Kolumni

Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Sata kuntaa riittää – mutta millä hallituspohjalla?

Sipilän hallitus on esittänyt itsehallintoalueiksi maakuntia. Demarit ovat pitäneet kaupunkiseutuja tärkeämpinä kuin maakuntia. Demokraatin pääkirjoituksessa (28.1.) todettiin, että Suomeen riittäisi sata kuntaa. Millähän hallituspohjalla kuntauudistukseen voitaisiin palata, kun siitä ei tullut mitään SDP:n ja kokoomuksen voimin edellisessä hallituksessa? Maakuntamallissa on ongelmansa, mutta sen kanssa voidaan elää etenkin, jos keskitytään ainakin aluksi sosiaali- ja terveysuudistuksen aikaansaamiseen.

Maakuntaliitot olivat aluksi kotiseutuhenkisiä kansalaisjärjestöjä. Kun aikoinaan muutin Keski-Suomesta Kymenlaaksoon, huomasin, että molempien maakuntalauluissa oli sama ajatus: täällä on kaikki, mikä kalleinta on. Kotkassa tosin Kymenlaakson laulua rakkaampi oli Kotkan Ruusu.

Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, Esko Ahon hallitus uudisti aluelainsäädäntöä vuonna 1994. Silloin yhdistettiin maakuntaliitot ja seutukaavaliitot ja perustettiin parinkymmentä kuntainliittopohjaista maakuntaliittoa. Niitä tuli alun alkaen pieneen maahan turhan monta. Keskustapuolueelle tuntuu kuitenkin olevan tärkeätä nimittää Kainuuta ja Keski-Pohjanmaata maakunniksi, vaikka niiden asukasluku on vain 70 000-80 000. Maakunnan pitäisi olla niin suuri, että keskushallinto kuuntelee sen ääntä. Muuttoliike johtanee aikanaan siihen, että maakuntien määrä vähenee.

Useimmat maakunnat rakentuvat niin, että niissä on suuri kaupunkiseutu. Pirkanmaan puolesta miljoonasta asukkaasta 370 000 asuu Tampereen kaupunkiseudulla. Maakuntavaaleissa voi käydä niinkin, että valituksi tulevien enemmistö on Tampereelta. Kaupunkiseutuja ei siten voi ohittaa päätöksenteossa, mutta pelkoa lienee siitä, ketkä lopulta rahoittavat uuden hallintotason.

Pääkaupunkiseudulla ei ole saatu aikaan metropolihallintoa. Olen huomannut, että nyt toivotaan Uudenmaan jakamista kahtia. Euroopasta katsottuna Uudenmaan maakunta ei ole mikään jättiläinen. Maakunta tarjoaa siis sopivasti yhteisen foorumin myös metropolialueelle.

Viisasta olisi aloittaa antamalla itsehallintoalueen tehtäväksi aluksi vain SOTE-uudistus. Sananlaskun mukaan ei sitä koskaan tiedä, missä puussa piru istuu. Jos samalla kertaa halutaan uudistaa myös aluehallinto ja miettiä kuntien tehtävät uudelleen, niin voi olla melko varma, että jossakin se piru piileskelee. Toistaiseksi on kiinnitetty melko vähän huomiota kuntien aseman muuttumiseen. Kunta ei ole vain palvelujen tuottaja ja järjestäjä, vaan sillä on itseisarvo. Kunta on paikallisen kehittämisen moottori ja elinvoimaisuuden takaaja.

SOTE-uudistus vähentää tuhansia luottamushenkilöpaikkoja, kun alan lautakunnat poistuvat. Kunnalliselämässä on totuttu hoitamaan yhteisiä asioita ja jotkut ovat sieltä nousseet valtakunnallisiinkin tehtäviin. Tulevaisuudessa yhä harvempi pääsee osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kansanvalta siis kapenee. Todellinen huoli on siitä, minkälainen tulevaisuuden kunta on. Asia pitäisi valmistella perusteellisesti.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja. Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Kolumni

Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Arvon hekin ansaitsevat

Ammattien todellinen arvostus testataan työyhteisöjen arjessa. Siivoaminen on ammattilaisten työtä. On harmi, ettei se vielä näy siivoojien tilipussissa. Työyhteisöissä annetaan arvo, että on puhdasta, mutta se kuuluu myös hänelle, joka työn tekee.

Parhaillaan opetus- ja kulttuuriministeriössä valmistellaan ammatillisen koulutuksen tutkintorakenteen uudistusta, joka tulisi yhdistämään eri tutkintoja ja vähentämään ammattien määrää. Hyvänä tarkoituksena on laajentaa opiskelijoiden osaamista ja parantaa työllistymistä.

Toivon, että uudistuksen keskiössä on opiskelijoiden osaamisen kehittyminen työelämän tarpeita varten ja työllistyminen. Toivon, että se ei vie kohti työelämää, jossa kuka tahansa voi tehdä mitä työtä tahansa ilman taetta osaamisen laadusta ja samalla heikentäen työntekijöiden työehtoja. Uudistuksen lopputuloksena on oltava monipuoliset osaajat, jotka pystyvät työllistymään muuttuvilla työmarkkinoilla ja saavat palkkaa, jolla tulee toimeen.

Ammattiosaamisen merkitys ja työn sisältöjen kehittäminen ovat tärkeitä asioita. Esimerkiksi sosiaali- ja terveysalalla ammatillisen koulutuksen saaneet laitoshuoltajat ovat vastuussa muun muassa sairaaloiden, kuntoutuslaitosten, palvelutalojen ja hoivakotien puhtaanapidosta, ruoka- ja välinehuollosta, pyykki- ja vaatehuollosta sekä avustus- ja palvelutehtävistä. Ennen heitä kutsuttiin sairaala-apulaisiksi, mutta nykyinen nimike kuvaa paremmin työn sisältöä. Laitoshuoltajan työhön sisältyy paljon muutakin kuin siivoamista, joka sekin kohdistuu erityisesti turvallisuuteen ja terveyteen liittyvään korkeatasoisen hygienian ylläpitämiseen.

Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Ministeriön valmistelussa on tullut esille, että laitoshuoltajan tutkinto aiotaan yhdistää kiinteistöpalvelualan tutkintoon. Mielestäni tämä on huolestuttavaa, koska kiinteistöalan osaamisvaatimuksiin ei ainakaan tällä hetkellä sisälly sosiaali- ja terveyspalvelujen laatu- ja hygieniavaatimustason opintoja. Sote-uudistuksen onnistuminen on ratkaisevasti kiinni hoitoketjujen toimimisesta. Siksi henkilöstön osaamistasosta ei ole tinkimistä.

Tutkintouudistuksessa ei saa jättää huomiotta sitä, että sosiaali- ja terveysalalla laitoshuoltajien työ ja osaaminen eroavat merkittävästi kiinteistöpalvelutehtävistä. Tutkintouudistuksessa laitoshuoltajan tilalle hoitoketjuun oltaisiin nostamassa hoiva-avustaja, joka kuitenkaan ei ole tutkinto, vaan pääsääntöisesti työllistämiskoulutuksella annettu lyhyt koulutus.

Mielestäni ammatillisen koulutuksen uudistusta tehtäessä on varmistettava, että koulutuksella pystytään jatkossakin vastaamaan sosiaali- ja terveyspalvelujen laatuun, hoitoketjujen sujuvuuteen, potilasturvallisuuteen ja palveluiden tarvitsijoiden ja muiden ammattilaisten tarpeisiin sekä tulevaisuuden työvoimatarpeisiin.

Tarvitsemme jatkossakin laitoshuoltajien monipuolista osaamista, jossa yhdistyvät korkeaa laatu- ja hygieniatasoa vaativat puhtaus-, ravitsemis- ja huolenpitopalvelujen työkokonaisuudet.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja. Satu Taavitsainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Tilinteon aika: Suomi on urheilevan maailman matonen

Apeat ovat mielet Rion olympiakisojen jälkeen. Suomi ei koskaan aikaisemmin ole tarponut olympiakisoja näin huonolla menestyksellä. Olimme koko Pohjolankin heikoin.

Mikä meni pieleen? On tehtävä analyysi paremman tulevaisuuden vuoksi. On oltava nöyriä ja haettava muilta oppia ja ojennusta.

Tiedämme, että niin OKn puheenjohtaja Risto Nieminen kuin huippu-urheilumme johtaja Mika Kojonkoski ovat läpikotaisin urheiluihmisiä. Heidän on asemiensakin perusteella ensisijaisesti kannettava vastuu olympiaurheilustamme. Liike-elämässä päästään tulokseen asettamalla tavoitteet. Urheilussa Suomella ei ollut nyt poikkeuksellisesti asetettuja tavoitteita. Kojonkoskelle riitti, että kisakylässä oli kiva fiilis.

Suomen olympiaurheilun johtaminen on asetettava suurennuslasin alle muistakin syistä. Stefan Wallinin (r.) perustama ja valtion rahoittama HuMu eli huippu-urheilun muutostyöryhmä oli limbo. Sen aloittaessa urheilumme jaksoi paremmin kuin nyt.

Se käytti rahaa miljoonittain ja tulos oli pakkasen puolella. Valtiohan perii nyt OK:lta rahoja takaisin. Tämäkin puoli on puitava julkisuudessa kohtuuttomia sisäpiirin synttärilahjoja myöten. On aivan selvää näiden näkymien perusteella se johtopäätös, että muutoksen Olympiakomitean toiminnassa tulee tapahtua tulevaisuuteen ilman uutta muutostyöryhmääkin.

Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa?

Vaikka olympiakisojen motto onkin ”tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto”, niin käytäntö on tasan tarkkaan se, että olympiavoitto on se tärkein tavoite.

Valmistautumisvirheitämme pohdittaessa tulevat ajatuksiin ovatko meillä oikeat kyvyt oikeissa lajeissa? Toimiiko meillä kykyjenetsintä? Ovatko valmentajamme riittävän oppineita? Onko heitä riittävästi?

Arvostetaanko meillä huippu-urheilua? Riittääkö nykyinen vaatimaton koululiikunta iskostamaan liikunnan sanomaa kansalaisille? Onko suomalainen valmennus maailman huipputasoa? Onko huippu-urheilijaksi pyrkiminen riittävän houkutteleva nuorisollemme?

Asennoituuko urheilija askeettiseen elämän muutokseen? Takaako urheilu ammattina elinikäisen toimeentulon? Otammeko oppia menneiden polvien niistä menetelmistä, mitkä ovat johdattaneet Suomen aikanaan kunnian kukkuloille? Onko keskinäinen kateus voitettavissa?

Paljon kysymyksiä.

Eikä tässä kaikki.

Rahan puutetta ei voi syyttää. Kultamitalijuoksija Pekka Vasalakin kysyi, miksi urheilijat käyvät kalliilla ulkomaan kaukoleireillä kun tulokset eivät kuitenkaan parane.

Kun noihin kysymyksiin löydämme vastaukset, niin tulevaisuuskin selviää siinä samalla.

Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Jo pitkään eläkkeellä ollut tv-urheilutoimittaja Juha Jokinen soitteli ja ehdotti, että nyt olisi saatava Mika Kojonkoski keskustelemaan televisioon maineikkaan ja tuloksellisen urheilujohtaja Jukka Uunilan (93 v.) kanssa. Innostuin ja kysyin Uunilalta lähtisikö hän tähän. Tiesin kyllä vastauksen, ettei hän lähde.

Juttelin myös OK:n ex-puheenjohtaja Roger Talermon kanssa. Hän arveli, etteivät nykyiset olympiajohtajamme ole tarpeeksi läheisissä yhteyksissä suoraan urheilijoiden kanssa. Urheilua pitää johtaa myös kentällä eikä vain kansliasta käsin.

Rion kesäkisoihin Suomi lähetti 54 urheilijaa, jotka osallistuivat 14 lajiin. Vain jo 35-vuotias kuntonyrkkeilyllä lajin aloittanut Mira Potkonen iski yllättäen toiveet tosiksi. Potkonen toi Suomelle sen ainoan pronssimitalin.

Vain muutamalle muullekin kehut. Yleisurheilijoista Kristiina Mäkelä (12,), David Söderberg (8.) sekä Antti Ruuskanen (6.) kisasivat finaaleissa. Purjehduksen tuulet selvitti kunnialla Tuula Tenkanen (5.). Jenna Laukkanenkin oli uinnissa parhaanamme vasta 14:s.

Järki ei voita vaan raha.

Rion kisat herätti muitakin ajatuksia. Onko ylipäätään mielekästä rakentaa joka neljäs vuosi toinen toistaan hienompia ja tosi kalliita suorituspaikkoja, joiden myöhempi käyttö jää varsin vajavaiseksi? Eikö voitaisi keskittää olympiaurheilu vain muutamalle jo valmiille paikkakunnalle?

Kun olympiakisat ovat nykyään suuri bisnes, niin raha ratkaisee. Siis järki ei voita vaan raha. Rio oli myös rampakisojen näyttämö. Doping oli tällä kertaa se este, mikä ei saanut koko olympiaperhettä koolle.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.

https://twitter.com/AlajanAntti

Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut jotakin tärkeää

Ennen finanssikriisiä elinkeinopolitiikka oli pitkään epäsuosiossa kansainvälisissä talousjärjestöissä ja poliitikkojen puheissa. Washingtonin konsensukseksi kutsuttu suuntaus korosti, että valtioiden ei kannata valita voittajia vaan luoda suotuisa toimintaympäristö yritysten kasvulle. Olemattoman elinkeinopolitiikan ajateltiin olevan parasta elinkeinopolitiikkaa.

Elinkeinopolitiikka teki paluun talouspolitiikan agendalle finanssikriisin puhjettua. Yhdysvalloissa ja Britanniassa huomattiin, että rahoitussektorin osuus taloudessa oli kasvanut kestämättömästi. Euro­alueen eteläisissä maissa havahduttiin siihen, että uusien kasvualojen ja kilpailukyvyn kehittäminen vaatii elinkeinopolitiikkaa.

***

Suomessa elinkeinopolitiikka on kuitenkin jäänyt viime vuosina paitsioon, vaikka juuri elinkeinorakenteen kriisin keskellä tarvittaisiin uusia avauk­sia. Julkisuudessa on väitelty elvytyksestä ja hintakilpailukyvystä, mutta keskustelusta on puuttunut näköala uusien kasvualojen rakentamisesta julkisen vallan toimin.

Jos vielä 1990-luvulla lisättiin julkisia tutkimus- ja kehitysinvestointeja ja korostettiin kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittämistä yritysten kilpailukyvyn edellytyksenä, niin nyt tutkimusmenoja on leikattu merkittävästi. Yritysten tutkimusta tukevia Strategisen huippuosaamisen keskittymiä ollaan lopettamassa, ilman korvaavia avauksia.

Elinkeino- ja innovaatiopolitiikalla on ollut aikai­semmin historiassa merkittävä talouskehitystä tukeva rooli. Suomi teollistui valtionyhtiöiden, kuten Outokummun ja Nesteen, vauhdittamana. Valtio tuki merkittävästi Nokian ja elektroniikkateollisuuden nousua 1980- ja 1990-luvulla.

***

Mutta minkälaista elinkeinopolitiikkaa tarvittaisiin tulevina vuosina? Sitran Timo J. Hämäläinen on esittänyt, että uudessa elinkeinopolitiikassa painopisteen pitäisi olla uusien kilpailuetujen ja liiketoiminnan kehittämisessä, ei yksittäisten yritysten tai vallitsevien rakenteiden tukemisessa. Viime vuosina on myös huomattu, että uuden liiketoiminnan kehittymistä voi tukea paitsi valtion avustusten ja lainojen mutta myös julkisten hankintojen kautta.

Talouspoliittisessa keskustelussa on keskitytty työmarkkinarakenteisiin, joiden muuttamisen ajatellaan ratkaisevan Suomen kilpailukykyongelman. Realistisempi ratkaisu löytyy kuitenkin pitkäjänteisestä elinkeino- ja innovaatiopolitiikasta, joka tukee talouden uudistumista.

https://twitter.com/AlajanAntti Antti Alaja

Kirjoittaja on Sorsa-säätiön projektitutkija.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Michael Phelps selvitti siviilimutkat ja on nyt maailman ykkösurheilija

Yleisurheilu ja uinti ovat olympiakisojen paraatilajit. Uimarien allasmittelöt ovat pulkassa. Näissä Rion kisoissa oli yksi yli muiden — Michael Phelps.

Tämä amerikkalaisuimari riisti 200 mn sekauinnin maailmanennätyksen 1.58.16 Jani Sieviseltä vuonna 2003 ollessaan 19-vuotias. Jani ui tuon ajan 1994 voitettuaan maailmanmestaruuden Roomassa 20-vuotiaana.

Phelps on ollut olympiauintien kunkku Ateenan kisoista 2004 alkaen. Hän on voittanut peräti 23 kultamitalia, joista 13 henkilökohtaista ja 10 viestikultaa Kaikkiaan hänellä on 28 olympiamitalia. Nyt 31-ikäinen uimari saavutti Ateenan kisoissa 6, Pekingissä 8, Lontoossa 4 ja nyt Riossa 5 kultamitalia.

Se on saavutus, joka on tehnyt hänestä kautta aikojen ja kaikki lajit huomioonottaen maailman historian ansioituneimman urheilijan. Usain Boltkaan ei ole vielä ehtinyt Phelpsin ennätys- ja tittelimääriin Eikä ehdikään.

Kun Phelpsin elämässä on ollut voitettavanaan myös siviilimutkia, niin sitä suurempi arvo lankeaa urheilulle, mikä on antanut hänen elämäntaipaleelleen suuren myötämäen.

***

Riossa Suomen uinti ei vieläkään palannut niihin ruusuntuoksuisiin saavutuksiin, mitä Jani Sievinen ja Antti Kasvio yli parikymmentä vuotta sitten tuottivat iloksemme. Riossa Suomi haaveili jonkinlaisesta paluusta huipun tuntumaan, mutta ei yltänyt 14. sijaa parempaan saavutukseen. Jenna Laukkanen oli tämän sijoituksen takana.

Mitalitavoitejulistuksin kisoihin lähtenyt Matti Mattsson oli parhaimmillaan vasta 16:s. Ari-Pekka Liukkonen ylsi puolestaan lempimatkallaan 50 vapaassa vasta 23:nneksi..

Nyt on jälkipyykin aika. Tulevaisuuteen tähdätään menneet mielessä. USA tuottaa kisoista toiseen maailman parhaita allaskiitäjiä. Nyt Riossa voittivat kultaa myös useat muiden maiden ne uimarit, jotka harjoittelevat Amerikassa. USA on uinnin Mekka ja esimerkki muille. Sieltä siis opin ammentaminen.

Jani Sievisen matka maailman parhaaksi uimariksi kulki monipuolisen tiedon kautta. Markku Pohjola oli Nummelan uinnin sielu. Hän tutustui perin pohjin kaikkiin maailman valiomaiden valmennuksiin, käänsi ne Esa Sieviselle, joka sopivin sovelluksin teki lahjakkaasta Jani-pojastaan maailman ykkösen 10 vuoden ajaksi.

Tiedossani ei ole, että nykypolvi meillä kulkisi samoja oppeja hyödyntäen. Hei, eivät kaikki tiedot ole ”vanhojen kalkkisten” oppeja, joita nykypolvi väheksyy. Kannattaa olla avoimen itsekriittinen.

Kykyjen etsintä on yksi tärkeimmistä. Ruotsi loistaa uinnissa koska maan eri uimahallien uimavalvojat on kytketty aarteiden etsijöiksi. Kyvyt ohjataan seurojen koulittaviksi. Ei meillä.

Miksi?

***

Kun uinnissa ollaan perin vähäpukeisia, niin ei luulisi lajin olevan välineurheilua. Sitä se kuitenkin on. Vedessä pitää luistaa kuin hylje konsanaan. Liehuva letti on joko kynittävä kaljuksi tai sitten uimalakin piiloon. Kehon karvoillekin voi antaa myös kauttaaltaan partateräajelun. Uima-asun tulee hylkiä vettä, ja siksi kumiset puvut tulivat muotiin. Niiden sallimisen aikana maailmanennätykset ropisivat, mutta nyt niitäkin aikoja on jo rikottu kumikauden päätyttyä.

Näissä kisoissakin ennätysaikoja tehtiin kahdeksan, mutta kyllä uinnin tasaväkiset mittelöt ovat niitä, joista varsinkin katselija herkuttelee. Huippuajat alkavat jo olla vain ylimääräisiä bonuksia.

Aikojen alarajat ovat kuitenkin jossain.

Kun urheilija esiintyy olympia-areenalla, niin hänen on oltava kaikinpuolin edustuskelpoinen. Tiedän, että urheilijoita koulutetaan esiintymään, mutta oppi ei aina mene perille.

Korvaani särähti pahasti ja arvostukseni romahti, kun rinulisti Matti Mattsson sanoi tv-haastattelussa, että hänen uintinsa meni ”kokonaan v…uun”. Häpesin ja pääni painui. Samaa alatyyliä oli naisnyrkkeilijämme Mira Potkosen julistautuminen ”veemäiseksi” urheilijaksi.

Näiden kannattaa kääntyä Kaarina Suonperän pakeille lukemaan Käytöksen kultaista kirjaa.

***

Ylelle hatunnosto kattavasti tarjotuista kisatapahtumista. Selostajia on molemmissa päissä kosolti sekä heidän vieressään lajien tietopankkeja. Valinnat ovat olleet ylipäätään onnistuneita, mutta kyllä sieltä kuullaan yli-innokasta kimeä-äänisyyttä ja ”niinkuntota” joskus aika häiritsevästikin.

Uinnissa kokenut Hannu-Pekka ”Hoopi” Hänninen oli rauhallinen ja hänen aisaparinsa olympiauimari Vesa Hanski nopea tietäjä ja lajin salaisuuksiin johdatelleena vallan mainio osaaja.

Mutta kun kuuluttaja vaatii hiirenhiljaisuutta lähtöpiippauksen ajaksi, niin tämä koskee kyllä myös selostajia. Lähtöhetki on hektinen jännityksen kohokohta myös tv-katsojille. Thrillerin odotuksen huipentuma.

Silence, please!

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Tuomioja: Muille hallituspuolueille riittää, että Soini kuittaa persujen vihapuheen ”pojat ovat poikia” -naureskelulla

Oikeistopopulismi on myötätuulessa. Brexit-äänestys on tästä osoitus, eikä äärioikeiston voitto Itävallan ja Ranskan presidentinvaaleissa ole poissuljettu. Vihapuhe ja vihateot lisääntyvät.

Suomessa oikeistopopulismin kannatus on laskussa, mutta niin kauan kun muille hallituspuolueille riittää, että Soini kuittaa persujen vihapuheen ”pojat ovat poikia” -naureskelulla, jatkuu myös suomalaisia jakava ja ilmapiiriä myrkyttävä kehitys vaarallisella tavalla.

Liberaalin demokratian perusarvojen sekä avoimen yhteiskunnan ja avoimien rajojen tinkimätön puolustaminen on sosialidemokraattista peruskauraa.

Samalla on myös avoimesti arvioitava miksi ja miten poliittisen eliitin valtavirran puheet ja teot ovat kasvattaneet epäluuloa ja torjuntaa sellaista politiikkaa kohtaan, jota pidämme järkevänä ja oikeana.

Populisteille korvansa kallistavat ihmiset eivät ole tekemässä peräeroa liberalismiin vaan uusliberalismiin, jossa kaikille kuuluvia sosiaalisia ja taloudellisia perusoikeuksia tärkeämmäksi nostetaan markkinoiden ja taloudellisen voitontavoittelun rajoittamaton vapaus. Tämä on johtanut tulo- ja varallisuuserojen järkyttävään lisääntymiseen ja eriarvoisuuden kasvuun. Vaikka globalisaatio on merkinnyt vaurauden ja jokaiselle avoimien mahdollisuuksien kasvua, ei se auta sitä enemmistöä väestöstä, joka kokee jääneensä osattomaksi vain pienelle joukolle kasaantuneesta vaurastumisesta.

Tästä ammentavat niin Donald Trump, perussuomalaiset ja muut oikeistopopulistit voimansa, mutta toimivia ratkaisuja ei heillä ole tarjota. Suomessa he ovat vain myötäilleet markkinauskoista ja eriarvoisuutta kasvattavaa politiikkaa ja kohdistaneet uhon ja vihan Euroopan unioniin ja vaatimuksiin rajojen sulkemisesta.

Globalisaatiota voidaan merkittävämmin hallita ja sen tuloksia jakaa oikeudenmukaisemmin vain globaalilla politiikalla, jossa käytetään täysimääräisesti EU:n kaltaisia välineitä suunnan muuttamiseen.

EU on populistien mielestä itse ongelma, mutta se voi olla myös ratkaisu. EU:ta on vuosikymmeniä käytetty lähinnä uusliberalistisen ohjelman toimeenpanoon, mutta sitä voidaan ja tulee käyttää myös kestävän kehityksen ja siihen kuuluvan sosiaalisen ulottuvuuden toteuttamiseen. Tässä on sosialidemokratian haaste ja mahdollisuus.

Kirjoittaja on kansanedustaja. Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.