Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholm taisi saada esikoisdekkarinsa (“Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava”, Atena 2013.) arvioissa sen verran kuittailua kirjallisuusviittausten ylenpalttisesta viljelystä, että on uudessa rikosromaanissaan Tähtisilmä vähäntynyt niiden pudottelua. Ja laittanut kirjan loppuun suppean viiteluettelon.

Uusi kirja vilisee kuitenkin kaikenlaisia muita herkullisia rönsyilyjä esimerkiksi poliitiikan, talouselämän ja median suuntiin. Eikä todellakaan aina suopein sävytyksin: ironia ja sarkasmi ovat ihailtavan hyvää ja vauhdikasta kieltä edelleen kirjoittavan Ekholmin taiten teroitettuja aseita hänen piikitellessään erilaisia nykytodellisuuden ilmiöitä ja henkilöitä.

Jälleen keskiössä oleva Kaljun ja Kiharan etsivätoimisto kuulostaa äkkiseltään nuortenkirjameningiltä, mutta”Tähtisilmässä” ollaan  kyllä ihan aikuisten asioiden äärellä. Rajuimmissa käänteissään jopa K-18 rajoitukset voisivat olla hyvästä, sillä Ekholmin tapa kuvata väkivaltaa on joskus sukua Quentin Tarantinon tyylitellylle elokuvakerronnalle. Kun murhaajan uhri saa kirjassa pankkirakennuksen raskaan piruaiheisen räystäskoristeen päähänsä, asia kuitataan näin: “– Konoselle vaihdettiin uusi pää. Aidompi sanoisin.”

Ekholmin dekkarin ansiot ovat enimmäkseen muualla kuin jäntevässä rikosjuonessa, sillä pariin sataan sivuun on ängetty hiukka liikaa tapahtumaa ja asianosaisia. Poliiseja, epäiltyjä ja uhreja piisaa niin paljon, että laskuissa sekoaa.

Sen verran juonesta kannattaa tässä sanoa, että se tuo 1990-luvun laman takaisin valokeilaan, kun Kalju ja Kihara alkavat penkoa vuonna 1995 epäselväksi jäänyttä perhesurmaa. Ydinkysymys kuuluu, surmasiko joku ulkopuolinen viisihenkisen, pankkikriisin syövereissä omaisuutensa menettäneen perheen?

Pirteä debyytti

Suomalaisia dekkarimyyntitilastoja ovat tällä vuosituhannella  hallinneet niin vahvasti samat 5-6 keski-ikäistä äijää ja yksi Lehtolainen, että kun markkinoille ilmaantuu uusi tekijä, se panee heti odottamaan jotain piristysruisketta ja nuorennusleikkauksen alkua genressä.

Jari Salosen “Kuokkavieraat” onkin pirteä debyytti, mutta mistään uuden rikoskirjailijasukupolven airueesta ei voi puhua, sillä Salonen on  debytoidessaan 61-vuotias. Kirjoitushommissa hänen kynänsä on tähän saakka sauhunnut päätoimisesti mainostoimittajan töissä sekä free-pohjalta laulutekstien tekijänä ja parin musikaalinkin käsikirjoittajana.

Kuokkavieraat liikkuu sikäli skandi-noirin parhaissa perinteissä, että päähenkilö Jukka Zetterman on ikääntyvä poliisimies, jonka avioliitto on hajoamassa, työura katkolla virkatehtävissä tapahtuneen ylilyönnin seurauksena ja huomisen suunta muutenkin kateissa. Erityistehtäviin\!q landelle komennettuna (huonosti peitelty rangaistus siis) hän saa aluksi setvittäväkseen epäkiinnostavan huvilamurtosarjan, mutta pääsee kohta jo keskelle kidnappausmysteeriä, kun morsiamenryöstö tehdään hääkekkereillä ihan tositarkoituksella.

Teollisuuspohatan julkkishörhönä tunnetusta tyttärestä vaaditaan miljoonalunnaita ja pian samaan vyyhteen liittyy pari aluksi satunnaiselta tuntuvaa surmatyötä. Lunnasrahatkin toimitetaan, mutta pimuapa ei palautetakaan.

Zetterman on tyyppinä viittä vaille kliseinen, mutta Salonen kirjoittaa hänen rikostutkinnoistaan ja siviilielämästään niin notkeasti, että hahmo pysyy kiinnostavana. Myös muissa poliisihahmoissa on särmiä, erityisesti Opettajaksi kutsutussa ylikomisario Oili Jaakkolassa, joka yrittää tasapainoilla Zettermanin tempoilujen ja poliisin ylijohdon välissä. Mukavanoloinen sivuhenkilö on myös Zettermanin työpariksi ilmaantuva Harju. Salonen on vaan liittänyt häneen kirjassa huonosti toimivan maneerin eli tavan jättää lauseet kesken ja selittää loput käsin. Elokuvallinen nyanssi, joka tekstissä pitää kuitenkin aukikirjoittaa, kerta toisensa jälkeen.

Kuokkavieraat on joka tapauksessa enemmän kuin lupaava sisääntulo. Zettermanin uusia seikkauiluja jää odottamaan mielenkiinnolla, ja pidempi sarjahan tästä on selvästi tulossa.