Turva – Hymy
Tyomies

Saision draamauutuus kertoo metsäkansan kehitystiestä: Kansallisrikkaus on käsissämme – paitsi jos se tuhotaan

Kuva: Stefan Bremer
Jukka Puotilan esittämä Kristoffer kulkee läpi aikojen Pirkko Saision Kansallisteatterille kirjoittamassa kansallisidentiteettiämme penkovassa saagassa Koivu ja tähti.

Suomalaisuus näyttäytyy monumentaalisen suurena Suomen Kansallisteatterissa kantaesityssä Pirkko Saision uudessa näytelmässä ”Koivu ja tähti”. Itsenäisyyden merkkivuoden juhlanäytelmä kiertyy aiheeseensa Zacharias Topeliuksen sadun kautta ja vie katsojan kansalliseepoksen, sukulaiskansojen, sotien, myyttien, nykyajan, tulevaisuuden ja eri valtakausien kautta kansallisuuden kerroksiseen maailmaan.

Ohjaaja Laura Jäntti pitää mainiosti lavean tarinan langat käsissään. Kerroksellinen kertomus limittyy ehjästi ja kekseliäästi rytmitetyksi näyttä,öteokseksi, jossa ajoitukset ovat kohdillaan ja näyttelijäntyö nautittavaa.

Kati Lukan lavastus tukee suuruuden vaikutelmaa muun muassa Sibelius-monumenttihenkisellä palkistolla ja aidon tuntuisten torpilla. Myös pyörönäyttämöä hyödynnetään lavastusten vaihtoihin ja siirtymiin upean toimivasti. Morten Reinanin valot tukevat esityksen teemoja ja tunnelmia harvinaisen kauniisti ja tuovat mukanaan lumousta. Tarja Simone varmistaa ehjän katsojakokemuksen selkeän teemoitetulla puvustuksella.

Aikakausien muutos

Näyttämöllä kaikki on totta. Niin metsän mietteet kuin jääkarhun kulku, metsämarit kuin rapujuhlan snapsit. Ja olen mukana siinä toden lumouksessa. Visuaalisesti lumoavassa esityksessä on kuitenkin vakava pohja. Meillä on kaikki hyvä, paitsi jos tuhoamme sen.

Suomen Kansallisteatteri, suuri näyttämö
Pirkko Saisio: Koivu ja tähti
Ohjaus Laura Jäntti – Lavastus Kati Lukka-  Puvut Tarja Simone – Musiikki Markus Fagerudd – Valosuunnittelu Morten Reinan – Äänisuunnittelu Raine Ahonen ja Esko Mattila – Rooleissa Tiina Weckström, Jukka Puotila, Karin Pacius, Riku Nieminen, Heikki Pitkänen, Sonja Salminen, Petri Manninen, Harri Nousiainen, Elsa Saisio, Mari Lehtonen, Jukka-Pekka Palo, Katariina Kaitue ja Paula Siimes

Koivu ja tähti kertoo siitä runsaudesta, mistä kansallisidentiteetti rakentuu. Se on yhteiskunnallinen, kielellinen, kulttuurinen, kirjallinen ja maantieteellinen kerrostuma merkityksiä, jotka muuttuvat aikojen saatossa.

Se ylpeys, jota juureva metsäkansa tuntee noustessaan lukutaidon, koulutuksen ja omaperäisen sivistyksen kautta maailman yhdeksi oppineimmaksi ja hyvinvoivaksi kansaksi, on katoavaista. Se on unohdusta, jossa multa ei enää tunnu hyvältä sormien välissä, eikä sielujen yhteys toimi.

Sadunomainen maailma kiehtoo, mutta Koivu ja tähti kertoo myös menetyksistä. Se ottaa kantaa luonnon ja kansakunnan tilaan, kun ihmiset eivät ymmärrä enää luontoa, ja antavat sen tuhoutua. Kun turistit murskaavat neidonlukot selfievimmassaan. Kun kaiverrettu koivu, josta Topeliuksen sadun lapset tunnistivat kotipihansa, lipuu hengettömänä mustassa virrassa.

Koivu ja tähti esittää nykyajan nautiskelun, teknologian ja uusavuttomuuden kautta ja nostaa esiin myös kansojen eriarvoisuuden. Kun vauraus tuo tasa-arvoa ja vakautta, kotipiiat tuodaan palvelijoiksi Kauko-Idästä. Vauraus synnyttää paniikkia ja painajaisia yltäkylläisessä ympäristössä.

Juurevia roolitöitä

Koivu ja tähti on kokonaisuudessaan upea ja arvokas esitys. Kerronnan keskiössä ovat Kristoffer (Jukka Puotila) ja Hagar (Tiina Weckström), jotka elävät yli ajallisuuden ja läpi henkisen perinnön. Puotilan Kristoffer on näyttelijän ehkä koskettavimpia henkilöhahmoja ja Weckströmin syvällisyys tuo Hagariin juurevuutta.

Esityksessä näyttelijäntyö on kauttaaltaan kaunista. Erityisesti Karin Paciuksen, Riku Niemisen ja Heikki Pitkäsen esittämä metsä,  vuosisatojen kujeileva henki, vie esityksessä syvimmälle mystiseen lumoukseen.

Koivu ja tähti on sadunomaisuuden, todellisuuden ja totisuuden yhtälö. Se on kokonaisvaltainen teatteriteos, omimmillaan juuri Kansallisteatterin suurella näyttämöllä. Mahtavuus yhdistyy monimuotoiseen historiaan, ja keveys löytyy nykyisyydestä.

Terhi Tarvainen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin keväässä teinihormonit hyrräävät ja Lemminkäinen vaihtaa viihteelle

Kuva: Jari Soini
Kansallisteatterin Willensaunassa maaliskuussa ensi-iltaan tulevassa Michael Baranin näytelmässä Tyttö, joka kävelä käsitellään komen yhteenkietoutuvan monologin kautta suuri ihmisenä olemisen ja yhteisen historiamme. Näyttämöllä ovat Seela Sella, Aksa Korttila ja Pirjo Määttä.

Kansallisteatterin kevätkauden ennakoitavia yleisömagneetteja ovat edellisestä Shakespeare-ohjauksestaan  palkitun Jussi Nikkilän ohjaama ja yhdessä Anna Viitalan kanssa uusiksi sovittama ”Romeo ja Julia” – eli nyt muodossa ”Julia & Romeo” – sekä Finlandia-palkitun Juha Hurmeen uusi sukellus suomalaisuuden myytteihin näytelmässä ”Lemminkäinen”.

Hurme totesi Kansallisteatterin kauden avajaisissa tiistaina, että Lemminkäinen on turhan vähälle käytölle jäänyt voimavara suomalaisessa tarinaperinteessä. Hurme vapauttaa nämä energiat Kansallisen pienellä näyttämöllä viikinkiseikkailua, musiikkiteatteria ja filosofisesti pohdiskelevaa draamaa surutta yhdistelevässä ”viihdenäytelmässä”, jossa on ohjaaja-kirjoittajan mukaan luvassa niin seksiä kuin väkivaltaakin. Hurme tosin kertoo, että esityksen taistelukoreografi Seppo Kumpulaisen panos on pienentynyt näytelmän ehdittyä harjoitusvaiheeseen, sillä taistelukohtaukset ovat vähentyneet sitä mukaa kun viihde on lisääntynyt.

Veronalaista teinirakkautta uusin maustein

William Shakespearen julmin kuningastragedia ”Rikhard III” sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa syksyllä 2016, ja jatkaa suuren kysynnän vuoksi ohjelmistossa yhä. Talvella Rikhard esitetään vielä kahdeksan kertaa, ja kun esityskausi helmikuun lopulla päättyy, luvassa on lisää triolta Shakespeare-Nikkilä-Viitala, kun Julia & Romeo saa ensi-iltansa sopivasti maaliskuun alussa. Shakespearen kertomus kahden teini-ikäisen veronalaisen rakkaudesta onnettomien tähtien alla eli sukuvihan välikappaleina saa Kansallisteatterissa ajankohtaistetun tulkinnan, jonka pääparina nähdään teatterikoululaiset Diana Tenkorang ja Olli Riipinen. Dramaturgi Anna Viitala lupaa, että esityksessä hormonit hyrräävät ja paljon versioituun klassikkotarinaan tarjoutuu monia katselukulmia.

Kansallisteatterin muita kevään uutuuksia ovat Michael Baranin ”Tyttö, joka käveli”, Mika Myllyahon ”Korjaamo”, Aurinkoteatterin kanssa kimppatuotantona toteutuva Juha Mustanojan ja Leea Klemolan uusi yhteistyö  ”Atlantis” sekä Veera Salmen luoman kokoperheensuosikki Maurin paluu näyttämölle tarinassa ”Mauri ja mini-isoveli”.

Baranin uutuusdraaman perustana on kolme yhteen novoutuvaa, eri sukupolvien naisten esittämää monologia. Niissä puhutaan suurista asioista kuten totuuden ja valheen suhteista, uusista aluista sekä juutalaisten kohtalosta Euroopan historian synkimmistä vaiheessa. Parhaaseen karnevalistiseen Aurinkoteatteri-tyyliin toteutettava Atlantis taas pöllyttää fantasiatarinan kehyksessä vallitsevia yhteiskunnallisia rakenteita, jotka ovat viemässä  ihmisiä kohti eriarvoisuutta  suhteessa tiedonsaantiin ja koulutukseen.

Synkkiä maailmanhistorian vaiheita nousee esille myös Omapohjassa tammikuussa nähtävässä musiikkiteatteriesityksessä ”Meri niin suuri”.  Matti-Juhani Karilan kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama tarina sai kantaesityksensä viime vuonna Länsi-Afrikassa Benininissä sikäläisin voimin esitettynä ja nyt siitä nähdään suomalais-beniniläisin näyttelijävoimin tehty versio, jossa edelleen on keskiössä afrikkalaisen orjanaisen Madlenan  elämäntarina vuosisatojen takaa.

Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho tarttui kitaraan tiistaisessa kevätkauden avajaistilaisuudessa säestäessään yhdessä Sanna Salmenkallion kanssa irakilaista Ali Saedia. Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön menestyksekkäässä ”Toinen koti” -esityksessä mukana oleva Saed on yhä vaikka turvapaikkapäätöstä.

Päänäyttämöiden rinnalla myös Kansallisteatterin Lavaklubilla ja Kiertuenäyttämöllä nähdään keväällä ensi-iltoja. Kiertuenäyttämön tie kulkee tällä kertaa koulukoteihin, joita varten Johanna Freundlich on sovittanut ja ohjannut tiheän 80-minuuttisen tulkinnan Dostojevski-klassikosta ”Rikos ja Rangaistus”. Lavaklubilla nähdään maaliskuussa Heini Junkkaalan ohjaama dokumenttiteatteriesitys ”Axel”. joka kertoo tositarinan nimihenkilönsä muuttumisesta naisesta mieheksi ja aikuiseiällä koetusta äänenmurroksesta. Huhtikuussa Lavaklubilla saa uusintaensi-iltansa Kristian Smedsin läpimurtoteos ”Jääkuvia”, jonka ohjaaja-käsikirjoittaja toteuttaa nyt parimymmentä vuotta kantaesityksensä jälkeen uudella kansallisteatterivetoisella miehityksellä.

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Circo Aereon uutuudesta: Kinema hämää silmää ja ihastuttaa taidokkuudellaan

Kuva: Markus Garder

Circo Aereon panos loppumetreillään oleviin Suomen 100-vuotisjuhliin on yhteistyössä Tukholman Suomen-instituutin kanssa toteutettu sirkusesitys Kinema, joka sai kantaesityksensä lokakuun alussa Tukholmassa. Suomen ensi-ilta oli Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa.

Kinema on Circo Aereon perustajan ja suomalaisen nykysirkuksen pioneerin Maksim Komaron ohjaama. Latinankielinen sana kinema tarkoittaa liikettä ja myös elokuva-sana pohjaa siihen.

Nämä molemmat näkyvät esityksessä, onhan koko sirkustaide jatkuvaa ihmisten tai esineiden liikettä. Ja myös silmän, jota taitavasti hämätään.

NYKYSIRKUS

Circo Aereo, Espoon kulttuurikeskus Louhisali

Kinema

Ohjaus ja konsepti Maksim Komaro – Videot Kallee Nio – Valot Juho Rahijärvi – Ääni Tuomas Norvio – Puvut Kristina Nováková Záveská –  Lavastus Maksim Komaro, Kalle Nio, Juho Rahijärvi ja Katrine Hǿyberg – Esiintyjät Karolina Aamås, Lisa Angberg, Karyna Saarela, Vellu Saarela, Onni Toivonen

Se tulee esiin ennen kaikkea Kalle Nion videoissa, jotka luovat odottamattomia ja ällistyttäviä illuusioita. Sirkustaiteilijan jättikokoisessa päässä liikkuvat niin silmät kuin korvatkin ja akrobaatin raajat näyttävät venyvän loputtomiin. Nämä ja moni muu esityksen kohtaus vaativat esiintyjiltä millin- ja sekunnintarkkaa suoritusta, jotta kaikki onnistuu.

Nykysirkuksessa on jo jonkin aikaa ollut vallalla tietynlainen uusvanhahtavuus. Tarkoitan sillä tarkoituksellisen yksinkertaista visuaalista ilmettä ilman kimallusta sekä päällepäin yksinkertaisilta näyttäviä numeroita, joissa on viittauksia sirkuksen varhaisvaiheisiin.

Kun tähän lisätään Komaron kekseliäs mielikuvitus ja hieman vino huumori, tuloksena on esitys, jossa on taukoamatta pieniä yllätyksiä ja jotenkin unenomaista tunnelmaa.

Sirkusprinsessa Lisa Angbergin hevonen onkin kahdella tasapainoskootterilla kontallaan oleva ihminen. Elävää räsynukkea (Karyna Saarela) riepotellaan köysien varassa maassa ja ilmassa aivan uskomattomiin asentoihin. Onni Toivonen jongleeraa keilojen lisäksi myös riikinkukon sulilla ja taistelee huikeasti trikkaavan akrobaatti Vellu Saarelan kanssa. Jättimäisessä hameessaan ilma-akrobaatti Karoline Aamås lentelee sulavasti neljästä köydestä toiseen.

Esityksessä ei ole varsinaista juonta, vaan numerot seuraavat toisiaan löyhällä logiikalla. Lopulta palataan alun ihmispyramidiin.

Kinema on yhteen hitsautuneen esiintyjäryhmän hieno matka, jossa katsoja nauttii esiintyjien rennosta läsnäolosta ja monipuolisista taidoista.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Tehdas-teatterin sisällisotanäytelmästä: Punavalkoisen Turun kaksi vahvaa naista

Kuva: Jussi Virkkumaa
Värit ovat vapauden -näytelmän Aina (Mari Naumala, vasemmalla) ja Cecilia (Sofia Molin) rauhoittuvat Biologisessa museossa.

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden aikana Turussa on nähty muun muassa musikaali  Touko Laaksosesta ja tuore näyttämötoteutus Kiven ”Seitsemästä veljeksestä”. Nukketeatteristaan tunnettu Tehdas Teatteri paneutuu syyssesongin päätteeksi vuoden 1917 itsenäistymistapahtumia ympäröivään aikaan naisnäkökulmasta.

”Värit ovat vapauden” -näytelmän primus motor Anni Mikkelssonin on tuttu paljon kehuja saaneesta Meriteatterista, jonka hän perusti vuonna 2013 Turun saaristoon, Rymättylään. Tätä uutta esitystä varten hän on paneutunut historiakirjallisuuteen, joista yksi tukipilari on ollut Rauno Lahtisen kirja ”Punainen Turku 1917–1918” .

Turku oli sisällissodassa Suomen vallankumouksellisin kaupunki. Vaikka kaupungissa ei käyty suuria taisteluita, turkulaiset kapinapäälliköt olivat merkittävässä roolissa koko maan kannalta.

Näytelmässä Aina Jonsson (Mari Naumala) saapuu nopeasti teollistuneeseen Turkuun, saa töitä tehtaasta ja tutustuu näin työväenliikkeeseen. Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Cecilia Kivi (Sofia Molin) haaveilee vapaudesta jugend-talon persialaismatolla maaten ja  Södergrania lausuen.

TEATTERI

Tehdas-teatteri

Anni Mikkelson: Värit ovat vapauden

Ohjaus  Anni Mikkelsson – Lavastus Heini Maaranen – Puvut Maiju Tainio ja Riikka Mäntymaa – Sävellys Hilla Väyrynen – Valot Jarkko Forsman – Äänisuunnittelu Antti-Juhani Manninen – Videot Jussi Virkkumaa – Rooleissa Mari Naumala, Sofia Molin, Janna Haavisto, Outi Sippola, Akseli Hannula ja Jukka Kittilä

Aina päätyy Kiven taloon palvelijattareksi. Vaikka naiset ovat täysin eri maailmoista, he ystävystyvät. Cecilia on yksinäinen ja mieleltään rikkinäinen, mutta Aina ymmärtää häntä.  Kumpikin ilmaisee ahdistustaan eläinten tavoin. Yhteinen rauha löytyykin Biologisessa museossa.

Vaikka vuoden 1918 aikana naisten tiet eroavat Ainan liittyessä punakaartiin, Cecilia ei unohda Ainaa ja kaipaa ystävää sodan jälkeenkin.

”Tää on viimeinen taisto…”

Tehdas-teatteri sijaitsee vanhassa teollisuuskiinteistössä, josta on saatu intiimi ja tunnelmallinen tila. Seiniin heijastuvat videot sekä tehokkaat valot ja äänitehosteet imaisevat mukaansa sadan vuoden takaisille Turun kaduille.

Mikkelssonin ohjaus on täynnä maukkaita ratkaisuja ja yksityiskohtia symboliaan vaihtavista tiilistä eläimelliseen mimiikkaan.

Näytelmä kertaa kärjistyneen kaupungin vaiheet eläväisesti. Käsiohjelmassa ohjaaja kuvailee sotaa tilanteeksi, jossa nurkkaan ahdistetut eläimet hyökkäävät.

Kokonaisuus olisi kuitenkin kaivannut punakynää. Vasta väliajan jälkeen esitys löytää ytimekkäämmän rytmin. Alkupuolella tehoja tuovat laulut (mm. ”Kansainvälinen”) ja näyttelijöiden luomat ääniefektit, mutta keinot kallistuvat helposti ylienergiseksi sähläykseksi, jota olisi ollut syytä himmata.

Pääosaa esittävä Mari Naumala on ihastuttava ja uskottava. Sofia Molin kasvattaa ahdistuneen porvarisrouvan tuntoja näytelmän edetessä onnistuneesti.

Oikea tapa muistaa

Ensi vuonna sata vuotta tulee kuluneeksi kansalaissodasta. On mielenkiintoista nähdä, millä kaikilla tavoin sitä tullaan muistamaan.

Taide on parhaita väyliä tuoda Suomen historian synkkiäkin aikoja esiin. Erilaisia esityksiä katsoessa voi  oppia ja ymmärtää enemmän perusasioita historiasta.

Värit ovat vapauden -näytelmä on hyvä esimerkki onnistuneesta muistamisesta. Vuonna 1987 syntynyt Anni Mikkelsson on kyennyt sukeltamaan vallankumouksen keskellä eläneiden naisten mieliin.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Kuva: Silja Sorri
Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä ”Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tanssiarvio: Sukellus nykyteinin maailmaan

Kuva: Sanni Siira
"Teini"-tanssiesityksen visuaalinen ilme on poimittu kellanruskealta 1970-luvulta.

Runsas vuosi sitten koreografi Janina Rajakangas aloitti harjoitukset seitsemän 13-19 -vuotiaan nuoren kanssa. Tavoitteena oli luoda esitys, joka näyttäisi, miten tämän ikäiset kokevat maailman ja elämänsä, mikä heille on tärkeää ja miltä heistä tuntuu.

Syntyi esitys nimeltä Teini.

Sen paras puoli ovat ehdottomasti nuoret esiintyjät, Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja ja Roosa Törmä. He ovat läsnä sataprosenttisesti. Heissä on kanttia ottaa haltuun neliönmallinen täysareena ja sen ympärillä istuvat katsojat. Heissä on avoimuutta, liikunnallista kapasiteettia, rytmi- ja tilannetajua sekä rohkeutta ilmaisuun. Ennen kaikkea he ovat erinomaisesti yhteen pelaava ryhmä, jossa on tilaa myös yksilöllisyydelle.

TANSSI
Zodiak Stage
Teini

Koreografia Janina Rajakangas – Puvut Kirsi Gum – Valot Jenni Pystynen – Ääni Miki Brunou – Esiintyjät Ella Holappa, Mea Holappa, Kaisa Iho, Veera Kauppila, Petteri Rafols, Anna Tsinjonnaja, Roosa Törmä

Abstrakti, paikoitellen hyvinkin hitaasti etenevä esitys nostaa esiin niitä kipupisteitä ja tärkeitä asioita, joita nuoret kokevat. Yksi niistä on katseen kohteena oleminen ja ryhmäytyminen. Nyt katsottavana on myös yleisö, johon otetaan avoin ja suora lähikontakti.

En aivan ymmärtänyt, mitä karrikoitujen valkohapsisten ja -partaisten vanhusnaamareiden päälle pukeminen ilmaisi. Piiloon pääsemistä, kaikkien vanhenemista vai sitä, että me olemme lopulta kaikki samanlaisia?

Muutenkin oma teini-ikäni on sen verran monen vuosikymmenen päässä, että ainakin osa nykyisten nuorten pahoin- ja hyvinvoinnin syistä, toiveista ja haluista ovat aivan toiset. Yksi selkeä ero on kielen käyttö. Esityksen kaikki puhe on englanniksi, joka nykymaailmassa voi nuorille olla usein yleisempi kieli kuin suomi.

Esityksen visuaalinen ilme on hyvin pelkistetty ja jopa karu. Oranssi tanssimatto, tasavalo ja yhtenäiset 1970-lukulaiset kellanruskeat pusero-housuasut, jotka ovat melkein rumat. Vain lopetus on kaunis, kun muun valaistuksen pimetessä näyttämön ylle syttyy hitaasti iso valoputkien neliö ja katonrajan kevyt savu leijailee oranssissa hehkussa kuin auringonlaskussa. Symboli toiveikkaalle tulevaisuudelle?

Teini on ilman muuta tärkeä esitys ennen kaikkea tekijöilleen. Sen prosessi on varmasti antanut heille paljon. Esityksen sisältö tavoittaa todennäköisesti syvemmin esiintyjien ikäiset katsojat tai ne aikuiset, jotka päivittäin ovat kosketuksissa heidän maailmansa kanssa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta