ehdokaspaneli

Pääkirjoitus

Rinteen rykimä

SDP:n viime viikonlopun puoluevaltuuston kokous Hyvinkäällä oli varsinainen mediatapaus. Tungos oli lauantaina kokouksen alkaessa niin kova, ettei kokousedustajia meinannut millään erottaa mediatyöläisistä.

Tiedotusvälineiden iso huomio antoi puoluevaltuustolle selkeän viestin: Hyvinkään kaupungintalon kokoussalissa liikuskeli luultavasti Suomen seuraava pääministeri. Kuka hän oikein on? Todennäköisen vastauksen saamme Lahden puoluekokouksessa helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna.

Puheenjohtaja Antti Rinne kertoi kokouksen aluksi yllätyksettömän viestin: ”Olen käytettävissä”. Rinne valotti vuolaasti puheessaan omaa taustaansa taiteilija Veikko Sinisalon autonkuljettajana ja paikallisen sahan työntekijänä. Rinne halusi nostaa esiin ihmisen puoluejohtajan maskin takaa. Hän teki sen hyvin tietoisesti, sillä helmikuun puheenjohtajakamppailu ei ole linjavaali vaan henkilövaali.

Onko Antti Rinteestä sitten johtamaan puolue vaalivoittoon keväällä 2019?

SDP valitsee puoluekokouksessa ennen kaikkea pääministeriehdokkaan ja vasta sitten puoluejohtajan. Puolueen halu palata vallan kahvaan 16 pitkän vuoden jälkeen on lähes pakkomielle.

Onko Antti Rinteestä sitten johtamaan puolue vaalivoittoon keväällä 2019? Oli mielenkiintoista havaita, että suurin osa kokousväestä ja mediasta kiinnitti huomioita juuri Rinteen esiintymiseen, ei niinkään puheen sisältöön. Kun noin puolen tunnin puhe alkoi lähestyä huippukohtaansa, Rinne tapansa mukaan aloitti rykimisen. ”Kohtaus” oli niin voimakas, että kokousväki antoi Rinteelle jopa spontaanit aplodit.

Voi siis olla, että Rinteen kohtalon ratkaisee juuri puoluekokousedustajien suhtautuminen mediaesiintymisissä tapahtuvaan takelteluun. Jos edustajat uskovat, että Rinteen rykiminen herättää äänestäjissä myötätuntoa ja samaistumisen kokemusta, Rinne voidaan hyvinkin valita jatkoon. Jos taas takeltelu tuntuu herättävän lähinnä myötähäpeää, on Rinteen peli pelattu.

Edessä on luultavimmin tiukka puheenjohtajakamppailu, jossa sarvien kalistelulta ei voi välttyä.

Rinne elää oman puheenjohtajakautensa rykimää. Kyseessä on poronhoidosta tuttu termi, joka tarkoittaa urosporon eli hirvaan kiima-aikaa. Rykimä liittyy hirvaiden aivojen melatoniinitasoon, joka kertoo lähestyvästä lisääntymistehtävästä. Rykimän aikana hirvaiden on kerättävä noin 10–20 vaatimen parttio eli haaremi, jotta lisääntyminen onnistuisi. Lauman koossa pitäminen vie usein hirvaiden kaikki voimat, ja rykimän päätyttyä marraskuun lopussa uupuneet ja nälkiintyneet hirvaat pudottavat sarvensa ja vetäytyvät talvehtimaan.

Puheenjohtaja Rinteen ”rykimä” vaatii nyt joukkojen kokoamista. Edessä on luultavimmin tiukka puheenjohtajakamppailu, jossa sarvien kalistelulta ei voi välttyä. Olennaista on, että kuten vasat syntyvät keväällä, on kevään kuntavaalituloksessa SDP:ssä uuden kasvun eväät. Lauman johtajan nimellä ja sukupuolella ei tässä kohtaa ole paljonkaan merkitystä.

JÄLKIKIRJOITUS:

Puoluesihteeri Reijo Paananen aiheutti melkoisen mediahässäkän ilmoitettuaan puoluevaltuustossa itsensä työmarkkinoiden käytettäväksi. Hämmennyksen aiheutti erityisesti se, että moni paikalla ollut tulkitsi ilmoituksen puoluesihteerin tehtävästä vetäytymiseksi.

Kun asiaa Paanaselta kysyttiin, hän piti kuitenkin ovea puoluesihteerin tehtävään auki. Miten yksinkertaisen asian kertominen voidaan tehdä näin hankalaksi? Turha nurista, etteivät kansalaiset ymmärrä puolueemme viestiä paremmin.

Pääkirjoitus

Demokraatti

Lainvalmistelun vaivoista ikuisuuskysymys

Sote-lainsäädännön perustuslaillinen kompurointi nosti suomalaisen lainvalmistelun ongelmat kesän puheenaiheeksi. Vaikka virkamiehet ajettiin ylikunnianhimoiseksi viritetyllä aikataululla burn outin partaalle, kasaan saadut lakiesitykset olivat sutta ja sekundaa.

Hallituksen ensikommentit perustuslakivaliokunnan kesäkuun sote-lausunnosta olivat tulvillaan mahdollisuuksien kieltä. Kun tilanne heille vihdoin valkeni, myönteisyys kärsi pikaisen inflaation. Valinnanvapauslainsäädäntö menee uusiksi ja maakuntavaalit siirtyvät.

Lainvalmistelua joutui kommentoimaan myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö Porin Suomi-areenassa. Kun Niinistöltä tivattiin näkemystä lainvalmistelun tasosta, hän muistutti nostaneensa aiheen esille ensi töikseen Lipposen ensimmäisen hallituksen oikeusministerinä vuonna 1995. Sen jälkeen ja luultavasti myös sitä ennen oikeusministerit ovat veisanneet kukin vuorollaan samaa virttä. Ongelmia on.

Keskustelua lainvalmistelun ongelmista hämärtää poliitikkojen yhtäaikainen valitus perustuslakiasiantuntijoiden tulkintalinjasta.

Iso ongelma on kiire. Kunnolliseen valmisteluun ei poliittisessa paineessa tahdo jäädä aikaa.

Emeritusoikeuskansleri Jaakko Jonkka jopa epäili, että hallituksen suunnalta heitettäisiin julki perustuslakia uhmaavia koepalloja. Hän otti esimerkiksi runsaan vuoden takaisin lakiesityksen, jossa sakkojen korostuksia perusteltiin valtion kassan paikkauksella. Asiaa valmisteleville virkamiehille on tuskin ollut epäselvää, ettei perustelu kestä juridista päivänvaloa. Silti esityksellä kiusattiin perustuslakiasiantuntijoita.

Keskustelua lainvalmistelun ongelmista hämärtää poliitikkojen yhtäaikainen valitus perustuslakiasiantuntijoiden tulkintalinjasta.

Perustuslakivaliokunnan varajäseneksi sote-käsittelyn loppusuoralla siirtynyttä Ben Zyskowicziä (kok.) kuunnellessa syntyy vaikutelma, että sote-lakien suurin kompastuskivi oli perustuslain ylikireä tulkinta, vaikka Zyskowicz itsekin myönsi, että esitykseen kirjattu toteutusaikataulu oli hätäinen. Terveydenhuollon asiantuntijoiden huoli oli siis aiheellinen, mutta sitä ei otettu vakavasti ennen kuin aikataulu todettiin valiokunnassa perustuslain vastaiseksi.

Kritiikki perustuslakiasiantuntijoita kohtaan tulee hämmästyttävän usein samasta osoitteesta. Aktiivisia ovat olleet kokoomus ja elinkeinoelämän lobbarit kuten EK ja EVA. Jostakin syystä poliittinen vasemmisto tuntuu antavan asiantuntijoille lähinnä kiitosta.

Ovatko professorit korostuksiltaan lähempänä vasemmistoa vai onko oikealla vaikeuksia sulattaa bisneksen kannalta kiusallisia perusoikeuksia?
Molemmissa voi olla perää.

Demokraatti

Pääkirjoitus

G-voimat ravistelivat maailmaa Hampurissa

Vastakulttuureistaan tunnettu Hampuri sai identiteetilleen vahvistusta, kun maailman teollisuusmaiden johtajat kokoontuivat viime viikonloppuna G20-kokoukseen. Jopa 200 000 vasemmistoradikaalia ja anarkistia osoitti mieltään maailman mahtimaiden uusliberaalista talouspolitiikkaa vastaan. Mielenosoittajaryhmien ideana oli pysäyttää Hampurin liikenne, jotta kokousaikataulut pettäisivät. Osittain ryhmät onnistuivat tavoitteissaan ja Hampurin kadut muuttuivat velloviksi ihmisvirroiksi, joiden pyörteisiin liikenne pysähtyi täysin.

Myöskään väkivallalta ei mielenilmaisuissa vältytty. Mielenosoittajien ja poliisin tapahtumakuvaukset poikkeavat ymmärrettävästi toisistaan. Lehtitietojen arvion mukaan jopa 200 poliisia loukkaantui viikonlopun aikana. Mielenosoittajat taas vetosivat median havaintoon, jonka mukaan 130 poliisia loukkaantui oman kyynelkaasun käytöstä. Joka tapauksessa on vaikea ymmärtää, miten väkivallalla ja mellakoilla voidaan edistää rauhan, demokratian ja oikeudenmukaisuuden toteutumista.

Mellakoista huolimatta maailman huomio kiinnittyi kokouksessa Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin ja Venäjän presidentin Vladimir Putinin ensimmäiseen kohtaamiseen. Politiikan toimittajat ympäri maailman olivat virittäytyneet tulkitsemaan jokaista supervaltojen johtajien mikroilmettä.

Trump näytti koulupoikamaisen innostuneelta, jonka kokemattomuus paistoi kilometrien päähän.

Mitä oikein näimme? Kohtaamisessa esiintyi hyvin valmistautunut ja keskittynyt Putin, jonka rinnalla Trump näytti koulupoikamaisen innostuneelta, jonka kokemattomuus paistoi kilometrien päähän. Välillä Trump otti kasvoilleen vakavan ”nyt ymmärrän, miten tärkeä asia on kyseessä” -ilmeensä, mutta vakuuttavaa kuvaa Trump ei kyennyt koko kokouksen aikana antamaan itsestään.

Supervaltojen kohtaamisessa havaittiin kuitenkin myös myönteisiä signaaleja. Ensinnäkin presidenttien tapaaminen kesti aiotun puolen tunnin sijaan yli kaksi tuntia. Trump kuvasi kohtaamista ”mahtavaksi”, eikä kovaa kritiikkiä ilmennyt Venäjänkään puolelta. Sitoutuminen Lounais-Syyrian tulitaukoon oli kuin kirsikka kokouskakun päällä.

Vaikka Hampurin kokouksen huomio keskittyikin Trumpiin ja Putiniin, saatiin kokousmaiden välillä tärkeitä asioita eteenpäin. Yhdysvaltoja lukuun ottamatta 19 muuta valtiota vahvisti sitoutumisensa Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteisiin. Vuoteen 2020 mennessä maailman suurimmilla teollisuusmailla on suunnitelmat fossiilisista polttoaineista luopumiseksi.

Maailma oli siis G-voimien ravisteltavana koko viikonlopun. Venäjä onnistui hieman paikkaamaan omaa kansainvälisesti kolhiintunutta mainettaan, mutta kuinka pysyvästi, se jää nähtäväksi. Edelleen Krimin valtauksesta johtuvat talouspakotteet kyykyttävät Venäjää merkittävästi.

Elämme maailmanpoliittisesti hauraassa luottamuksen tilassa. Käänne huolestuttavaan tai valoisaan suuntaan ovat yhtä todennäköisiä.

Pääkirjoitus

Veropolitiikkaa Hiilamon opein

Alkukesän virkistävimmän poliittisen puheenvuoron käytti Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo. Hän summasi Kalevi Sorsa -säätiön pamflettiin edesmenneen London School on Economics -yliopiston prosessorin Anthony Atkisonin elämäntyön, jossa esitetään 15 reseptiä tuloerojen kaventamiseksi.

Hiilamo on katsellut rohkeasti Atkinsonin teesejä suomalaisen yhteiskunnan silmälasien läpi. Hänen teesinsä mukailee Atkinsonin ajatuksia ja kuuluu seuraavasti: ”Maailman suurin ongelma ei olekaan ilmastonmuutos vaan ihmisten räjähdysmäinen eriarvoistuminen”.

Hiilamo ei päästä nykypoliitikkoja helpolla. Hänen mukaansa 1990-luvulta alkanut tuloerojen kasvu nakertaa ihmisten luottamusta toisiinsa ja uhkaa talouskasvua. Hiilamo muistuttaa pamfle­tissaan viisaasti, ettei tuloerojen kasvu ole väistämätöntä: siihen voidaan politiikalla vaikuttaa.

Hiilamon teesit ovat kuin suora syöttö SDP:n halvaantuneeseen maalintekokykyyn. Hän tarjoilee kultalautasella sellaisia yhteiskuntapolitiikan avauksia, joihin SDP:n toivoisi tarttuvan nuoren sulhasen innolla.

Hiilamon teesit ovat kuin suora syöttö SDP:n halvaantuneeseen maalintekokykyyn.

Onneksi Demarinuorten ”sulhaspoika” Mikkel Näkkäläjärvi ymmärsi vanhana jääkiekkoilijana heti tilanteen ja laukoi tyylikkäästi Hiilamoa mukaillen: ”Perintöveroa on paikallaan kiristää, koska se on oikeudenmukainen tapa kerätä varoja hyvinvointivaltion rahoittamiseksi. Tiukempi perintövero kaventaisi myös varallisuuseroja. Samalla voisimme poistaa alemmat alv-kannat ja ohjata näiden tuotot kaikista pienituloisimmille. Eriarvoisuuden vähentämiseksi on olemassa roppakaupalla keinoja, mutta päättäjien rohkeudesta on akuutti puute.”

Hiilamon ainoa varteenotettava veropoliittinen avaus ei liity perintöveroon. Hän ehdottaa, että jatkossa pääomatulot ja ansiotulot verotettaisiin samalla prosentilla, mutta alimmalla tulotasoilla ansiotuloista olisi mahdollista tehdä tuntuva vähennys.

Hän moittii yritysverotusta ”surulliseksi esimerkiksi poliittisen järjestelmän kyvyttömyydestä tehdä yleistä etua palvelevia päätöksiä.” Jos yritysverotus ja pääomaverotus kytkettäisiin yhteen, syntyisi yrityksille kannustava väylä yritystoiminnan laajentamiseen ja riskisijoituksiin. Lisäksi lapsilisien verottaminen ja samalla tuntuva korottaminen voisivat luoda köyhille lapsiperheille hieman pelivaraa entistä kallistuvammassa yhteiskunnassa.

SDP sukelsi Ylen kesäkuun alussa julkaistussa gallupissa hälyttävälle 17,7 prosenttiyksikön tasolle. Hiilamon kaltaiset syötöt palvelevat juuri nyt uusia avauksia etsivää puoluejohtoa.

Jos eriarvoistumista hillitseviä veropoliittisia avauksia uskalletaan kunnolla tehdä, voi alavireinen gallup-kehitys kääntyä kasvu-uralle. Nyt kyse on vain uskalluksesta. Miten on Antti, uskallatko tehdä maalin?

Pääkirjoitus

Vastuu voisi tehdä vihreillekin hyvää

Perussuomalaisten tulo hallitukseen tiesi puolueelle kylmää kyytiä. Ensin kannatuksesta lähti miltei puolet. Tämän jälkeen tuli Jyväskylän Paviljongin puoluekokous, jossa Jussi Halla-aho nousi puolueen puheenjohtajaksi. Käynnistyi erikoinen näytelmä, jonka häviäjänä oli suomalainen demokratia.

Perussuomalaisista irtaantunut Sininen tulevaisuus jatkaa Sipilän hallituksessa eräänlaisena hallituksen tukisäätiönä tai apupuolueena. Näyttää siltä, että Sinisen tulevaisuuden likipitäen ainoaksi saavutukseksi olisi jäämässä kioskeissa myytävän kaljan alkoholiprosentin nosto 5,5 prosenttiin.

Tällainen diili saattoi kuulua hallituksen jatkoon. Tosin keskusta kapinakansanedustajineen vaatii yhä omantunnonvapautta kaikille hallituspuolueille.

Moni on ihmetellyt, miten Soinin 20 hengen porukka pystyi säilyttämään hallituksessa kaikki 5 ministerinpaikkaa. Miksi keskusta ja kokoomus taipuivat?

Sinisen tulevaisuuden tulevaisuus näyttää nyt varsin laihalta. Puolue palaa sinisellä liekillä. Paljon seteleitä ei ole, jos selkärankaakaan, ja puolueen organisoiminen ja mahdolliset oikeustaistelut perussuomalaisten perinnöstä vievät kaiken energian. Se on entistäkin kesympi puudeli Sipilän ja Orpon pyöritellä.

Perussuomalaiset eivät osaa äänestää ja vihreät laskea.

Vihreät valitsi puheenjohtajakseen jyväskyläläisen kuntavaalien ääniharavan, kansanedustaja Touko Aallon. Perussuomalaisten ja vihreiden puoluekokouksessa hahmottui puolueiden välille ainakin yksi ero lisää: perussuomalaiset eivät osaa äänestää ja vihreät laskea. Kun perussuomalaisten puoluekokouksessa sekoiltiin äänestyskäytännön kanssa, vihreät hakivat taksilla unohtuneita ääniä Tampereelta Helsinkiin ja ääntenlaskenta eteni muutoinkin perin hitaasti.

Vihreät mainitsevat nykyisin joka toisessa lauseessa, miten heistä tulee pääministeripuolue. Samaan aikaan poliittisissa puheissa vilisee rutosti populistisia piirteitä. Ehkä pääministeriasema voisikin tehdä heille hyvää, puheista lähtisi ylimääräinen ilma pois kuten kävi perussuomalaisillekin.

Tosin Aallon puheissa on ollut se hyvä piirre, että puheenjohtajavaalin lähestyessä ja pukujen tummetessa myös politiikka selkeästi asiallistui.

Vihreät korostavat nyt voimakkaasti olevansa yleispuolue ja arvopuolue. Ympäristöasiaa saikin hakea puoluekokouksessa kuin neulaa heinäsuovasta. Arvoista puhuttaessa olisi hyvä puhua myös keinoista ja resursseista, eli siitä miten arvoja toteutetaan. Pelkkä julistaminen ei riitä.

Touko Aallon arveltiin edustavan maakunnan vihreyttä, kun taas kovin puheenjohtajakilpailija Emma Kari oli leimallisesti city-vihreä. Aalto teki heti puheenjohtajanuransa aluksi kädenojennuksen city-vihreille ilmoittaen, että maakuntia pitäisi olla korkeintaan 12 hallituksen kaavaileman 18 sijaan. Nyt maakunnissa kysytään, mitkä maakunnat hän kuoppaisi.

Pääkirjoitus

Haussa presidenttiehdokas

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö päätti ottaa hajuraon puoluepolitiikkaan sopivasti juuri silloin, kun presidentinvaalit ja maakuntavaalit osuvat päällekkäin. Näin Niinistön eri tarvitse koskea ensi syksyn presidenttikampanjassaan sisäpolitiikkaan, johon emopuolue kokoomus on rakennellut sote-valinnanvapauden kaltaisia kiusallisia miinoja.

Sen sijaan hän voi keskittyä presidentin leipälajiin, joka on ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja syleillä koko kansaa puoluekannasta riippumatta.

Myös SDP:ssä keskityttäisiin kernaasti presidentinvaalien strategiaan, joka on savolaisittain sanottuna toteutusta vaille valmis. Vain ehdokas puuttuu.

SDP on tulevien presidentinvaalien alla kosinut kahdesti ja saanut rukkaset kolmesti. Ensin kieltäytyi Eero Heinäluoma, sitten asiaa harkittuaan Jutta Urpilainen. Lopulta uudelleen tunnustelun kohteena ollut Heinäluoma toisti sen, mitä oli ensimmäisellä kerralla sanonut. Vastaus oli kukkapuskasta huolimatta edelleen kohteliaan kielteinen.

Istuvan presidentin haastaminen ei ole kiitollinen tehtävä, kun hänen kannatuksensa on yli 70 prosenttia.

Eräs kieltäytymisten taustalla vaikuttava asia on Niinistön suosio. Istuvan presidentin haastaminen ei ole kiitollinen tehtävä, kun hänen kannatuksensa on yli 70 prosenttia. Oli haastaja kuka hyvänsä, tappio on todennäköinen. Perinteisillä puolueilla on kuitenkin piintyneet tapansa. Ne ovat tavanneet asettaa omat ehdokkaansa, jos Kekkonen ei ole mukana kisassa.

Edellisten presidentinvaalien tulos ei ollut SDP:n kannalta myönteinen. Vika tuskin oli ehdokkaassa. Paavo Lipponen on edelleen puoluekentän kaikilla laidoilla eräs arvostetuimmista entisistä pääministereistämme. Yksi syy tappioon oli luultavasti kampanjoinnin luonteen nopea muutos. Vahva oma ehdokas ei nykyisin välttämättä riitä. Ympärille tarvitaan sosiaalista mediaa ja puolueiden ulkopuolisia voimia.

Takavasemmalta viime vaaleista noussut vihreiden Pekka Haavisto on tästä erinomainen esimerkki. Hän pääsi yllättävällä nosteellaan toiselle kierrokselle ja haastoi ennakkosuosikki Niinistöä loppuun saakka.

Jos SDP:ssä koetaan, että tulevissa presidentinvaaleissa on tärkeää haastaa Niinistö, haastaminen tarkoittaisi käytännössä sitä, että oma ehdokas on mukana vaalin toisella kierroksella ja estää Niinistöä saamasta ensikierroksen äänistä yli 50 prosenttia.

Tavoite on kova, ja siihen tarvitaan kiinnostava, tuore ehdokas, jossa on kykyä ryhtyä kansanliikkeen veturiksi.

Avain SDP:n presidenttiongelmaan on viime presidentinvaalien trauma, josta pitäisi päästä ylitse. Parhaiten siinä auttaa rohkea, ennakkoluulottomasti valittu oma ehdokas, jonka ei tarvitse nousta varttuneempien valtionmiesten joukosta. Ehdokkaan ei ole pakko olla taustaltaan pitkän linjan ulkopoliitikko, koska hän tulee puolueesta, jossa puhutaan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

JK. Viikonloppuna valitaan perussuomalaisten uusi puheenjohtaja – ja samalla mahdollisesti kaadetaan hallitus. Kauas on perussuomalaiset edennyt Veikko Vennamon päivistä, jos uutinen perussuomalaisten kriisisuunnitelmasta eli puolueen jakautumisesta hallituksen hillotolpparyhmään ja Halla-aho-persuihin on totta.