Ruotsalainen Madeleine Onne alkaa johtaa Kansallisbalettia

Kuva: Mirka Kleemola

Kansallisbaletin taiteelliseksi johtajaksi on nimitetty ruotsalaistanssija Madeleine Onne. Hän siirtyy Helsinkiin Yhdysvalloista Houstonin balettiakatemian johtajan paikalta.

Kansallisoopperan ja -baletin hallitus kertoi nimitysehdotuksesta jo viime kuun lopussa, mutta ennen valinnan varmistumista talon henkilöstöryhmiä kuultiin asiasta.

Onne aloittaa nelivuotisen kautensa ensi vuoden elokuussa.

– Tavoitteena oli löytää henkilö, jolla on sekä vahva oma kansainvälinen balettitanssijan ura että kokemusta baletinjohtajan tehtävästä. Tärkeitä ovat myös laajat kansainväliset verkostot sekä yhteistyökyky niin talossa kuin sen ulkopuolellakin. Madeleine Onnessa yhdistyy tämä kaikki, lisäksi hän on valloittava persoona, Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Päivi Kärkkäinen kertoo tiedotteessa.

Onne on työskennellyt urallaan pitkään Tukholman Kuninkaallisen baletin ensitanssijana. Onne on tanssinut useimmissa klassisen baletin merkkiteoksissa, kuten Romeossa ja Juliassa, Prinsessa Ruususessa ja Gisellessä.

Onne on myös vaikuttanut monen balettikilpailun tuomaristossa, myös Helsingissä.

Päätettyään tanssijanuransa Onne toimi baletin taiteellisena johtajana ensin Tukholmassa ja sen jälkeen Hongkongissa.

Baletin nykyinen johtaja Kenneth Greve päättää kautensa ensi vuoden heinäkuun lopussa. Tanskalaisen Greven kausi alkoi vuonna 2008.

Keskustelua aiheesta

Gabriel huijaa taas – KUT:n julman hauska toteutus Mika Waltarin klassikkokomediasta

Kuva: Sami Lamberg
Jari Hämäläinen näyttelee KUT:ssa naisia huijaavaa Gabrielia, joka saa vaikeasti valloitettavan Ulriikankin (Anna-Leena Sipilä) lankeamaan virittämäänsä lemmenansaan.

Mika Waltari tarttui 1940-luvun lopulla kirjoittamassaan näytelmässä tuolloin ajankohtaiseen aiheeseen: Ruben Oskar Auervaaran rikolliseen touhuiluun naisten parissa. Tämä kieroutunut huijari lypsi 1930-40 luvulta parilta kymmeneltä varakkaalta naiselta melkoisia rahamääriä muun muassa tyhjillä lupauksilla avioliitosta.

Waltari kirjoitti Gabriel tule takaisin -näytelmän tarkkanäköisellä intuitiolla yrittäen samalla draamahenkilöiden kautta pohtia, miksi naiset ovat valmiita lankeamaan yhä uudelleen huijarimiesten virittelemiin samanlaisiin ansoihin. Eipä tuo vitsaus ole mihinkään kadonnut tänä päivänäkään. Yhä  saamme lukea otsikoita auervaara-miesten tekemistä  huijauksista. Naisetkin ovat, ikävä kyllä, oppineet tekemään samanlaisia vedätyksiä miehille.
Kaiken takana on se ikivanha juttu: rakkauden kaipuu ja unelma onnesta.

Tummien sävyjen komedia

Keski-Uudenmaan teatterinkaan toteutuksessa tämä Waltarin suosittu klassikko ei ole pelkästää hauska, vaan pikemminkin tumma tragikomedia. Ohjelmalehtisessa tiivistetään osuvasti esityksen luonne: ”Tarina on aina ajankohtainen: kiihkeä sekä tarkkanäköisyydessään julma, hauska ja lämmin.”

TEATTERI

Keski-Uudenmaan teatteri
Mika Waltari: Gabriel tule takaisin
Ohjaus Seppo Halttunen – Musikki Altti Uhlenius – Lavastus Mikko Rantanen – Puvut Sinikka Zannoni – Rooleissa Jari Hämäläinen, Anna-Leena Sipilä, Inka Kallén ja Elina Varjomäki

Esitys pitää minkä lupaa. Kaikkea tuota sisältää neljän näyttelijän huijaridraama. Jari Hämäläinen Gabrielin roolissa taitaa naisille lirkuttelun ja toisaalta myös perustelut intohimon kohteen äkilliseen vaihtumiseen. Anna-Leena Sipilä talon despoottisena valtiattarena yrittää aluksi pyristellä Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta lankeaa lopulta huijarin charmiin ja joutuu sitä katkerasti katumaan. Vai katuuko hän oikeastaan? Sipilä todentaa hienovireisesti myös ikäneidon kokeman rakastumisen ihanuuden.

Inka Kallén kokemattomana nuorempana sisarena paljastaa koskettavasti pettymyksensä sulhon hylättyä hänet.

Elina Varjomäki kovapintaisena ja sanavalmiina nykynaisena pitää pintansa miehen viettely-yrityksille. Lopulta se onkin tämä Raili huijaa Gabrielilta koko potin ja suuntaa kohti uutta elämää.

Seppo Halttunen on ohjannut esityksen tasapainoisesti komedian ja tragedian välimaastoon. Waltarin lempeä huumori on pinnassa, mutta komediallisen virityksen takaa pilkistävät myös raadollisemman elämän tummanpuhuvat juonteet. Halttunen on antanut koko tunteiden kirjon kaikkine ristiriitaisuuksineen kukkia.
Olikin lopulta helppo ymmärtää kahden sisaruksen kuuluisa loppulausahdus: Gabriel tule takaisin! Rakkauttahan me kaikki kaipaamme…

Anja Salminen

 

 

Keskustelua aiheesta

Arviossa Teatteri Rollon esitys pikkulapsille: Kirjaimia etsimässä

Kuva: Nanna Saarhelo
Jari Lehtinen, Sanna Monto ja Janne Immonen vetävät värikkäästi lapsikatsojia kirjainten ihmeelliseen maailmaan.

Helsinkiläinen, ympäri maata kiertueita tekevä Teatteri Rollo on jo useamman vuoden keskittynyt tuottamaan päiväkoti- ja kouluikäisille hyväntuulisia esityksiä, joiden keskeisiä elementtejä ovat liike, musiikki ja rytmi. Sanojakin on, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Tämän syksyn uutuudessa ”Lue, Laula, Kirjoita!” sanat ovat hyvinkin keskeisessä asemassa, varsinkin kun ne ovat hukassa.

Teatteri Rollo

Lue, Laula, Kirjoita!

Ohjaus Sanna Monto – Käsikirjoitus Janne Immonen, Jari Lehtinen, Sanna Monto – Sävellykset Janne Immonen – Sanat Vando Suvanto – Lavastus Kati Limppu – Puvut Niina Huovinen – Valot Pasi Pehkonen – Ääni Juha Skukin

Runoilija ja säveltäjä saapuvat värikkääseen itsepalvelukirjainkauppaan, koska heiltä puuttuvat sanat niin runoista kuin lauluistakin. Kun paljastuu, etteivät he, eikä edes kaupan palveluhaluton myyjä tunne kirjaimia, lukemisesta puhumattakaan, tarvitaan yleisön apua. Vasta sitten tarvittavat kirjaimet löytyvät ja esityksen nimislogan saadaan aikaiseksi.

Yksinkertaisessa tarinassa on runsaasti nokkelaa sanailua ja letkeää oleilua. Välillä aikuiskatsojan mielestä hieman liiankin letkeää, mutta varsinaista kohdeyleisöä se ei tuntunut haittaavan.

Jari Lehtisen runoilija, Janne Immosen säveltäjä ja Sanna Monton myyjä ovat muutamalla vedolla keveästi tyyliteltyjä, mutta toimivia hahmoja. He ovat juuri sen verran hassahtaneita, että yleisön mielenkiinto säilyy.

Kati Lampun lavastus ja Niina Huovisen puvut ovat selkeissä perusväreissään ja iloisessa tyylissään kuin suoraan värikkäästä kuvakirjasta.

Immosen säveltämät ja Vando Suvannon sanoittamat laulut ovat esityksen mainiointa antia. Ne ovat selkeitä ja tarttuvia.

Lue, Laula, Kirjoita! -esitys muistuttaa sen enempää sormea heristämättä kirjainten ja lukemisen opettelun tärkeydestä. Piilo-ovelasti myös ne lapsista, jotka jo tuntevat kirjaimet tai osaavat lukea, saavat tuntea positiivista ylemmyyttä verrattuna roolihenkilöihin, jotka eivät edes tiedä miten päin kirjaimet kuuluvat olla.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lauri Maijalaa ei ahdista astua Holmbergin varjosta Turun Seitsemän veljeksen ohjaajaksi: ”Mun työryhmäni on väsättävä omat saappaat”

Kuva: Kari Hulkko
Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatteriin ohjaava Lauri Maijala (vasemmalla) sai teatterinjohtaja Mikko Koukilta Turun kirjamessuilla jo ennakkoon ensi-iltalahjan: komean, Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman vanhan laitoksen Kiven klassikosta.

Kalle Holmbergin ohjaus Aleksis Kiven ”Seitsemästä veljeksestä” Turun kaupunginteatterissa 1972 on varmaankin yksi tunnetuimmista yksittäisistä teatteriproduktioista Suomessa. Neljä vuotta ohjelmistossa täysille katsomoille pyörinyt vauhdikas sovitus (Ritva Holmbergin käsialaa) tavoitti liki 250 esityksessään puolitoistasataatuhatta katsojaa. Tällainen menestys sai tuolloin Turun porvarillisen kulttuurieliitinkin vähän myötämielisemmäksi Holmbergin ja aisaparinsa Ralf Långbackan ohjelmistolinjauksille, joilla he pöllyttivät seisovaa ilmaa tultuaan 1970-luvun alussa kapunginteatterin johtoon.

Niin ikoninen esitys on ollut, ettei Kiven klassikkoa ole Turun kaupunginteatterissa sen koommin otehty. Nyt, likipitäen 38 vuotta Holmbergin Veljesten viimeisen esityksen jälkeen, on uuden tulemisen, uuden tulkinnan aika.

Teatterinjohtaja Mikko Kouki muutti Turkuun 1990-luvun alussa ja kertoo siitä lähtien kuulleensa säännöllisesti muisteloita Holmbergin ohjauksen legendaarisuudesta. Esiettiin arveluja, ettei sen jäljiltä kukaan enää tohdi Turussa Jukolan saagaa tehdä.

Kouki on tuli kaupunginteatterin johtajaksi vuonna 2014, eli kauan siinä ei nokka tuhissut, kun teatterissa päätettiin lähteä Kiven järkälettä kääntämään. Ja reippain ottein, sillä Seitsemän veljeksen ohjaajaksi Kouki pyysi raisuista tulkinnostaan tunnettua nuorta rämäpäätä, KOM-teatterin toisena taiteellisena veturina nykyisin toimivaa Lauri Maijalaa.

Koukilla ja Maijalalla on yhteistä historiaa klassikkojen ja ”klassikkojen” parissa entuudestaan: kun Kouki toimi ennen Turkua Oulun kaupunginteatterin pomona, hän pestasi Lauri Maijalan ohjaamaan oopperaversion Linnan ”Tuntemattomasta sotilaasta ja Koukin Linnateatterin johdossa, Maijala ohjasi sinne Juha Vuorisen ”Juoppohullun päiväkirjan”.

”Teemme nyt oman aikamme lapsen”

Maijala ja Kouki kävivät viikonvaihteessa kertomassa, millaista tietä he ovat Jukolan maisemiin yhdessä nyt kulkeneet ja missä vaiheessa produktiossa ollaan nyt ja millaista on tulla Holmbergin varjosta valoon.

– Olen syntynyt 1986, joten en itse päässyt Holmbergin ohjausta koskaan näyttämöllä näkemään, mutta Ylen mainion tv-tallenteen olen toki katsonut. Kallen ohjaus on ihana, virkistävä teos, mutta tietyllä tapaa aikansa lapsi. Tämä seikka taas on vapauttanut meidän työryhmäämme paineista astua Holmbergin jättikokoisiin saappaisiin, meidän on väsättävä ihan omat saappaamme. Me tehdään tästä nyt oman aikamme lasta, Maijala selvitti ohjausurakkansa lähtökohtia.

Viime vuonna menehtynyt Kalle Holmberg ehti tulla Maijalalle läheisemmin tutuksi muun muassa siksi, että toimi hänen teatterikoulun ohjaajalinjan opinnäytetyönsä tarkastajana.

– Meillä oli luottamuksellinen suhde. Kallen piti myös näytellä tässä Turun ohjauksessani, mutta hän on nyt sitten ”estynyt”.  Tiedän, että hän olisi toivonut, että Turussa tehdään uusi tulkinta Veljeksistä.

Maijala kertoi, että uusi toteutus tulee myös flirttailemaan niin Holmbergin ohjauksen kuin toisen kuuluisan versioinnin, Jouko Turkan ohjaaman tv-elokuvan kanssa.

– Minusta Veljeksiä ei pysty tekemään ilman, että lopputulos ottaisi kantaa aiempaan esitystraditioon, Holmbergin ja Turkan näkemyksiin teoksesta ja siihen kolmanteen: se on se kansan päähän juntattu  vanha mielikuva rohdinpaitaisista, pirtin pöydän ääressä meuhkaavista,  olutta särpivistä harjastukista.

Maijala lupaili, että Turussa vajaan kuukauden päästä ensi-iltansa saavassa Seitsemässä veljeksessä tullaan näkemään monta valotusta klassikosta.

– On ollut kiva tehdä juttua, joka on ollut koko ajan näin paineinen. Harjoitusaika on ollut lyhyt, mutta tämä prosessi on ollut työryhmälle myös hauskaa aikaa. En muista ohjaajataipaleeltani mitään aiempaa produktiota, jonka harjoituksissa olisi naurettu yhtä paljon.

Keskustelua aiheesta

Suureen mielenosoitukseen Chilessä 1973 osallistunut Sinikka Sokka: ”Tärkeintä on se, ettei anneta vaan asioiden tapahtua”

Kuva: Jari Soini

Näyttelijä ja laulaja Sinikka Sokalla on tällä hetkellä paletti pyöritettävänään Tampereen Työväen Teatterin Kevytkenkäisessä naisessa ja eri teattereissa kiertävässä Rantarouvissa. Lisäksi on vasta valmistunut Lauluja utopiasta– dokumenttielokuva Agit Propista.

Sokka näki Peter von Baghin ja Jouko Aaltosen elokuvan ensimmäistä kertaa syyskuussa Sodankylän elokuvafestivaaleilla. Se oli väkevä kokemus.

– Tuli niin vahvasti mieleen oma nuoruus, mihin olimme uskoneet, ja millaiset valtavat ihmismassat olivat silloin liikkeellä, Agit Propissa laulanut Sokka herkistyy.

Sokka on heijastellut mielessään dokumenttia nykyisyyteen ja pohtinut, mitä 1970-luvun poliittisesta laululiikkeestä on hänessä ja yhtyeen muissa jäsenissä jäljellä.

