Kuva: Kari Sunnari
Sääliä ja kauhua Suomen kestävyysjuoksussa
Tampereen Työväen Teatteri, Kellariteatteri
Miika Nousiainen: Maaninkavaara
Dramatisointi: Minna Leino Ohjaus: Jarmo Kuosa. Lavastus- ja pukusuunnittelu: Milja Aho Valo- ja äänisuunnittelu: Kyösti Kallio Videosuunnittelu: Milja Alho, Kyösti Kallio, Jarno Kuosa Rooleissa Mika Honkanen ja Maija Koivisto.
Martti Huttusen (Mika Honkanen) suree Suomen kestävyysjuoksun tilaa. Emme ole saaneet olympiamitalia sen jälkeen, kun Kaarlo Maaninka toi hopeaa ja pronssia Moskovasta. Huttusen elämä kiertyy juoksun kurjasta tilasta juontuvan häpeän ympärille. Mutta hän ei lamaannu, vaan tekee itse jotakin. Martti valmentaa poikansa juoksijaksi. Poika saa pian menestystä nuorten PM-tasolla.

Sitten tapahtuu katastrofi, joka on vähällä murtaa isän. Huttusen perhe on satamassa vastassa kisoista palaavaa mitalistia, mutta häntä ei kuulu. Marko on pudonnut mereen.

Varsinainen tragedia alkaa, kun tytär Heidi (Maija Koivisto) päättää pelastaa isänsä antautumalla veljensä tilalle tämän valmennettavaksi.

Minna Leino on dramatisoinut Miika Nousiaisen romaanista näytelmän, jossa isä ja tytär sitoutuvat yhdessä valmennustyön hupsuuteen. Heidän suhteensa haikeus avaa näkymiä elämän yleiseen lohkoutumiseen. Näytelmä kertoo ihmisen kaipuusta toisen luo. Se kertoo myös hänen kaipuustaan toisen luota pois.

Rauhatonta rynnistystä muita paremmaksi

Nousiaisen ”Maaninkavaara” koostuu Heidin ja Martin monologeista. Sisäiset monologit muuttuvat ulkoisiksi ja ulkoiset sisäisiksi. Monologi käynnistää toiminnan ja kommentoi sitä. Dialogi syntyy monologista ja on sille alisteista. Näytelmän muut henkilöt elävät Martin ja Heidin repliikeissä.

Martin puheessa elää tavaton määrä Suomen ja muun maailman juoksijoita. Hän tietää juoksijoista kaiken, mitä heistä voi tietää ja sisällyttää tietonsa kaikkiin ajatuksiinsa, sanoihinsa ja tekoihinsa.

Martti on monomaani, jonka juoksuvalmennusta koskevien mielipiteiden ja tietojen määrä on loppumaton. Alussa miehen puheiden mahdottomuus tuntuu pitkitetyltä vitsiltä, mutta juoksun historian, käytännön ja teorian paisuttelu ei kyllästytä niin kuin vitsit kyllästyttävät. Valmentajan puheiden herättämä kammotus pitää ikävystymisen loitolla.

Jarno Kuosan humaanin henkilöohjauksen ja näyttelijöiden sympaattisen roolityön ansiosta kauhuun sekoittuu annos mieltä kaihertavaa sääliä.

Nousiaisen kirjaa lukiessani jännitin Heidin puolesta. Hyvän poikaystävän löytäminen oli hänen elämänsä ainut onnellinen sattumus valmennusjaksojen aikana. Onnistuuko isä pilaamaan nuorten suhteen? Pääsy taidelukioon oli tyttären elämän päämäärä. Saako isä tuhotuksi lapsensa elämänuran? Yhä hullummaksi käyvä valmennus sai hengenvaarallisia muotoja. Tappaako isä tyttärensä?

Leinon tasapainottava dramaturgia luo tilaa myötätunnolle. Romaani jännittää toisen, mutta näytelmä molempien osapuolten puolesta. Kummalle käy huonosti?

Myös Martti joutuu vaaran vyöhykkeelle ja myötätunnon kohteeksi. Heidi ei ole pelkästään pelastamassa isänsä henkeä, vaan myös ottamassa kontaktia, jota itse tarvitsee.

Maija Koivisto näyttää kauniisti ambivalentin arvostuksen, jota selväjärkinen ja empatiakykyinen tytär tuntee sekopäistä ja autistista isäänsä kohtaan. Honkasen luoma isähahmo ei puolestaan ota kontaktia vastanäyttelijäänsä vaan yleisöönsä. Itsepintaisen komiikan alla on jotakin karmeaa, joka syntyy arvokkuuden epätoivoisesta etsinnästä. Sääli ihmistä!

Rauhanomaisesti rinnan kuplivassa maailmassa

Valmennettava ei tietenkään saa kontaktia valmentajaansa. Muotisanaa lainaten voi sanoa, että Martti elää kuplassa. ”Maaninkavaara” on mahdollista ymmärtää kuplien näytelmäksi, joka ottaa esiin elinpiirien välisen yhteydenpidon mahdottomuuden.

Minä olen elänyt ikäni kuplassa, jossa ei ymmärretä urheilua. En ole ollut kuplassani milloinkaan yksin. Syystä tai toisesta on käynyt niin, että melkein jokainen tuttavani suhtautuu kilpailuun välinpitämättömästi tai vastustavasti. Emme voi keksiä mitään surkuteltavampaa kuin sen, että joku haluaa juosta sekunnin nopeammin kuin toinen. Tältä pohjalta tulkitsen ”Maaninkavaaran” kilpaurheilun murskakritiikiksi.

Höperö valmentaja tekee vahinkoa vain kahdelle ihmiselle, joista toinen on hän itse. Herää kysymys siitä, mitä totaalisesti hullu urheiluteollisuus tekee miljoonille urheilijoille ja miljardeille penkkiurheilijoille.

En pysty kuvittelemaan, miten kilpaurheiluun ihailijat näkevät ”Maaninkavaaran”. Pystymättömyyteni johtuu kuplien yhteyden puuttumisesta. Puute ei ole pahasta. Jos tapaan urheiluhullun, niin en mene arvostelemaan hänen asenteitaan. Sanon, että asia ei kiinnosta. Kun juttu ei jatku, niin rehti ja reilu urheilija jättää sen silleen. Hän sallii olemassaolon oikeuden myös meille omituisille ihmisille.

Kuplat eivät ole yhtä arvokkaita. Antikompetiittoreiden olemassaoloa ei yleensä tunnusteta, mikä on meille rauhallisen elämän kannattajille pelkästään hyvä asia. Painavat ajatukset ajatellaan niissä kuplissa, joista on hyötyä nationalismille ja talouselämälle.

”Maaninkavaara” on sanan brechtiläisessä mielessä kevyt näytelmä. Tunteita ei hakata kiveen. Ne puhalletaan saippuakuplaksi, jonka seinämiä unelmien ikkunat kirjavoivat. Katsoja odottaa peukalo pystyssä puhkeamista.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta