– Se oli ainoa asia, josta osasin olla kysymättä isältä. Kaikesta muusta saatoin häneltä kysyä.

Vasta isän kuoleman jälkeen Näreelle selvisi, että tämä oli menettänyt kotinsa jatkosodan pommituksissa ja ollut sotalapsena Ruotsissa. Sodan loppuvaiheissa, vielä alaikäisenä, hänet oli rekrytoitu sotilaspojaksi Turun ilmatorjuntaan. Miksei isä ollut koskaan kertonut siitä?

Näre sanoo, ettei itsekään tiennyt, mistä ”kummallinen vimma” perehtyä etenkin poliittisten sotavankien kohtaloon johtui.

– Oli vain jonkinlainen intuitio, että tämä on tärkeä asia tutkia. Myöhemmin ymmärsin miksi, miten läheltä sota on koskettanut perhettäni.

Näreen tuorein kirja, Helsinki veressä käsittelee sisällissotaa ja sen jälkeistä vankileirielämää pääkaupunkilaisten, etenkin naisten ja nuorten näkökulmasta.

Kirjan tekeminen oli tutkijalle itselleenkin oppimiskokemus. Koulun historian tunneilla ei juuri vuoden 1918 tapahtumia käsitelty, saati kerrottu millaista oli Helsingin arki punaisten vallan aikana. Miten porvarit kokivat pelkoa ja piinaa joutuessaan piiloutumaan ja naamioitumaan punaisten joukoilta.

Mutta samoin on peitelty, vaikka se on ollut kaikkien tiedossa, miten julma sodan jälkinäytös oli.

Valkoisten perustamilla vankileireillä nähtiin nälkää, janoa ja koettiin väkivaltaa. Elettiin ahtaudessa syöpäläisten ja sairauksien keskellä. Helsinki veressä -kirjassa entinen punavanki muistelee oloja Suomenlinnassa:

”Kohtelu oli eläimellisen raakaa, kaikkea ihmisyyttä vailla. Oli kai harkittua julmuutta sekin, että meille annettiin hyvin kuivaa suolasilliä pelkältään, ilman leipää. Kova nälkä pakotti meidät syömään sitä. Sitten kun alkoi kovin janottaa, saimme seisoa vesijonossa neljäkin tuntia…”

”Satoi kovasti ja muudan vanki avasi ikkunan ojentaen siitä astiansa kattokourun alle saadakseen vettä. Kun vartija huomasi sen, laukaisi hän kiväärinsä kohti suojatonta vankia, joka retkahti ikkunalaudalle verensä virratessa alas pitkin seinää.”

Näreen mukaan valkoisten leirikäytännöt muistuttavat monessa Saksan natsien myöhempiä keskitysleirejä. Ilmiantojärjestelmä, vankien siirrot paikasta toiseen, ahtaus ja hygienian puute, vankien numerointi, nälässä ja janossa pitäminen, raipparangaistukset, vankien omaisuutensa riistäminen. Kaikki tämä tapahtui jo vuoden 1918 Suomessa. Näreen mielestä tässä olisi jatkotutkimuksen paikka.

Hän sanoo olevansa tietoinen siitä, että vertaaminen natsien leireihin tulee ärsyttämään joitakuita. Tutkijaa on tästä myös varoitettu.

– Historian tutkimuksen normit ovat sellaisia, ettei saa syyllistyä siihen, että tästä päivästä tarkastellaan mennyttä. Historioitsijalle se on synti. Mutta minä olenkin sosiologi, enkä anna tällaisten normien estää tarkastelemasta sosiologeja kiinnostavia rakenneyhtäläisyyksiä.

– Ja jos on olemassa havaintoja, että samankaltaisuuksia natsien keskitysleirien kanssa oli, miksei sitä saisi sanoa, Näre tuumii. Eihän silloin voisi tarkastella mitään kehitystä, jos tiettyä ilmiötä ei voisi verrata vastaavaan, myöhemmin tapahtuneeseen.

Sisällisota on ollut vaiettu aihe Suomessa. Traumaa on aiheuttanut sekin, että jakolinjat ovat saattaneet mennä perheen sisällä. Niin Näreenkin suvussa. Äidin puoleinen isoisä taisteli valkoisten joukoissa Vilppulassa, Lempäälässä ja Tampereella.

Myöhemmin hän oli Lahden Hennalassakin todennäköisesti punaisten vankileirin vartijana. Siellä Näreen isänäidin isä oli vangittuna ja merkittiin kuolleeksi.

Hänen piti muuttaa Pietariin perheensä luo, mutta katosi matkalla.

– Potentiaalisesti parikymppinen äidinisäni on voinut olla ampumassa isäni viisikymppistä isoisää, Näre miettii.

LUE KOKO HAASTATTELU VIIKON DEMOKRAATISTA.