– Tänä päivänä dokumentti näyttää sen valtavan muutoksen, mikä meidän sukupolvemme aikana on tapahtunut. Myös miten rankkoja ylilyöntejä nuoruuden ehdottomuudella olen tehnyt esimerkiksi omien vanhempieni sotakokemusten suhteen.

Elokuva oli syyskuussa kuolleen von Baghin pitkäaikainen unelma ja viimeinen työ.

– Olen niin kiitollinen, että hän teki sen. Ihailen ja kunnioitan häntä.

Poliittinen vastakkainasettelu oli silloin selkeämpää kuin nyt.

Sokka oli rippikouluikäisenä mukana seurakuntanuorissa. Siirtyminen vasemmistoradikaaleihin kävi luontevasti.

– Oli aivan ihanaa, kun nuorena sai kuulua ”oikeassa olevien” jengiin.

Politiikan yläpuolelle nousivat jo silloin hänen mielessään oikeudenmukaisuus ja humaanit arvot.

– Poliittinen vastakkainasettelu oli silloin selkeämpää kuin nyt. Meille löytyi vastustaja.

Sokan yksi kohokohdista Agit Propin riveissä oli esiintyminen vasemmistopresidentti Salvador Allendelle Santiago de Chilessä. He osallistuivat myös suureen mielenosoitukseen Palacio de la Monedan edessä kesällä 1973.

– Silloin pelotti hirveästi.

Sen jälkeen Agit Prop esiintyi Santiagon kansallisstadionilla Estadio Nacionalilla. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin stadion oli paikka, jossa sai surmansa tuhannet toisinajattelivat ja presidentti Allenden kannattajat. Monet ystävät joutuivat maanpakoon tai kokivat vainoa.

Syyskuussa 1973 kenraali Augusto Pinochet teki vallankaappauksen Chilessä. Sokan ensimmäisenä ajatuksensa oli lähteä auttamaan ystäviään.

– Minusta on tullut yhä enenevissä määrin pasifisti. Elämää pitää suojella. Se on lahja.

En jaksa tai halua olla puoluepoliittisesti sitoutunut.

Salamyhkäisyys, ympäripyöreys, epäsuoruus ja välinpitämättömyys ovat sanoja, joilla Sokka kuvaa nykyistä Suomen hallituspolitiikkaa. Hän muistuttaa, että kyse on myös ihmissuhdepolitiikasta.

– En jaksa tai halua olla puoluepoliittisesti sitoutunut. Arvoni ovat kuitenkin vasemmalla.

Sokka uskoo politiikan rintamalinjojen kovenevan. Historiaa ei tulisi unohtaa.

– Tärkeintä on se, ettei anneta vaan asioiden tapahtua. Kulttuurissa ja koulutuksessa on kansakunnan sielu.

Lue koko laaja Sinikka Sokan haastattelu torstain 28. syyskuuta Demokraatista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Saision draamauutuus kertoo metsäkansan kehitystiestä: Kansallisrikkaus on käsissämme – paitsi jos se tuhotaan

Kuva: Stefan Bremer
Jukka Puotilan esittämä Kristoffer kulkee läpi aikojen Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittamassa kansallisidentiteettiämme penkovassa saagassa Koivu ja tähti.

Suomalaisuus näyttäytyy monumentaalisen suurena Suomen Kansallisteatterissa kantaesityssä Pirkko Saision uudessa näytelmässä ”Koivu ja tähti”. Itsenäisyyden merkkivuoden juhlanäytelmä kiertyy aiheeseensa Zacharias Topeliuksen sadun kautta ja vie katsojan kansalliseepoksen, sukulaiskansojen, sotien, myyttien, nykyajan, tulevaisuuden ja eri valtakausien kautta kansallisuuden kerroksiseen maailmaan.

Ohjaaja Laura Jäntti pitää mainiosti lavean tarinan langat käsissään. Kerroksellinen kertomus limittyy ehjästi ja kekseliäästi rytmitetyksi näyttä,öteokseksi, jossa ajoitukset ovat kohdillaan ja näyttelijäntyö nautittavaa.

