Kirjallisuus

Provokatiivinen Kauko Röyhkä sopii huonosti yliherkälle 2010-luvulle – Nyt hän palaa leipälajinsa pariin, ja se toimii genressään

Juha Metso
Juha Metso
Juha Metso

Provokatiivinen Kauko Röyhkä (s. 1959) sopii huonosti yliherkälle 2010-luvulle. Pienestä loukkaantuminen ja uhriksi heittäytyminen ovat yleisiä ilmiöitä nykyään. Röyhkä tuo mieleen Morrisseyn, koska molemmat ikääntyneet taiteilijat pitävät yllä ilkeää julkisuuskuvaa ja pysyvät siten esillä.

Suomalainen muusikko ja kirjailija kuittailee brittiläisen kollegansa tavoin suurelle yleisölle, mutta myös kosiskelee sitä. Röyhkä on ovela tyyppi. Hänestä puhutaan silloinkin, kun hän ei ole työnsä puolesta vireessä.

Usein unohtuu, että Röyhkä tavoittelee taiteellaan kauneutta. Hän alittaa riman toisinaan, mutta hänen levyjensä ja kirjojensa tarkempi syynäys osoittaa, että hän on mainettaan mukavampi mies.

Olisi ehkä parempi, jos hän ei olisi niin kärkevä. Toisaalta juuri revittely on pitänyt hänet pinnalla.

Maan korvessa kulkevi on tuotteliaan Röyhkän uusin romaani. Hän palaa sillä erään leipälajinsa eli sotakirjallisuuden pariin. Hänen paras kirjansa on edelleen saman lajityypin Kaksi aurinkoa (1996), joka oli Finlandia-ehdokas, mutta tuoreessa teoksessa ei ole merkittäviä puutteita.

Röyhkän teosten naiset ovat yleensä joko viattomia enkeleitä tai riettaita paholaisia.

Maan korvessa kulkevi on helposti seurattava lukuromaani. Siinä kuljetetaan rinnakkain kahta tarinaa. Ensimmäisessä alppijääkäri Dieter Kölbing karkaa Saksan armeijasta lokakuussa 1944, toisen maailmansodan vedellessä viimeisiään. Toisessa nuori Jehovan todistaja Pirjo lähetetään pikkuveljensä kanssa Lappiin, kun heidän Helsingin kotinsa tuhoutuu pommituksessa. Hahmot kohtaavat.

Asetelma ei ole piinaava tai revittelevä, kuten Röyhkältä kenties voisi odottaa, mutta hänen kokemuksensa pitää tekstin kasassa. Lause on tiivistä. Genre sopii Kauko Röyhkälle hyvin, hän on siinä luontevimmillaan. Röyhkä hallitsee sekä asiallisen kerronnan että reippaan sanailun. Pienistä vivahteista näkee, että tutkimusta ja faktojentarkistusta on tehty.

Jokseenkin intohimoton Maan korvessa kulkevi ei yllä energiansa puolesta Kahden auringon tasolle. Niitä on luonteva verrata, koska väkivalta, seksi ja huumori ovat kummassakin tärkeitä: ”Mikä on maailman ohuin kirja? Vastaus: Italian armeijan uroteot maailmansodassa.” (s. 21–22)

Röyhkä ei taaskaan malta olla olematta hävytön. Maan korvessa kulkevi sisältää hölmöjä kohtia, vaikka ei olekaan millään muotoa vastenmielinen. Huonoimmat vitsit ovat yläastetasoa: ”Kusen varvikkoon. Penis on kutistunut ja nahkea. Tulenkohan käyttämään sitä enää mihinkään muuhun kuin kusemiseen?” (s. 56)

Röyhkä on tällaiseen naljailuun sortuessaan maineensa vanki. Hän yrittää liikaa huolehtiessaan pahan pojan maineestaan ja pyrkimällä olemaan rohkeampi kuin muut. Maan korvessa kulkevi rullaa parhaiten silloin, kun Röyhkä hävittää itsensä ja sulautuu proosaan. Esimerkiksi Lapin luontoa kuvaillaan kauniisti.

Ei tule yllätyksenä, että miehistä kertovat kohdat ovat naisia käsitteleviä parempia. Röyhkä on usein ollut jokseenkin epäuskottava ja yksipuolinen kuvaillessaan kauniimpaa sukupuolta. Niin nytkin: ”Vuosi vuodelta hänestä tuli kauniimpi ja naisellisempi. Hän tiedosti itsekin arvonsa ja myös sen, etten enää ollut hänen kaliberiaan. Hänestä tuli ylimielinen pikku prinsessa.” (s. 104)

Röyhkän teosten naiset ovat yleensä joko viattomia enkeleitä tai riettaita paholaisia. Tuoreessa romaanissa päästään järkevämmin jämerän jääkärin kuin haihattelevan uskovaisen nahkoihin. Molemmille annetaan yhtä paljon tilaa, mikä ei tunnu perustellulta. Sekä Dieter että Pirjo ovat selviytyjiä, mutta jälkimmäinen jää hahmona ohuemmaksi: ”Mutta nyt ei saa tuntea sääliä, Pirjo päättää. Tuo on Saatana ja se on ansainnut loppunsa.” (s. 202)

Röyhkä on julkaissut romaaneja vuodesta 1980. Jälki oli nuorempana epätasaista, mutta aina jännittävää.

Maan korvessa kulkevi ei varsinaisesti pui sotaa, sen syitä ja seurauksia, vaikka konflikti kytee vahvasti sen taustalla ja vaikuttaa ratkaisevasti sen henkilöiden elämään. Kirja seuraa eksyneitä nuoria heidän paetessaan itseään. Todellisuus on likainen. Pahoja asioita tapahtuu, eikä epätoivon motivoimilta julmuuksilta pääse turvaan.

Kauko Röyhkä tavoittaa toisen maailmansodan surrealistisuuden. Hänen teoksistaan siihen sijoittuvat Kaksi aurinkoa, Kesä Kannaksella (2009) ja Maan korvessa kulkevi muistuttavat sävyltään toisiaan. Röyhkä osaa kirjoittaa eksentrisistä ja rikkinäisistä ihmisistä, joille ei löydy paikkaa. Heidän irrallisuutensa tekee heistä persoonallisuuksia, vaikka he eivät olisi uskottavia.

Maan korvessa kulkevi on liian pitkä. Se olisi toiminut hahmojen ja tapahtumien vähäisyyden takia paremmin noin sata sivua lyhyempänä. Romaanissa ei päästä puusta pitkään. Huipennusta rakennetaan kauan, eikä sen jylhä traagisuus tule yllätyksenä: ”Pallastuntureiden yllä näen upeat revontulet. Ne liikkuvat, huojahtelevat kuin teatterin esirippu.” (s. 299)

Röyhkä on julkaissut romaaneja vuodesta 1980. Jälki oli nuorempana epätasaista, mutta aina jännittävää. Vanhempana Röyhkästä on tullut varmempi ja hänen kynästään tylsempi. Väritön hän ei kuitenkaan ole. Maan korvessa kulkevi on toimii genressään. Se on teknisesti lähes moitteeton, mutta aihepiiristä on kirjoitettu niin paljon, että pelkkä perusvarma suoritus ei ehkä enää riitä.

Jakoa

Jaa tämä artikkeli

Viikon 49 Demokraatti
KEVYET TULOKSET - Perustulokokeilu päättyy vuoden lopussa
LIISA JAAKONSAARI- Konkarimeppi kertoo oppineensa ainakin yhden asian -
TARKKA JA LENNON - Kirja-arvioissa muistelmia
Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


SIMO ALASTALO

Hampaaton rauhan Pekka syleilee natseja
14.12.2018

Luetuimmat


Uusimmat