ehdokasmainos

“En tajunnut mitään!” – viisuvoittaja pani Jorvin sairaalan päivätyön katkolle

Kuva: Lehtikuva / Martti Kainulainen
LKS 20160227 - Sandhja juhlii Uuden Musiikin Kilpailun (UMK) finaalin voittoa Helsingissä 27. helmikuuta 2016. Sandhja edustaa Suomea Euroviisuissa kappaleella Sing It Away Tukholmassa toukokuussa. LEHTIKUVA / MARTTI KAINULAINEN
Sandhja juhli Uuden musiikin kilpailun (UMK) finaalin voittoa Helsingissä lauantai-iltana. Sandhja edustaa Suomea kappaleella Sing It Away Tukholman Euroviisu-finaalissa toukokuussa.

Suomen tämänvuotinen edustaja Euroviisuihin oli heti finaalin jälkeen täysin pyörryksissä ja epäuskoinen siitä, mitä juuri tapahtui.

Nauravainen ja energiaa pulppuava Sandhja lauloi tiensä suomalaisten sydämiin ja Tukholman viisulavalle kappaleellaan Sing it away.

– Meinasin pyörtyä, en tajunnut mitään! Onneksi ihmiset tulivat halaamaan minua, niin pysyin pystyssä, onnellinen voittaja hihkui voiton jälkeen.

24-vuotias Sandhja on kotoisin Espoosta, ja hän on työskennellyt sairaanhoitajana Jorvin sairaalassa. Työt jäivät kuitenkin katkolle lokakuussa, jolloin Sandhja päätti keskittyä musiikin tekoon.

– Ja se näköjään kannatti, Sandhja iloitsi.

Onneksi ihmiset tulivat halaamaan minua, niin pysyin pystyssä.

Nuori artisti uskoo, että hänen energinen ja iloa pulppuava esityksensä voi purra isommilla lavoilla Euroviisuissakin.

– Jos suomalaiset lämpenivät tälle, niin luulen että Eurooppakin voisi, hän uskoo.

Sandhja luottaa laulunsa sanomaan. Esimerkiksi ennen finaalia hän kertoi jännittävänsä niin, että hän kyseenalaisti kaiken, mitä lavalla pitäisi tapahtua.

– Mutta sitten mietin oman kappaleeni sanomaa: kun pelko nujertaa sinut, niin sitten vain laulat sen pois, Sandhja sanoi ennen ratkaisevaa esitystä.

Sandhja kertoo, että ei ole ennen erityisesti seurannut Euroviisuja, mutta haluaa nyt työntää päänsä viisukulttuuriin.

Finaalin ratkettua Sandhja aikoi lähteä Helsingin yöhön juhlimaan ystäviensä ja perheensä kanssa. Alkoholiin hän ei koske, ei ole koskenut sitten teini-iän, hän sanoo.

Sandhja on Suomen 50. euroviisuedustaja. Viisut lauletaan toukokuussa Tukholmassa.

 

AVAINSANAT

Beatlemania palasi Lontooseen – Ron Howard teki dokumentin maailman kuuluisimman yhtyeen keikkavuosista

Kuva: Lehtikuva-AFP
LKS 20160915  Britain singer-songwriter Paul McCartney (R) and muscian Ringo Starr (L) of legendary rock-band The Beatles pose arriving on the carpet to attend a special screening of the film "The Beatles Eight Days A Week: The Touring Years" in London on September 15, 2016. / AFP / Ben STANSALL - LEHTIKUVA / AFP
Two of Us. – Ringo Starr ja Paul McCartney ovat tyytyväisiä uuteen The Beatles -dokumenttiin. – Se näyttää, miten tiivis nelikko ja toimiva bändi me olimme, he ovat todenneet.

Sir Paul McCartney, 74, ja Ringo Starr, 76, The Beatles -yhtyeen kaksi elossa olevaa jäsentä, osallistuivat legendaarisesta yhtyeestä kertovan dokumenttielokuvan ensi-iltaan eilen illalla Lontoossa.

Leicester-teatterissa esitettiin Ron Howardin ohjaama yhtyeen kiertuevuosista kertova elokuva The Beatles: Eight Days a Week– The Touring Years.

Se käy läpi Fab Fourin tien Liverpoolin Cavern-klubin kellariloukusta maailman ensimmäiseksi stadionrocktähdeksi aina viimeiseen viralliseen konserttiin, jonka se soitti San Franciscon Candelstick Parkissa 29. elokuuta 1966.

Sen jälkeen he eivät yhdessä livenä soittaneet kuin oman levy-yhtiönsä katolla, epävirallisen ns. Rooftop Concertin Lontoossa 30. tammikuuta 1969.

Lontoon torstai-illassa oli aistittavissa kaikuja 1960-luvulta, suorastaan ripaus Beatlemanian paluuta. Kaikenikäiset fanit reunustivat elokuvateatterin edustaa ja salamavalot välähtelivät.

Fanit lauloivat Beatles-lauluja. Yleisössä näkyi myös kostuvia silmäkulmia, kun hymyilevät Paul ja Ringo tekivät Peace-merkkejä kuvaajille ja yleisölle.

Kutsuvierasensi-iltaan tuli maailmantähtiä Madonnasta ja Eric Claptonista alkaen. Beatlesin aina luotettava rytmiryhmä Paul & Ringo pysyi kuitenkin itseoikeutetusti huomion keskipisteenä.

Tilaisuutta kunnioittivat läsnäolollaan John Lennonin ja George Harrisonin lesket, Yoko Ono ja Olivia Harrison.

Paulin ja Ringon rinnalla nähtiin heidän puolisonsa Nancy Shevell ja Barbara Bach.

Jokaiselle Beatles-fanille Eight Days a Week on must. Tai siis Fab.

Eight Days a Week on kerännyt laajalti positiiviset ennakkokritiikit.

Elokuva keskittyy The Beatlesin kiihkeisiin kiertuevuosiin 1962-1966, jolloin se kirjaimellisesti työskenteli kellon ympäri “kahdeksan päivää viikossa” – ja siinä sivussa teki unohtumatonta musiikkia ja valloitti maailman.

Dokumentissa nähtävät livetallenteet Beatles-konserteista on huolella remasteroitu tähän päivään. Mukana on myös materiaalia, jota ei aiemmin ole julkaistu. Filmiin on haastateltu 1960-luvun Beatles-faneja, esimerkiksi näyttelijä Sigourney Weaveria.

Shea Stadiumin konsertti New Yorkissa elokuussa 1965 huipentaa Ron Howardin rakkaudentyön. Teattereissa se päättää dokkarin 30-minuuttisena ekstaasina huippuluokan äänentoistolla.

Jokaiselle Beatles-fanille Eight Days a Week on must. Tai siis Fab.

Se myös pistää vihdoin lopullisesti pisteen Suomessakin sitkeänä elävälle juputukselle, että 1) The Beatles ei ollut hyvä livebändi 2) Ringo Starr oli/on huono rumpali.

Jos joku dokkarin katsottuaan pitää yhä kiinni asiantuntemattomuudestaan, kehotan tarkastamaan ensi tilassa lääkityksen.

Lopuksi vielä palautetta Hesarille (Näkökulma, HS 7.9.):

1.) The Beatlesin musiikissa ei lehahda menneisyys eikä ala-asteen musiikkitunnit.

2.) Beatlesin laadunvalvonta ei heitellyt pahasti.

Suosittelen sillekin “Beatles-skeptikolle” Ron Howardin dokkaria. Toki tuo pitää katsoa avoimin silmin.

All You Need Is Love.

 

Keskustelua aiheesta

Musiikin lahja lapsille ja aikuisille

Kuva: Helsingin Juhlaviikot
Simon_Bolivar_SOV1

Simón Bolívar Symphony Orchestra of Venezuela on kuuluksi tulleen El Sistema ­koulutusohjelman perillinen. Nuoriso-­orkesterin jäsenet ovat kasvaneet aikuisiksi ja nuoriso-orkesterin työtä maassa jatkaa nyt Teresa Carreño ­nuoriso-orkesteri.

Vähävaraisten lasten ja nuorten musiikkiopintojen järjestämisestä vastannut koulutusohjelma oli syntyessään ainutlaatuinen hanke. Nyt mainetta niittävä orkesteri osoittaa työn tuottaneen hyvän hedelmän.

Opiksi otettavaa on. Täällä olisi syytä nostaa oikea äläkkä valtion toimista lasten ja nuorten asiassa. Tämän päivän teot ovat huomispäivän menot.

Mutta kapellimestarillahan ei ole partituuria! Orkesterin kapellimestari Gustavo Dudamel johtaa soittajistoa rutinoituneen ammattilaisen lailla. Orkesteri avaa partituurien salat hellän tunteikkaasta riemukkaaseen säkenöintiin. Johtaja seisoo korokkeellaan kuin kaiken henkilökultin tavoittamattomissa, vain musiikkia tulkiten, muusikoita ohjaten.

Kun kumartelun aika koittaa, hän siirtyy muusikoidensa joukkoon ja ottaa aplodit vastaan sieltä sen enempiä pokkailematta, yhtenä rakkaista kollegoistaan. Musiikin päähenkilöt pitävät yhtä.

Latinalaisen maailman mentaliteetti

Konsertti alkoi orkesterin tilausteoksella, venezuelalaisen Paul Desennen Hipnosis Mariposalla. Teos on kirjoitettu venezuelalaisen lauluntekijän Simón Diazin muistolle. Teoksen vauhtiinpääsy on häivytetty kuin liikuttaisiin salatussa puutarhassa.

Lintuparvien siiveniskut ja vasikan herttaisen tuttu ääntely värittävät tunnelmaa. Sointimaailman rikkaus ja rytmin iskevä pulssi täyttävät matkanteon.

Sykettä, melodisuutta ja muodon suvereniteettia

Brasilialaisen Heitor Villa­Lobosin 9­osaisesta Bachianasbrasileiras ­sarjasta kuultiin 2. sarja. Osien otsikot kertovat paljon.

́Tyhjäntoimittajan laulun ́ verkkaisuus antaa aikaa miettiä. Selkeä syke ja kaarteleva melodisuus kuljettavat. ́Maamme laulussa ́ haikea sello laulaa sooloaan, kotikutoiset piirteet ja rakenteen suvereniteetti istuvat yhteen.́Muisto erämaasta ́ tuo viestin kuin ratsain.

Glissandot, liu ́ut, ja asteikon vivahteet kuuluvat asiaan. Energinen osa on viuhuvan vauhdin kyllästämä. ́Maalaismiehen pikkujuna ́ tuo mieleen koto-Suomen kapearaiteiset rautatiet. Autenttiset kaiut ja simppeli melodisuus leijuvat kiertävän orkesterikuvion yllä. Matka seisahtaa kuin utuun kadoten.

Balettimusiikkia orkesterille

Ranskalaisen Maurice Ravelin Daphnis & Cloé ­tarina on alun perin baletti­impressaari Sergei Djagilevin tilausteos. Nuori paimen Daphnis ja paimentyttö Cloé rakastavat toisiaan, mutta tyttöä tavoittelee myös vieras vuohipaimen ja ryöstelevät merirosvot. Pelastuksen tuo lopulta Pan­jumala.

Teoksen alkaessa auringon kilo kimmeltää. Päivä nousee, linnut heräävät. Paimenidylliä kaikkinensa huilusooloineen, ryöppyävine ja viehkeine hetkineen ja kirmailuineen. Lopun myrskyävän raju meno ja kiivas ryske kertovat pidäkkeettömien tunteitten vallasta.

La Valse, sekin balettitilaus, esittelee syvien maanpohjalihasten voiman ja merkityksen. Suurieleisen tanssin täyteläinen pyörre herättää mielleyhtymät karkeasta hienostuneeseen, kirpeästä ääriekspressiiviseen. Päätös on kuin varisevien lehtien riisuma syysmaisema, valju varjo entisestä, hajoaminen.

Gustavo Dudamel osaa kannatella orkesteriaan antaen sille tilaa, hän puristaa kaiken irti, hellittelee sävelten niin edellyttäessä.

Hyperelastinen puikkokäsi on taianomainen instrumentti. Orkesteri on elävä, innostunut ja taitava. Musiikki soi kauniina ja rytmikkäänä. Vuolasta tunteen paloa.

Coda

Kokeilut klassisen musiikin osalta on koettu ja Eskon puumerkkeinä arkistoihin kirjatut. Saa nähdä, mitä jää eloon, mitä korjataan, mitä hylätään. Neitseellinen ensi vuosi odottaa, toivottavasti oppimisprosessi etenee.

Matti Saurama

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Simón Bolívar Symphony Orchestra of Venezuela
Gustavo Dudamel, kapellimestari
Musiikin lahja lapsille ja aikuisille

Keskustelua aiheesta

Musiikkimaailman megamagneetti häikäisi Helsingissä: “Pyydysti verkkoonsa uuden yleisöjoukon – jälleen kerran”

Liioittelematta voisi sanoa, että Musiikkitalossa esiintyi musiikkimaailman megamagneetti. Kiinalainen mestaripianisti Lang Lang osoittaa soittonsa ohella vaikuttavuuttaan myös muistamalla kiinalaisia ja muita maailman lapsia.

Taiteilija ja hänen Lang Lang International Music Foundationsa on mm. Kiinassa saanut liikkeelle 40 miljoonaa pikkupianistia eikä kyse ole nyt mistään Hamelnin pillipiiparista, menneen maailman omalaatuisesta hyväntekijästä. Lasten matkanhan on kuljettava kohti todellista tähteyttä, henkistä hyvää ja onnen tunnetta.

Konsertin ensi puoliskolla soi Beethovenin Pianokonsertto nro 4. Luonnollisen sosiaalisena Lang Lang kaappasi yleisön mukaansa soittonsa pehmeiden ja rajujen otteiden lisäksi varsin suoralla kontaktilla katsojiin. Aikaa riitti viivähtää solistia kuuntelevissa silmäpareissa hetki jos toinenkin.

Jakaminen on muutakin kuin vain heppoinen nettipainallus.

Lang Lang aloitti konserton hienovaraisesti. Lempeä ja ystävällinen kosketus hipoi kauneuden korkeimpia asteita. Mutta on myös todettava, että ilman orkesterin hyvää sydäntä lopputulos olisi jäänyt heppoisemmaksi. Kesäiset ”intervalli”harjoitukset oli hoidettu ja kuntoisuus oli jo korkea. Lavalla parityöskentely oli ihanteellista.

Lang Langin soitossa ei ole ns. turhia, näyttäviä elkeitä, vaikkei musisointi mitenkään synkkää tai sisäänpäin kääntynyttä olekaan. Itsekorostus ei saa ylivaltaa, musiikki on kuultavaksi tarkoitettu. Jakaminen on muutakin kuin vain heppoinen nettipainallus.

Avausosaa valaisivat taianomaiset virvatulikipinät, pianisti vuoroin helli ja kesytti soitinta. Lyhyehköä hidasta osaa luonnehti tyrkyttämättömän kauneuden ja jyrkän painavuuden vuoropuhelu. Finaali laukaisi vapautuneen otteen, iloittelevat ja räjähtelevät hetket saivat suunvuoron. Tulkinta oli ryhdikäs, vaan ei sotaisa.

Prokofievin Pianokonsertossa nro 3 soivat venäläisyyden, tradition ja oman aikansa heijastumat. Matkassa heilahtaa myös balettisäveltäjän lieve. Värikäs ja vaihteleva teos ei jätä kuulijaa yksikseen, nojailu tai väsymys ei valtaa mieltä.

Kun puupuhaltimien johdanto on muotoiltu, alkavat kiskot kolkata. Piano saa pääosan. Tempot vaihtelevat, kulku kiihtyy ja leiskunta käy, kunnes ilmaantuu rauhallinen kaari kuin ladatakseen uudelle menolle tuoreita paukkuja.

Ja taas kompleksinen piano painiskelee nuottikuvan kanssa, tehosatsit rytmittävät kulkua. Myös vekkuli aines saa sijan eikä vimmaiselle noususuunnalle ole esteitä. Vaikka hitaassa osassa tanssillisuus ja laulullisuus saavat suunvuoron, lataus tähtää täysipainoisempaa kohti. Muunnelmat laukkaavat, on alamäkikaarteita ja kukoistavaa värikylläisyyttä, jysärit paukkuvat ja horisontin salaperäinen viiva värähtää. Variaatioiden luonteet muotoutuvat.

Finaali käynnistyy kuin kulmahiomakone. Välkettä, vilkettä ja rutistusta riittää, kunnes sees tila antaa aikaa hengähtää ja aprikoida. On lähes improvisatorinen tunnelma. Loppujuoksutuksen hyppelevä ja hengästynyt kiivaus saa solistinkin kimpoamaan ihan fyysisesti tuoliltaan.

RSO ja Hannu Lintu varmistivat osaltaan illan suuren elämyksen.

Orkesterin esittämä Beethovenin Coriolan­alkusoitto korosti temperamentin palon merkitystä taiteessa. RSO:lla oli tiivis ja halukas ote, vauhti ja vimma hillittyine vastapooleineen vaihtelivat. Tunneasteikko laajeni. Teoksen lauleleva teema vapautti herättelemään, kutsumaan, tyynnyttelemään, jopa rymistelemään. Iskevää näyttämömusiikkia monipuolisesti.

Einojuhani Rautavaaran Lintukoto on luonnontunteen täyttämä, säveltäjän soitin­ ja sointimaailma piirtää tutut kuvat. Vaikka levollisuuden ja kaihon kuvasto rikastuu riemukkain elkein ja puuskatuulahduksin, hallitulle resignoitumisellekin jää tilansa. Verkkaisuus ja ”onnen ja levon tyyssija” johtavat ajatukset suuren suomalaisen säveltäjän, vasta kuolleen Einojuhani Rautavaaran, elämäntyöhön laajemminkin.

RSO ja Hannu Lintu varmistivat osaltaan illan suuren elämyksen. Ilman orkesterin täyttä toimintakykyä elämys olisi ollut huomattavasti valjumpi.

Lang Lang pyydysti verkkoonsa uuden yleisöjoukon – jälleen kerran. Tyytyväisyys loisti niin seisaallaan suosiota osoittavan yleisön kuin solistin kasvoilta.

Matti Saurama

Helsingin juhlaviikot, Musiikkitalo
Lang Lang, piano
RSO, kapellimestari Hannu Lintu

Keskustelua aiheesta

Hector veti Huvilassa viimeistelyharjoituksen syksyn juhlakiertuetta varten

Kuva: Kari Hulkko
hector verkkoon
Hector ja Powerband vetivät Huvila-teltan ääriään myöten täyteen. Yleisö sai mitä oli tullut hakemaan, paljon hittejä Hectorin 50-vuoden mittaiselta artistiuralta.

Kaikesta on kauan. Niin kuin nyt pasifistisen “Palkkasoturi”-laulun ensijulkaisusta — 50 vuotta jo silläkin täynnä. “Hotelli Hannikainen” -albumin ilmestymisestä on vierähtänyt 40 vuotta. Sodanvastainen merkkiteos, “Nuku idiootti” -lp täyttää ihan kohta 30.

Siinä joitakin kilometripylväitä Hectorin pitkältä lauluntekijäuralta, johon mahtuu valtava määrä hittejä, paljon mieliinpainuvia avainbiisejä ja toki myös muutamia huteja. Tölikan iso-Heikki on ravistellut ja hellinyt lauluillaan suomalaissieluja jo kuudella vuosikymmenellä. Mies itse täyttää vasta ensi vuonna 70, joten nuorena on tullut vitsa väännettyä. Varsinaisia omia studio-albumeja on tehtynä 21 ja siihen päälle H.E.C.-yhtyeen jäsenenä tehty bändilevy, 1970-luvun alun Cumulus-älppärit sekä pari konserttialbumia.

Helsingin juhlaviikot, Huvila-teltta

Hector & Powerband

Hector, laulu ja kitara, Aili Ikonen, laulu/viulu, Iida Laine, sello, Okko Laru, rummut/kapellimestari, Jarmo Nikku, kitara, Jussi Turunen, kitara
Masa Maijanen, basso, Esa Kotilainen, koskettimet/haitari, Matti Kallio, koskettimet/irlanninhuilut, Panu Syrjänen, saksofoni
Janne Toivonen, trumpetti

Coverit olisi voinut jättää vähemmälle

Marras-joulukuussa Hectorilla on edessä 50-vuotistaiteilijajuhlakiertue, joka starttaa Kuopiosta ja päättyy joulukuun 10. päivä  Helsingin Areenalla. Hectorilla on todellakin ollut aina näihin erilaisiin juhlakiertueisiinsa valmistautuessaan materiaalia, mistä lähteä biisilistoja kasaamaan.

Siksi oli vähän kummallista, että juhlakiertueen starttina, ehkäpä vielä viimeistelyharjoituksen luonteisena vedetty juhlaviikkokeikka Huvilassa sisälsi niin ison nipun lainabiisejä. Onhan Hectorilla sentään plakkarissaan suurin piirtein laajin biisikatalogi koko maassa, joten hän voisi koota muutamankin laadukkaan setin pelkästään omista tuotannostaan. Huvilan keikan 23 biisin kattauksessa kuultiin kahdeksan cover-vetoa, toki hyvin valittua ja esitettyä, mutta kuitenkin…

Ehkä yllättävin laina repertuaarissa oli Beatles-tribuuttina ihan originaalin hengessä soitettu “Strawberry Fields Forever”. Palkkasoturi kuului tietysti asiaan syvänä kumarruksena sen originaaliesittäjä Buffy Saint-Marielle ja oman hatunnostonsa sai  myös viikkoa aiemmin samassa Huvila-teltassa esiintynyt Jimmy Webb, kun ilmoille kajahti “Vanhan Kirkon puisto”, Hectorin hieno suomennos “MacArthur Parkista”. 1970-luvun merkittävää suunnannäyttäjäänsä, tämän vuoden alussa menehtynyttä David Bowieta Hector muisti  ihan omalla “Herra Mirandos” -laulullaan.

Mirandos-albumilta kuultiin muutenkin riittoisasti materiaalia: nimibiisin lisäksi harvemmin livenä kuultu “Asfalttiprinssi”, aina pakollinen numero “Lumi teki enkelin eteiseen” sekä encorena vielä “Olen hautausmaa”. Hyvin oli edustettuna myös Hectorin uran ehdottomiin virstanylväisiin kuuluva pitkäsoitto “Kadonneet lapset”. Nimikappaleen, cover muuten sekin vaikka harva alkuperäistä italobiisiä tunteekaan, lisäksi siltä kuultiin toinen laina “Kissojen yö” sekä levyn ja koko laulajauran avainteos “Tuulisina öinä”. Siinä olikin illan kohokohta yhdessä iäti ajankohtaisen ja konserteissa aina tilanteen mukaan vähän päivitetettävän “Eurooppa”-kappaleen ohella.

Kahdelta viimeisimmältä Hector-albumilta ei kuultu kuin lainabiisi “Kesytetty”, vaikka niiltäkin olisi löytynyt useita hienoja omia sävellyksiä. Kokonaan ilman “edustusta” jäivät esimerkiksi alussa mainitut tasavuosia juhlivat albumit, joista varsinkin Nuku, idiootti -levyn komeita lauluja jäi nyt kaipaamaan. Siinä kaipuussa joku “Piironkinjalka” tuntui marältä rätiltä vasten pläsiä ja kovasti mielelläni olisin “Laura”-kappaleen sijasta kuullut samalta levyltä  “Jäävalssin”, kerrankin.

Kohti timanttisutta

Hector lupasi, että juhlakiertueella soitetaan sitten pitkään ja hartaasti, kun Huvilan soittoaikalimitit (ja taas se Huvila-käytäntöön istutettu järjettömän pitkä kolmen vartin väliaika) eivät nyt siihen antaneet mahdollisuuksia. Loppuun olisi tosin mahtunut pari encore-vetoa lisääkin, mutta ehkäsoittokuntoon hiottua materiaalia ei sittenkään ollut vielä tarpeeksi.

Hectorilla oli lavalla taustallaan edellisiltä kiertueilta tuttu Powerbandinsa, jossa tutut soittokumppanit Esa Kotilaisesta Jarmo Nikkuun vetivät repertuaaria yhtyeen nimen edellyttämällä tavalla, alussa ehkä vähän liiankin isolla powerilla.

Uutena tulokkaana ryhmässä oli viulisti-lauluja Aili Ikonen, joka sai Heikin huokaistessa vetää myös omasta repertuaaristaan illan maestron sanoittaman laulun.

Hectorin Huvila-keikka jätti vähän nälkää nähdä joku juhlakiertueenkin keikka. Josko biisilista olisi silloin hioitunut jalokiveksi? Ehkä silloin kuullaan “Sota on kaunis”, se Jäävalssi ja kaupan päälle vielä “Jäävalssin jälkeen”? Tuollaisilla biiseillä lisätään timanttisuutta, nyt kuultiin aika paljon vain puolijalokiveä.

Keskustelua aiheesta

Jyhkeäksi kasvanut progemessu haltioitti Huvilassa

Kuva: Kari Hulkko
proge1 verkkoon
Wigwam-urkuri Jukka Gustavsonin ja illan yhtyeen kitaristi Timo Kämäräisen ja basisti Lauri Porran otatukset olivat Huvilan progeillan suola.

– Haluutekste progee!? Haluuttekste lovee!? Wiguttaako teitä!?

Näin kyseli kapellimestari-basisti Lauri Porra Huvilta-teltan yleisöltä aina sopivissa väleissä sunnuntai-iltana. Vastaus oli koko ajan kumuloituva joooooo!! LoveProge-konsertissa fiilis nousi niin katsomossa kuin lavallakin alun vähän akateemishenkisestä tunnustelusta lopun Wigwam- hurmioon.

Love Recordsin 15-vuotisen taipaleen aikana levytetystä aika vaikuttavasta proge-katalogista Huvilan konsertissa keskityttiin muutamiin keskeisiin nimiin ja ehkä vähän yllättäen myös Juice Leskisen ensimmäiseen bändiin  Coitus Intiin. Sen kahdella lp:llä, etenkin teemalevyksikin luokitellulla “Per Vers, runoilijalla”, oli kyllä kuultavissa proge-vaikutteita, mutta tiukemman väittelyn aihe voi olla, kuuluivatko ne varsinaisesti tähän “uudistusmielisen rokin” genreen.

Helsingin juhlaviikot, Huvila-teltta

LoveProge

Konsertti Love Recordsin progressivisen rockin bändien tuotannosta

Bändissä Lauri Porra (basso,  Timo Kämäräinen (kitarat), Tuomo Prättälä (piano. laulu), Sami Kuoppamäki (rummut), Pepa Päivinen (puhaltimet)

Solistit Emma Salokoski, Jukka Gustavson, Mikko Alatalo

Huvilan kattauksesta olivat poissa  vähän marginaalisempaan asemaan aikanaan jääneet Lovelle levyttäneet progebändit sekä  lajityypistä vain vaikutteita lainailleet valtavirtaisemman rockin veivaajat. Itse jäin kuitenkin kaipaamaan konserttiin työnäytettä Piirpaukelta, joka kuitenkin oli yksi Love-katalogin keskeisiä bändejä 1970-luvulla. Lieko se laskettu tällä kertaa johonkin modernin kansanmusiikin fakkiin kuuluvaksi, kun Sakari Kukon ja kumppaneiden hienoa säveltuotantoa ei kuultu lain.

Sielukasta Strengiä

Homma polkaistiin käyntiin Jukka Tolosella ja Tasavallan Presidentillä, mutta tunnelma alkoi lämmetä vasta Emma Salokosken päästyä lauteille esittämään itsekin levyttämäänsä Pekka Strengiä. Salokoskihan on vain 26-vuotiaana menehtyneen Strengin sukulaisia, joten hänellä on kaiketi geneettistäkin kutsumusta  näiden laulujen pariin. Mutta Strengin pastellimaisen herkät laulut myös istuvat hyvin Emman taipuisalle äänelle. Siksi niitä olisi kuunnellut kernaasti enemmän kuin kahden biisin verran.

proge2 verkkoon

Emma Salokosken ja Mikko Alatalon solistiosuudet toivat vaihtelua proge-illan jylhään yleisilmeeseen.

Suomalaisen progen kiistattoman kuningasbändi Wigwamin urkurin noustessa lauteille, lämpö alkoi nousta jo lupaaviin lukemiin. Jukka Gustavson availi äänijänteitää ja vetreytti sormiaan Pekka Pohjolan esikoslevyn  kappaleella “Nipistys” ja avasi pellit sitten Jim Pembroken sinfonisella sävellyksellä “Grass for Blades”, joka nauttii Wigu-fanien jakamatonta suosiota vuosikymmeneste toiseen niin Pembroken soololevyllä kuin alun alkaen onkin julkaistu. Gustavson lauloi sen nyt toimivasti vuorovedolla illan bändissä pianoa soittaneen Tuomo Prättälän kanssa.

Sitten sauna tylysti jäähdytettiin: 45 minuutin väliaika. Kolme varttia juuri kun, tunnelma oli noussut teltaharjaan! Eikö pienemmällä virvokepaussilla olisi pärjätty?

Onneksi suurmestari Gustavsonin (tittelöinti Lauri Porran) osuus ei ollut vielä tässä, ei todellakaan.

Hurja Wigwam-tykitys

Kakkospuolen alkuun kuultiin senaattori Mikko Alatalon laulama kimara, jossa aineksina oli kaksi osaa tuhdeinta Coitus Intiä ja yksi osa Tabula Rasaa ja yksi Alatalon soolotuotantoa.

Per Vers -albumin komea nimikappale ja levyn toinen helmi, “Odysseus”, kuuluvat Juicen koko isossa tuotannossa aivan kärkipäähän ja saivat Alatalolta arvoisensa tulkinnan. Ihan niin korkealle ei Mikko enää Per Versin kohokohdissa päässyt kuin laulaessaan sen levylle 42 vuotta sitten, mutta kyllä äänessä potkua oli yhä.  Tabula Rasa -veto “Tuho” jäi tukkoiseksi, mutta omasta tuotannosta napattu “Syli” taittui tutun sielukkaasti, vaikka biisi hiukka väärässä seurassa olikin.

Ja sitten repesi taivas. Illan loppukiihdytyksessä kuultiin hengästyttävä sarja Wigwam-järkäleitä: “Losing Hold”, “Do or Die” ja “Marvelry Skimmer” soivat Porran liidaaman bändin ja etenkin kitaristi Timo Kämäräisen käsissä infernaalisen palavasti. Gustavsonin vimmainen urkusaundi ilmeisesti piiskasi myös nuoremman polven virtuoosit parhaaseensa. Wigu-kitaristi Pekka Rechardtin säveltämästä Do or Diesta on tuskin koskaan kuultu näin uljaasti soinutta vetoa.

Vähän vetelästi valitut encore-biisit menivät Wigwam-euforiassa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mutta ne Porran, Kämäräisen ja Gustavsonin instrumentaaliset kolmiottelut jäivät soimaan korviin pitkäksi aikaa. Ei tinnituksena vaan hyväilevinä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta