Suomen itsenäistyminen vuonna 1917 tuli Visurin mukaan mahdolliseksi Venäjän vallankumouksen myötä, mutta vaarantui heti seuraavan vuoden alussa sisällissodan vuoksi.

Saksa teki huhtikuussa intervention sovittuaan ensin Neuvosto-Venäjän kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksessa, että venäläiset sotilaat poistuvat Suomesta vastarintaa tekemättä. Saksalaiset tulivat sotavoimillaan Etelä-Suomeen ja Ahvenanmaalle kuten myös Baltian maihin, Valko-Venäjälle ja Ukrainaan muodostaakseen itäimperiumin Venäjän keisarikunnan romahduksen jättämään valtatyhjiöön.

– Suomi olisi jäänyt Saksan valtapiiriin reunavaltioksi jonkinasteisena vasallina, ellei länsirintaman romahdus olisi pakottanut saksalaiset suostumaan aselepoon 11. marraskuuta 1918. Saksan antautuminen merkitsi myös Suomelle mahdollisuutta todellisen itsenäisyyden säilyttämiseen.

Visurin mukaan samaan aikaan Suomen kanssa pyrki Venäjän vallankumouksesta ja bolshevikkihallinnon vaikutuspiiristä eroon myös Ukraina. Sekä Suomi että Ukraina olivat tulleet 1700-luvun kuluessa voimistuneen Venäjän imperiumin rajamaiksi, kun Ruotsi ja Puola joutuivat vetäytymään noilta alueilta.

– Saksalaiset nimittivät keväällä 1918 valtaamansa Ukrainan johtoon oman suosikkinsa, hetmanin arvonimeä käyttäneen Pavel Skoropadskin, joka oli Mannerheimin palvelustoveri Pietarin ajoilta. Pian kuitenkin kahden entisen Venäjän rajamaan tiet erosivat.

– Ukraina koki viime vuosisadalla kovia. Saksan hävittyä sodan Ukraina joutui kohta bolshevikkien valtaan ja liitettiin sisällissodasta pahasti kärsineenä alueena Neuvostoliittoon, kun taas itsenäinen Suomi pääsi verraten nopeasti kehityksen tielle, kertoi Visuri.

Talvisodan aikaan itsenäisyyspäivänä ei juhlittu

Neuvostoliitto lähti marraskuun lopussa 1939 Suomea valloittamaan, ja alkoi talvisota. Silloin itsenäisyyspäivänä ei juhlittu, vaan tilanne koettiin hyvin synkkänä. Pelättyä rintamien romahdusta ei kuitenkaan tullut. Myös kaukaa Ukrainasta, Kiovan sotilaspiiristä, tuli Suomussalmelle taistelemaan 44. divisioona, joka tuhoutui Raatteen tiellä tammikuun pakkasissa.

Talvisodan päättyessä Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle alueita Karjalasta ja Sallasta. Sodasta seurasi katkeruutta, mikä osaltaan selittää sen, että Suomi kesällä 1941 liittyi Saksan hyökkäykseen kohti itää. Syksyllä suomalaiset kuitenkin huomasivat joutuneensa sotaan laajaa liittokuntaa vastaan, joka muodostettiin Saksaa kukistamaan. Se otti nimekseen Yhdistyneet Kansakunnat, totesi professori.

Paasikiven linja kehittyy

Visuri jatkoi, että Neuvostoliiton suurhyökkäyksen jälkeen kesällä 1944 Suomen oli taivuttava rauhaan liittoutuneiden määräämillä ehdoilla. Aselepo saatiin lopulta aikaan 5. syyskuuta, kun tasavallan presidentiksi nimitetty marsalkka Mannerheim oli vakuuttanut hallitukselle ja eduskunnalle, että Saksa ei Suomea enää kykene tukemaan. Tilanteen epävarmuutta kuvaa Mannerheimin lausunto hallituksen kokouksessa, että kyseessä oli ”hyppy tuntemattomaan”, mutta se oli pakko uskaltaa tehdä.

– Syksyllä 1944 kovin monet Suomessa eivät uskoneet tilanteesta selvittävän itsenäisenä valtiona. Kun liittoutuneiden sanelema välirauhansopimus oli allekirjoitettu Moskovassa 19. syyskuuta, Mannerheim kutsui luokseen valtioneuvos J.K. Paasikiven ja sanoi tälle: ”Sopimuksessa ei puhuta kapitulaatiosta eli antautumisesta, mutta välirauhansopimus merkitsee antautumista. Emme voi puolustaa itseämme.” Hän tarkoitti tällöin erityisesti velvoitetta luovuttaa Helsingin kupeesta Porkkalan alue Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi.

– Tämä näytti niin uhkaavalta, että Mannerheim ehdotti pääkaupungin siirtämistä Tampereelle tai Jyväskylään.

– Mannerheim ja Paasikivi totesivat ainoaksi keinoksi selviytyä tukalasta tilanteesta välirauhanehtojen tunnollisen täyttämisen, tinkimättä kuitenkaan itsenäisyydestä ja kansallisista eduista. Ennen kaikkea venäläiset oli saatava vakuuttuneiksi siitä, ettei Suomi uudelleen anna aluettaan käytettäväksi hyökkäykseen itään. Näistä ajatuksista kehittyi Paasikiven linja.

Kylmän sodan merkkien voimistuessa valtiojohdon oli Visurin mukaan noudatettava toimissaan suurta varovaisuutta, jotta Suomi ei olisi joutunut suurvaltakiistoihin mukaan. Se onnistui, ja Suomi jäi Eurooppaa halkovan blokkijaon pohjoiselle sivustalle Neuvostoliiton vaikutuspiiriin, mutta kuitenkin itsenäisyytensä ja läntiset yhteytensä säilyttäen.

– Selkeä osoitus Suomen puolueettomuuden ja idänsuhteiden vakiintumisesta saatiin syksyllä 1955, kun Neuvostoliitto ilmoitti presidentti Paasikivelle palauttavansa ennenaikaisesti Porkkalan tukikohdan.

Suomen hyvinvointiyhteiskuntaa arvostetaan maailmalla

Yksi tärkeimpiä perusteita Suomen selviytymiselle toisen maailmansodan aiheuttamasta kriisistä oli valtiojohdon määrätietoinen toiminta yhteiskunnan eheyttämiseksi. Siihen kuului aluksi kodeistaan pakenemaan joutuneiden asuttaminen ja sotainvalidien huollon järjestäminen sekä myös sosiaaliturvan rakentaminen. Kuulostaa ehkä vanhanaikaiselta, mutta rintamamiesten sanonta ”Veljeä ei jätetä” toteutui käytännössä melko hyvin.

– Nykyisin kuulee sanottavan, ettei meillä ole enää varaa ylläpitää niin sanottua hyvinvointiyhteiskuntaa. Se on kuitenkin suurin saavutus, mistä maailmalla Suomea muiden pohjoismaiden ohella todella arvostetaan. Suomen sodanjälkeisten vuosikymmenten yhteiskuntapolitiikan luoman vakauden ja hyvinvoinnin romuttaminen voisi tuoda mukanaan arvaamatonta tuhoa.

– Presidentti Urho Kekkonen kysyi aikanaan kirjansa otsikossa, ”Onko maallamme malttia vaurastua?” Nyt on syytä kysyä, onko maallamme malttia estää suurella työllä rakennettujen yhteiskunnan perusrakenteiden rapautuminen? Yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaaminen ja sisäpoliittisen vakauden säilyttäminen on paras suoja myös ulkoisia uhkia vastaan.

Esityksensä alkupuolella Visuri vertasin toisiinsa kahta entistä Venäjän keisarikunnan rajamaata, Ukrainaa ja Suomea. Niiden yhteiskunnalliset olot kehittyivät vuosisadan kuluessa aivan eri suuntiin. Ukraina pysyi epävakaana alueena ja kriisiytyi pari vuotta sitten jälleen pahasti.

– Se muistuttaa, kuinka tärkeää on jatkuvasti huolehtia yhteiskunnan vakaudesta, jotta vältettäisiin kansan jakautuminen, sisäiset taistelut ja myös joutuminen ulkoisten hyökkäysten kohteeksi, päätti professori Visuri juhlapuheensa täydelle salilliselle yleisöä.

Teksti ja kuva:
Alpo Jokinen