Muistan kuinka EU-parlamentin jäsen Liisa Jaakonsaari ääneen ihmetteli, miten olin valinnut juuri SDP:n? Vastaukseni oli kristallinkirkas; minussa asuu niin voimakas oikeudenmukaisuuden nälkä ja jano, etten voinut ajatella muutakaan puoluetta. SDP on Suomen historiassa pitänyt näitä arvoja ja demokraattista yhteiskuntajärjestelmää parhaiten esillä.

Vuoden 2012 kuntavaalitappion jälkeen emme löytäneet oikein itseämme hallitusvastuusta kokoomuksen kanssa. Oma puoluekokouksemme Seinäjoella ei myöskään palvellut yhtenäisyyttämme. Kun sitä seurasi vielä epäluottamuksen ilmapiiri hallituksen uusien vetureiden Rinne-Stubb välillä, oli surkea vaalitulos vuoden 2015 vaaleissa enemmän kuin odotettavissa.

Seurasi pitkä epävarmuuden aika. Puheenjohtaja Antti Rinne huomautti monessa kohdassa, että SDP:stä oli tullut riitelevä perhe, johon kukaan ei oikein halunnut tulla kylään, äänestämisestä puhumattakaan.

Seinäjoen puoluekokouskrapula ei ottanut laantuakseen oikein millään. Puheenjohtajan taakse eivät kaikki linnoittautuneet edes hyvähenkisen Lahden puoluekokouksen jälkeen alkutalvesta 2017. Puheet SDP:n lopullisesta hiipumisesta olivat todellisuutta jopa omassa piirissä. SDP luokiteltiin ei-puolueeksi, jolla ei ollut vastauksia Suomen tulevaisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Sisäinen turhautuneisuus ei lientynyt kohonneesta gallup-kannatuksesta huolimatta.

Viime syksystä alkaen sitkeä puolueen ohjelmatyö on alkanut kantaa hedelmää. Puolue on lyhyessä ajassa tuonut esityksen uudesta sosiaaliturvamallista, luonut tiekartan perhevapaauudistukseen ja viimeisimpänä kertonut askelmerkit oikeudenmukaisempaan verotukseen.

Ei ihme, että porvaripiireissä SDP vaikuttaa pitkästä aikaa vaaralliselta poliittiselta liikkeeltä, joka kamppailee tosissaan pääministerin tehtävästä ensi kevään eduskuntavaaleissa. SDP:n gallup-menestyksen voi helposti kuitata pääoppositiopuolueen normaaliksi kannatusloikaksi, mutta kun puolueen avauksiin tutustuu tarkemmin, SDP tarjoaa tällä hetkellä aidosti uudenlaisen suunnan Suomen kehittymiselle aina vuoteen 2030 saakka.

Pitkästä aikaa SDP on alkanut taas kiinnostaa nuoria. Sen kannatus alle 30-vuotiaiden ikäryhmässä on korkeammalla tasolla kuin pitkään aikaan. SDP on puolueiden imagotutkimuksen valossa ihmisläheisin puolue, johon äänestäjät pitkästä aikaa uskovat.

Porvarihegemonian aika alkaa viimeinkin olla ohi. Kun hallituspuolueet yksissä tuumin torppasivat Rinteen vappupuheen köyhien eläkeläisten aseman kohentamiseksi, äänestäjät eivät seuranneetkaan perässä. Peräti 67 prosenttia Helsingin Sanomien kyselyyn vastanneista pitää Rinteen aloitetta vähintäänkin harkitsemisen arvoisena.

SDP:stä on vaivihkaa kasvanut jälleen yhteiskuntaa uudistava liike, joka nojaa vahvaan oikeudenmukaisuuden ajatukseen. Vero-ohjelmassaan puolue nostaa esiin tärkeän periaatteen, joka hallitukselta on unohtunut; samasta tulosta ja varallisuudesta on maksettava sama vero. Tämä ei kaverikapitalisteille käy.

Kaikessa on kyse oikeudenmukaisuudesta. Tänä päivänä tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen verokohtelu on toisinajattelua. Omistuksen verotusta ei saa nostaa eurooppalaiselle tasolle, vaan palkkaverotuksen korkea osuus on oikein. Onneksi kansalaiset eivät ajattele samoin. Demarit otetaan monen vuoden jälkeen tosissaan. Jopa tarkkasilmäisenä tunnettu kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki tulkitsee SDP:n ehdotuksia tahallisesti väärin.

SDP on palannut pitkästä aikaa yhteiskunnan uudistamisen johtajaksi.