Demareiden ehdokasasettelu oli takkuinen episodi. Niin ehdokasehdokkaat kuin puoluekin kävivät painia sen kanssa, asetetaanko omaa ehdokasta ylipäätään. Oli hyvä, että niin kuitenkin tapahtui. Esilläolo kaikissa valtakunnallisissa vaaleissa on tärkeää eikä sitä saa olematta pelissä mukana. Kysymys on enemmästäkin. Maanlaajuinen vaalikiertue, sadat paikalliset vaalitilaisuudet ja mediassa esiintymiset ovat antaneet mahdollisuuden keskusteluttaa puolueen arvoja kansalaisten ja kilpailijoiden kanssa.

Demareiden presidenttiehdokas Tuula Haatainen oli hyvä valinta. Hänen meriittilistansa niin politiikassa kuin sen ulkopuolellakin on mittava. Tuulan osaaminen ja luontaiset ominaisuudet sopivat hyvin presidentille. Tuula jaksoi hyväntuulisena nousta vaalikampanjan aikana joka aamu toteuttamaan kampanjaa.

Vaalien tulosta arvioidaan juuri nyt suunnasta jos toisestakin. On selvää, että Tuulan ja SDP:n kannatus oli näissä vaaleissa heikko. Perspektiiviä saa kun tulosta vertaa muiden ehdokkaiden tai puolueitten äänimääriin. Kun Niinistö sai äänistä 62,7%, jäivät muut seitsemän pakostakin lähes mopen osalle.

Puolueen jäsentä kohti saavutettu äänimäärä on suurin kolmen eniten ääniä saaneen puolueen kohdalla. Erot jäljessä tuleviin ovat erittäin suuret. SDP jäi häntäkaartiin Vasemmistoliiton pärjätessä tätä paremmin.

Raskaista puolueorganisaatioista ei ollut näissä vaaleissa apua perinteisille puolueille. Kansanliikkeet kuin myös verrattain nuoret puolueet Vihreät ja Perussuomalaiset pärjäsivät paremmin.

Monet demarit ovat halunneet alleviivata, että presidentinvaalit ovat henkilövaalit. Taustalla voi toki olla huonon vaalituloksen vähättelyä. Mitä enemmän korostetaan presidentinvaalien henkilövaalin luonnetta, sitä erikoisempaa on, että puolueet vetävät niissä vankkureita. Entäpä jos jo seuraavissa presidentinvaaleissa kaikkien ehdokkaiden taakse olisi organisoitu kansanliikkeet! Vaalien rahoitus saataisiin laajemmalle pohjalle. Puoluetukia voitaisiin sijoittaa enemmän esimerkiksi eduskunta- ja kuntavaaleihin, joiden henkilövaalien luonne on vähäisempi vaikka kuitenkin lisääntyy niissäkin.

Ehkä tuo ei noin helppoa olekaan. Jo 1990-luvulla yleistyi ilmiö, jossa esimerkiksi tuloshakuisimmat eduskuntavaaliehdokkaat – ja monet kansanedustajiksi päässeet – perustivat omia  tukiyhdistyksiä – eräänlaisia kansanliikkeitä nekin. Puolueen apu ja tuki otettiin tietenkin vastaan, mutta sen varaan vaalirahoitusta ei enää pelkästään laskettu. Puolueorganisaation rooli väheni samassa suhteessa kuin vaalirahoitusta onnistuttiin saamaan muilta suurilta instituutioilta ja markkinoilta. Tästä kehityksestä vastuun kantavat puolueitten omat jäsenet.

Tietysti myös suora kansalaistoiminta on haastanut puolueita.Tilanne ei ole helppo. Ihmiset eivät halua enää sitoutua puolueisiin entiseen tapaan. Toimintaan lähdetään mukaan kun aihe kiinnostaa.  Pop-up-tyyppisellä tyyppisellä vaalityöllä on mielestäni yhteys pikavoittojen tavoitteluun myös poliittisessa päätöksenteossa. Katseet kohdistetaan tiheästi toteutettujen galluppien tuloksiin, joiden perässä poliittiset mielipiteet ja jopa päätöksenteko juoksevat. Tämä on luonut maaperää kasvavalle populismille kaikissa puolueissa.

Puolueiden arvoja koetellaan joka päivä. Vasta pitemmän aikavälin tarkastelusta voidaan vetää päätelmiä siitä ovatko puolueet toimineet riittävästi julistamiensa arvojen linjan mukaisesti. Jos uskottavuuskriisi uhkaa on päätettävä tulisiko arvoja arvioida uudelleen ellei toiminta niitä vastaa.