Kati Lukan lavastus tukee suuruuden vaikutelmaa muun muassa Sibelius-monumenttihenkisellä palkistolla ja aidon tuntuisten torpilla. Myös pyörönäyttämöä hyödynnetään lavastusten vaihtoihin ja siirtymiin upean toimivasti. Morten Reinanin valot tukevat esityksen teemoja ja tunnelmia harvinaisen kauniisti ja tuovat mukanaan lumousta. Tarja Simone varmistaa ehjän katsojakokemuksen selkeän teemoitetulla puvustuksella.

Aikakausien muutos

Näyttämöllä kaikki on totta. Niin metsän mietteet kuin jääkarhun kulku, metsämarit kuin rapujuhlan snapsit. Ja olen mukana siinä toden lumouksessa. Visuaalisesti lumoavassa esityksessä on kuitenkin vakava pohja. Meillä on kaikki hyvä, paitsi jos tuhoamme sen.

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö
Pirkko Saisio: Koivu ja tähti
Ohjaus Laura Jäntti – Lavastus Kati Lukka-  Puvut Tarja Simone – Musiikki Markus Fagerudd – Valosuunnittelu Morten Reinan – Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila – Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue ja Paula Siimes

Koivu ja tähti kertoo siitä runsaudesta, mistä kansallisidentiteetti rakentuu. Se on yhteiskunnallinen, kielellinen, kulttuurinen, kirjallinen ja maantieteellinen kerrostuma merkityksiä, jotka muuttuvat aikojen saatossa.

Se ylpeys, jota juureva metsäkansa tuntee noustessaan lukutaidon, koulutuksen ja omaperäisen sivistyksen kautta maailman yhdeksi oppineimmaksi ja hyvinvoivaksi kansaksi, on katoavaista. Se on unohdusta, jossa multa ei enää tunnu hyvältä sormien välissä, eikä sielujen yhteys toimi.

Sadunomainen maailma kiehtoo, mutta Koivu ja tähti kertoo myös menetyksistä. Se ottaa kantaa luonnon ja kansakunnan tilaan, kun ihmiset eivät ymmärrä enää luontoa, ja antavat sen tuhoutua. Kun turistit murskaavat neidonlukot selfievimmassaan. Kun kaiverrettu koivu, josta Topeliuksen sadun lapset tunnistivat kotipihansa, lipuu hengettömänä mustassa virrassa.

Koivu ja tähti esittää nykyajan nautiskelun, teknologian ja uusavuttomuuden kautta ja nostaa esiin myös kansojen eriarvoisuuden. Kun vauraus tuo tasa-arvoa ja vakautta, kotipiiat tuodaan palvelijoiksi Kauko-Idästä. Vauraus synnyttää paniikkia ja painajaisia yltäkylläisessä ympäristössä.

Juurevia roolitöitä

Koivu ja tähti on kokonaisuudessaan upea ja arvokas esitys. Kerronnan keskiössä ovat Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström), jotka elävät yli ajallisuuden ja läpi henkisen perinnön. Puotilan Kristoffer on näyttelijän ehkä koskettavimpia henkilöhahmoja ja Weckströmin syvällisyys tuo Hagariin juurevuutta.

Esityksessä näyttelijäntyö on kauttaaltaan kaunista. Erityisesti Karin Paciuksen, Riku Niemisen ja Heikki Pitkäsen esittämä metsä,  vuosisatojen kujeileva henki, vie esityksessä syvimmälle mystiseen lumoukseen.

Koivu ja tähti on sadunomaisuuden, todellisuuden ja totisuuden yhtälö. Se on kokonaisvaltainen teatteriteos, omimmillaan juuri Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Mahtavuus yhdistyy monimuotoiseen historiaan, ja keveys löytyy nykyisyydestä.

Terhi Tarvainen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta