Politiikka

Presidentti Koivisto oli nuoruudessaan kovaotteinen anti-kommunisti – Tutkija: ”Pessimismi ei hänelle tarkoittanut mitään ryysyrannan jooseppia”

Lehtikuva
Lehtikuva

SAK:n erikoistutkija Tapio Bergholm näkee presidentti Mauno Koiviston olleen pragmaattinen ammattiyhdistysliikkeen ja tulopolitiikan kannattaja. Bergholmin mukaan Koiviston on ajateltu suhtautuneen sopimusjärjestelmään kielteisesti, koska hänen tiedetään olleen saavutettujen ratkaisujen suhteen kriittinen.

– Se oli hänelle keino muiden joukossa, joka toisinaan toimi paremmin, toisinaan huonommin. Hän uskoi kuten monet muut suurmiehet, että se toimi hänen käsissään paremmin kuin monien muiden ja oli valmis näkemään sen järkevänä mahdollisuutena.

Keväällä 1980 Koiviston johtama hallitus oli joutunut suuriin vaikeuksiin maataloustuloratkaisun vuoksi. SDP oli ratkaisuun tyytymätön ja hän itse koki inflaation olevan karkaamassa työehtosopimusten liittokierroksen takia. Työmarkkinoilla oli muutenkin levotonta. Bergholmin mukaan Koivisto päätti ryhtyä rakentamaan seuraavalle vuodelle tulosopimusta itse ja oli pyrkimyksissään hyvin päättäväinen.

Hän suostutteli ja välillä uhkaili SAK:n sosialidemokraattista ryhmää tuloratkaisun taakse.

– Hän tarvitsi vuoden 1981 Pekkas-sopimuksen sitoakseen MTK:n, ammattiyhdistysliikeen, SDP:n ja kepun johdon omaan talouspolitiikkaansa. Hän tavallaan palasi viimeisenä pääministerivuotenaan siihen millä hän oli aloittanut pääministerinä vuonna 1968.

Koivisto oli ollut tupon käynnistäjä valtionvarainministerinä vuonna 1967 ja palasi pääministeriksi keväällä 1968 pankista, kun ensimmäinen tupo tehtiin.

– Molemmilla kerroilla hän suostutteli ja välillä uhkaili SAK:n sosialidemokraattista ryhmää tuloratkaisun taakse.

Tupo-uskovaista Koivistosta ei Bergholmin mukaan saa millään. Kritiikki oli välillä kovaa.

– Hän haukkui pystyyn vuoden 1970 UKK-ratkaisun, koska piti sitä liian kalliina eikä uskonut, että se takaa työrauhan.

Koivisto oli nuorena kovaotteisena antikommunistina nuorten röyhkeiden miesten porukassa.

Ratkaisun perusteet olivat Koiviston mukaan väärät eikä hän nähnyt, että Suomea olisi uhannut kommunistien vallankaappaus. Tuohon aikaan Suomessa suhtauduttiin kommunisteihin paikoin vainoharhaisesti, mutta Koivisto ei Bergholmin mukaan heitä pelännyt.

– Koivisto oli nuorena kovaotteisena antikommunistina nuorten röyhkeiden miesten porukassa, mutta hän ei jämähtänyt siihen vaan arvioi, että he eivät ole niin vaarallisia. Heidän pyrkimyksensä saattoivat sitä olla, mutta kyky ja voima ei hänen mukaansa ollut sitä mitä kuviteltiin.

Koivisto kannatti kommunistien tuloa SDP:n Rafael Paasion johtamaan hallitukseen vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen.

– Hän näki, että vain kommunistit hallitukseen ottamalla sosialidemokraatit eivät ole keskustapuolueen ja Kekkosen vankeja, vaan pystyvät omin avuin luomaan suhteet Neuvostoliittoon.

Koiviston näkemystä voi 1960-70 -lukujen tapahtumien ja ilmapiirin näkökulmasta pitää Bergholmin mukaan merkittävänä. Neuvostoliitto oli vuosina 1956 ja -68 vienyt joukkonsa ystävällismielisiksi tulkittuihin Unkariin ja Tsekkoslovakiaan.

– Koivisto oli aika kylmäpäinen, kun hän katsoi vuonna 1970, ettei Suomea uhkaa sellainen sisäinen levottomuus, joka antaisi Neuvostoliitolle mahdollisuuden tulla tänne rapistelemaan panssarivaunun telaketjuja.

Vaikka Koivisto oli Bergholmin mukaan valmis kutsumaan kommunistit yhteistyöhön, hän ei suostunut nielaisemaan heidän ohjelmaansa.

Väitöskirjasta huokuvat jo kielikuvat, paradoksit ja ajattelutavan hapan huumori, joka liittyy pohdiskeluun ja ehdottomuuksien välttämiseen.

Myöhemmin tavaramerkiksi muodostunut fundeeraus ja filosofointi eivät olleet mukana alusta saakka. Bergholmin mukaan muutoksen avain oli väitöskirja.

– Hän saattoi olla aika ehdoton ja tiukka ja vähemmän filosofi, mutta yliopisto ja katkerat kokemukset siitä, etteivät työnantajat suosineetkaan lakonmurtajademareita pilasivat kiihkomielisyyttä.

– Väitöskirja synnytti enemmän tätä fundeeraajaa. Väitöskirjasta huokuvat jo kielikuvat, paradoksit ja ajattelutavan hapan huumori, joka liittyy pohdiskeluun ja ehdottomuuksien välttämiseen.

Vähemmän esillä ollut puoli presidentti Koivistosta on Bergholmin mukaan hänen näkemyksensä sosialidemokratian ja valtion talouden suhteista. Koivisto oli sitä mieltä, että sosialidemokraattien pitää suhtautua valtiontalouteen vakavammin kuin muiden.

Koiviston maailmassa asiat olivat usein menossa päin prinkkalaa.

– Meille se on väline. Porvarit voivat suhtautua siihen huolettomammin, koska heidän mielestään se menee joka tapauksessa päin mäntyä ja sieltä voi sitä ennen riipiä omat pois. Sosialidemokraateilla on kokonaiskansantaloudellinen näkemys, jossa valtion kautta toimimista pidetään tärkeänä, joten taloudenpidon pitää olla tehokasta, järkevää ja kestävää.

Bergholm ei ole valmis ostamaan käsitystä, jonka mukaan Koivisto olisi ollut ikuinen optimisti. Koiviston maailmassa asiat olivat usein menossa päin prinkkalaa eikä pärjääminen ollut mitenkään itsestään selvää.

– Hän edusti pessimismiä ja uskoi moneen kertaan eri elämänsä vaiheissa, että luonnonvarat ovat pikapuoliin loppumassa, talouskasvu ja 1950-70 -lukujen tasoinen hyvinvointi on pitkällä aikavälillä mahdotonta ylläpitää. Tähän mennessä nämä uskomukset eivät ole olleet perusteltuja.

Pessimismi ei Koivistoa kuitenkaan lamauttanut eikä hän pyrkinyt taloudessa nollakasvuun.

– Pessimismi ei hänelle tarkoittanut mitään ryysyrannan jooseppia, joka kysyi miksi edes aloittaa, kun pieleen menee joka tapauksessa.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat