Tyovaen Musiikkitapahtuma Valkeakoskella 28.-31.7.2016

Kolumni

Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Sata kuntaa riittää – mutta millä hallituspohjalla?

Sipilän hallitus on esittänyt itsehallintoalueiksi maakuntia. Demarit ovat pitäneet kaupunkiseutuja tärkeämpinä kuin maakuntia. Demokraatin pääkirjoituksessa (28.1.) todettiin, että Suomeen riittäisi sata kuntaa. Millähän hallituspohjalla kuntauudistukseen voitaisiin palata, kun siitä ei tullut mitään SDP:n ja kokoomuksen voimin edellisessä hallituksessa? Maakuntamallissa on ongelmansa, mutta sen kanssa voidaan elää etenkin, jos keskitytään ainakin aluksi sosiaali- ja terveysuudistuksen aikaansaamiseen.

Maakuntaliitot olivat aluksi kotiseutuhenkisiä kansalaisjärjestöjä. Kun aikoinaan muutin Keski-Suomesta Kymenlaaksoon, huomasin, että molempien maakuntalauluissa oli sama ajatus: täällä on kaikki, mikä kalleinta on. Kotkassa tosin Kymenlaakson laulua rakkaampi oli Kotkan Ruusu.

Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, Esko Ahon hallitus uudisti aluelainsäädäntöä vuonna 1994. Silloin yhdistettiin maakuntaliitot ja seutukaavaliitot ja perustettiin parinkymmentä kuntainliittopohjaista maakuntaliittoa. Niitä tuli alun alkaen pieneen maahan turhan monta. Keskustapuolueelle tuntuu kuitenkin olevan tärkeätä nimittää Kainuuta ja Keski-Pohjanmaata maakunniksi, vaikka niiden asukasluku on vain 70 000-80 000. Maakunnan pitäisi olla niin suuri, että keskushallinto kuuntelee sen ääntä. Muuttoliike johtanee aikanaan siihen, että maakuntien määrä vähenee.

Useimmat maakunnat rakentuvat niin, että niissä on suuri kaupunkiseutu. Pirkanmaan puolesta miljoonasta asukkaasta 370 000 asuu Tampereen kaupunkiseudulla. Maakuntavaaleissa voi käydä niinkin, että valituksi tulevien enemmistö on Tampereelta. Kaupunkiseutuja ei siten voi ohittaa päätöksenteossa, mutta pelkoa lienee siitä, ketkä lopulta rahoittavat uuden hallintotason.

Pääkaupunkiseudulla ei ole saatu aikaan metropolihallintoa. Olen huomannut, että nyt toivotaan Uudenmaan jakamista kahtia. Euroopasta katsottuna Uudenmaan maakunta ei ole mikään jättiläinen. Maakunta tarjoaa siis sopivasti yhteisen foorumin myös metropolialueelle.

Viisasta olisi aloittaa antamalla itsehallintoalueen tehtäväksi aluksi vain SOTE-uudistus. Sananlaskun mukaan ei sitä koskaan tiedä, missä puussa piru istuu. Jos samalla kertaa halutaan uudistaa myös aluehallinto ja miettiä kuntien tehtävät uudelleen, niin voi olla melko varma, että jossakin se piru piileskelee. Toistaiseksi on kiinnitetty melko vähän huomiota kuntien aseman muuttumiseen. Kunta ei ole vain palvelujen tuottaja ja järjestäjä, vaan sillä on itseisarvo. Kunta on paikallisen kehittämisen moottori ja elinvoimaisuuden takaaja.

SOTE-uudistus vähentää tuhansia luottamushenkilöpaikkoja, kun alan lautakunnat poistuvat. Kunnalliselämässä on totuttu hoitamaan yhteisiä asioita ja jotkut ovat sieltä nousseet valtakunnallisiinkin tehtäviin. Tulevaisuudessa yhä harvempi pääsee osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kansanvalta siis kapenee. Todellinen huoli on siitä, minkälainen tulevaisuuden kunta on. Asia pitäisi valmistella perusteellisesti.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja. Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

KOK jakaa urheilijoita vuohiin ja lampaisiin

Urheilun liekki sekä lepattaa että roihuaa. Molempi parempi. Kuin suomenhevoset tai lämminveriset. Molemmilla on viehätyksensä ja mielenkiintonsa.

Suomen urheilu on hiillokseen puhaltamista. Asennekysymys. Yleisurheilun Kalevan kisat ja eliittikisat on kaikin puolin eri asia kuin vaikkapa MM, EM, olympialaiset tai timanttiliiga. Tunnelmalla ja tuloksilla eri häly ja eri arvostukset. Molempia kaivataan.

Kalevan kisoissa vallitsi paitsi kauniin sään myös urheilun perimmäisen kilvoittelun ilmapiiri. Olipa kiinnostava kisa vaikkapa naisten keihäs. Rion karkeloihin valittu edustajamme ei yltänyt edes bodiumille. Hieman samoin kuin naisten satasen aidat timanttiligassa ME-aikaan 12,20 yltänyt USA:n Harrison ei ole mukana Riossa, kun ei pärjännyt oman maansa valinnoissa.

Suomen yleisurheilua on silti kiinnostavaa tarkkailla. Kisoissa huokuu se menneen ajan amatöörihenki, yritteliäisyys. Rehtien kamppailujen kokeminen ja urheilun fair play.

Tottahan toki näitä ominaisuuksia nähdään isoimmillakin areenoilla, mutta kyllä omat kyläkisamme ovat lämpimässä arvossaan. On vain asennoiduttava siten, ettemme ole enää kullankaivajia.

Urheilumme johdon olisi myös oltava empaattisempi. Kyllä Tapio Kantaselle ja muille menneille ratsuillemme tulisi edelleenkin lähettää vapaaliput maaotteluihin. Tulisi paneutua kultamitalimies Pekka Vasalan kysymykseen, miksi Suomen urheilijat leireilevät pitkään ulkomailla kun tulokset eivät parane. Tai tupla-EM Juha Väätäisen tarjoaman valmennustietouden vastaanottamiseen ja analysointiin.

***

Jalkapallossa Suomi rankataan maailmalla sijaluvulle 90. Ei kovin hääppöistä. Pikkuriikkinen Islantikin on aivan huippua Euroopassa.

Miksi Suomi taapertaa hiekkalaatikossa vaikka temppuja toisensa jälkeen yhä yritetäänkin? Kapuamista osaavien joukkoon haikaillaan.
Mikä meillä mättää? 104 vuotta sitten Suomi oli Tukholman olympiakisojen nelonen. Oiva lähtökohta tulevaisuuteen.

Maailman huiput ovat enemmän kuin 24 tuntia vuorokaudessa alan ammattilaisia. Pallon hallinta, kaksinkamppailujen voittaminen timanttisella ja nopealla jonglööritekniikalla, kestävyys, sprinttikiito pallonkanssa ja sen lähettäminen millimetrin tarkkuudella, laukauksien tulisuus läheltä ja kaukaa sekä peliäly ja kokonaisuuden hallinta ovat tekijöitä, mitkä iskostuvat vain sitkeällä ja yhä toistuvalla harjoittelulla. Rakkaudella ja antaumuksella.

Suomalainen jalkapalloilija ei ole yltänyt tälle tasolle Aulis Rytköstä, Jari Litmasta ja Sami Hyypiää lukuunottamatta. Nyt Suomella on jälleen kerran etsikkoaikansa. Eremenkot ja Hetemajt viitoittavat sen tien, millä ”lämminverisiä” maahanmuuttajia voi hyödyntää Suomen jalkapallomenestyksen hyväksi.

***

Dopingviidakko on käsittämättömän tiheä. Lääkärikuntahan tämän kaiken saa aikaan. On tohtoreita, joiden älyllä ja ymmärryksellä luodaan rohtoja ihmisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Arkiaskareihin näitä keksintöjä voi käyttää. Mutta urheilu piirtää rajoja.

Siksi keplottelijoilla on temmellyskenttänsä. Ja vaikka uskoisi lain olevan kaikille sama niin tuomiot kuitenkin vaihtelevat. Nytkin KOK jakoi urheilijoita vuohiin ja lampaisiin. Nyt se päätti, että ne venäläiset urheilijat, jotka ovat joskus kärsineet dopingrangaistuksen, suljetaan kisoista.

Siis vain venäläiset. Mukaan ovat kuitenkin tervetulleet esimerkiksi nekin jenkkisprintterit, jotka ovat kärähtäneet useammankin kerran.

On täysin varmaa, että nyt Rioon saapuu doupattuja urheilijoita, mutta osalta puhtaita urheilijoita
evätään kokonaan mukaantulo.

KOK itse ja jalkapallon FIFA rypevät korruptiosotkuissaan pahasti. Nyt vielä tämä poliittinen turmiopäätös! Usko ja luottamus on karissut pahasti. Maailman politiikkakaan ei ole läheskään aina oikeuden- eikä johdonmukainen. Nyt urheilussakin vallitsee sama linja. Korruptoitunut järjestelmä. Sitä paitsi olympiakisoissa tulee dopingtuomioita vasta kahdeksan vuoden jälkeen jopa mitalisteja koskien.

On täysin varmaa, että nyt Rioon saapuu doupattuja urheilijoita, mutta osalta puhtaita urheilijoita evätään kokonaan mukaantulo.

Valtaa käytetään usein mielivaltaisesti.

***

Tärkeintä ei ole voitto vaan osanotto. Tämän ranskalaisen paronin Pierre de Coubertinin olympialainen ajatus on varmaan ollut päällimmäisenä OK:n valitessa 54 suomalaisurheilijaa 16 eri lajiin Rion kisoihin.

Vain painija Petra Olli ja kenties joku purjehtija, Tuula Tenkanen, saattaa yltää mitalikantaan. Keihäsmiehiin en enää usko. Eipä silti, kyllä urheilu on yllätyksiä tulvillaan, joten lottorivien mukaan heittämistäkin voi perustella.

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti. Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Ei mitään rupusakkeja

Urheilua tapahtumapaikoilla seuraavan yleisön käytöstavat ovat viime aikoina muuttuneet suorastaan radikaalisti.

Nuorten huippu-urheilu on noussut aivan uuteen sfääriin. Sehän nähtiin täällä kotosuomessa jo nuorten MM-lätkäkisoissa ja nyt jatkoa on seurannut nuorten koriksen EM-parketilla.

Kukapa esimerkiksi olisi uskonut, että neljään ensimmäiseen sudenpentujen korismatsiin meneillään olevissa karkeloissa tungeksi yhteensä 21 766 katsojaa.

Ja millaisia katsojia!

He ovat osanneet ottaa urheilun riemusta esiin sen olennaisen, ilon tuoman mielihyvän. Totta kai pelin lopputuloksella on merkitystä, mutta tunnelman aitous on kyllä ollut silmiinpistävää.

Nuorten huippu-urheilu, jossa pesii muutenkin rennompi meininki kuin vanhojen partojen kamppailuissa, on lyönyt itsensä läpi. Kyseessähän ei ole mistään rupusakkien matseista vaan ihan todellisesta taitopelistä.

***

Vaikka Suomelta jääkin puuttumaan kirsikka kakun päältä Liettua-tappion myötä, voitot Espanjasta ja Ranskasta osoittivat millä tasolla suomalaisenuoret nykyisin ovat.

Kansainvälisen koripalloliitonn rankingissa kun niin Liettua, Espanja kuin Ranskakin ovat 10 parhaan joukossa maailmassa.

Suomen joukkueen kirkkain tähti on odotetusti ollut 19-vuotias ja 211-senttinen Lauri Markkanen. Isoksi miehenaluksi hän on liikkuva ja tapahtumavalpas, jonka lisäksi hänen pallonkäsittelynsä on pehmeää. Kun tuon pituinen mies heitttää kolmosetkin 42,1 prosentin tarkkuudella, ei ole ihme, että hän on tehoindeksillä mitattuna kisojen paras pelaaja.

Markkanen on neljän pelipäivän jälkeen turnauksen pisteykkönen (keskiarvo 25,0), riistotilaston kakkonen (2,8) ja levyritilaston nelonen (8,8).

Ensi kaudeksihan Lauri siirtyy jenkkeihin, Arizonan yliopistoon, jossa kyllä opinsaunaa riittää. Huomioitava on myös se, että Lauri saa pelata vielä ensi vuonnakin 20-vuotisten kisoissa.

Lauri Markkanen on neljän pelipäivän jälkeen turnauksen pisteykkönen.

***

Yksi mielenkiintoinen asia paljastuu myös kun tiirailee Suomen joukkueen kokoonpanoa. Siellä on näet neljä sellaista pelaajaa, joiden isät ovat tehneet aikanaan merkittäviä kirjauksia korishistoriaan.

Tunnettu tosiasiahan on, että lapset helpolla omaksuvat urheiluriennoissaan saman lajin kuin hänen vanhempansa.

Lauri Markkasen isä Pekka oli aikanaan miesten maajoukkueen ykkössentteri ja pelasi kaikkiaan 129 miesten maaottelua kierreltyään siinä ohessa Yhdysvallat, Espanjan ja Ranskan.

Joukkueen kapteenin Joonas Tahvanaisen isä Mika-Matti, ”Mikkis”, pelasi puolestaan 54 miesten maaottelua ja EM-lopputurnauksessa Ateenassa 1995.

Remu Raitasen faija Jari on yksi Suomen kaikkien aikojen tarkimpia kaukoheittäjiä ja hänelle kertyi 72 miesten maaottelua ja juniori-ikäisenäkin Suomen kaikkien aikojen paras sijoitus EM-tasolla, neljäs.

Yhteensä näille isäpapoille kirjattiin parketilla siis 255 miesten maaottelua, joten karismaa löytyy.

Mutta ei siinä vielä kaikki. Tomas Murphyn isä oli puolestaan tähti aivan siellä kaikkein kauneimmassa, siis tarunhohtoisessa NBA:ssa.

Pojilla on ollut omat esikuvansa ja hyvin he ovat omaksuneet jatkumon.

***

Kaikesta edellä olevasta huolimatta on lähdettävä siitä, etteikö olisi petrattavaa.

Esimerkiksi Liettua-ottelussa vastustajan taktisessa pelissä korostui myös ykslöllisyys, joka perustuu Liettuan vahvaan koriskulttuuriin.

Suurimmillaan ero tuli esiin syöttöpelissä, jossa suomalaisten passit olivat liian usein löysiä ja monesti myös ennalta luettavia.

Korin alustalla myös hävitään pituuden puuttuessa. Vaikka joukkueessa on peräti kahdeksan kaksimetristä pelaajaa, niin todellisia korstoja levyn alla painimiseen on vain Markkanen.

Jo tässä vaiheessa kisoja voidaan sanoa, että tapahtuma saa vahvan plusmerkinnän.

 

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija. Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Elina Hirvonen

Kirjoittaja on kirjailija ja elokuvantekijä. ehirvo@welho.com

Kirjoittaja on kirjailija ja elokuvantekijä.
ehirvo@welho.com

Populistin keskisormi

Tämän vuoden lopussa läntinen maailma saattaa näyttää tältä: Britannia on eronnut EU:sta, Itävallassa, Puolassa ja Unkarissa vallassa ovat äärioikeistolaiset puolueet, ja Yhdysvaltain presidentiksi on valittu Donald Trump. Vaikka kaikki ei toteutuisi, suunta on selvä: populismi, erityisesti oikeistopopulismi, nousee Euroopassa ja Yhdysvalloissa vauhdilla.

Britannian Brexit-leirin johtajien joukkopako vastuusta kiteytti sen, mistä populismissa on kyse: lupauksista, joita ei ole koskaan tarkoitus toteuttaa. Populistipoliitikon viesti äänestäjille on sama kuin rikollisjengin johtajan viesti koulusta pudonneelle nuorelle. Tarjolla ei ole paikkaa yhteiskunnan jäsenenä, vaan symbolinen mahdollisuus kostaa, ja kokea siten olevansa kunnioitettu.

Britannia on ollut yksi EU:n suurimmista hyötyjistä, ja kritisoitu politiikka ei ole ollut EU:n vaan maan hallituksen aikaansaannosta. Yhdysvaltalaiset faktantarkistajat ovat todenneet 78 prosenttia Donald Trumpin lausunnoista valheiksi. Suomessa ulkoministeri kirjoittaa dadaistisia tekstejä vihreistä kuplista aina, kun hallitus tekee hänen puolueensa äänestäjille epämiellyttäviä päätöksiä.

Pahimmillaan populismin nousu romuttaa länsimaiden tärkeimpinä pitämät arvot. Parhaimmillaan se pakottaa muut poliittiset voimat toimimaan paremmin.

Valheet ja pitämättömät lupaukset eivät ole populismille ongelma, koska faktat tai konkreettiset suunnitelmat ovat sille epäolennaisia. Olennaista kosto, kunnia ja keskisormen näyttäminen kaikille, joiden läsnäolo ärsyttää: eliitille, maahanmuuttajille, homoille, kasvissyöjille, naisille.

Mitä toisenlaiseen politiikkaan uskovien sitten pitäisi tehdä? Populistit itse määrittelevät suunnan vastakohdaksi elitismin tai teknokratian. Olen eri mieltä. Populismin vastakohta ei ole elitismi vaan idealismi, jonka perustana on koston sijaan arvoihin perustuva pyrkimys muuttaa maailmaa. Kaikki ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvät, onnistuneet poliittiset uudistukset ovat ponnistaneet juuri siitä, parempaan maailmaan viisaasti pyrkivästä idealismista.

Populismin kasvualusta on siellä, missä suuri joukko ihmisiä kokee jääneensä syrjään. Sitä ei voi voittaa hiljentämisellä tai väittelyllä, vaan tarjoamalla parempaa: toteuttamiskelpoisen vision yhteiskunnasta, missä ihmisillä on taustasta riippumatta mahdollisuus tulla kuulluksi ja kunnioitetuksi. Pahimmillaan populismin nousu romuttaa länsimaiden tärkeimpinä pitämät arvot. Parhaimmillaan se pakottaa muut poliittiset voimat toimimaan paremmin.

Kirjoittaja on kirjailija ja elokuvantekijä.
ehirvo@welho.com Elina Hirvonen

Kirjoittaja on kirjailija ja elokuvantekijä. ehirvo@welho.com

Kolumni

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Tämä on puolue, jota eivät rasita ikävät päätökset

Vaikka demaritkin ovat aika hyviä ihmisiksi, ainakin julkikuvassa on parannettavaa verrattuna varsinkin vihreisiin, näihin melkein yli-ihmisiin. Vihreät markkinoidaan mediassa moderniksi tulevaisuuspuolueeksi, kestävän kehityksen puolueeksi, jota eivät rasita ikävät päätökset. Vihreät on sanalla sanoen hyvien ihmisten puolue.

Vihreät kannattavat vain ekologisesti kestäviä energiaratkaisuja. Fossiiliset polttoaineet vihreät panisivat pannaan. Ydinvoimankin he korvaisivat uusiutuvalla bioenergialla, aurinko- ja tuulivoimalla sekä energiasäästöillä. Tuulivoimaloita lisättäisiin veronmaksajien piikkiin ilman pidäkkeitä.

Hyvien ihmisten puolue kannattaa vähäpäästöistä joukkoliikennettä. Yksityisautoilun tämä puolue tekisi mahdollisimman hankalaksi. Moottoriteitä ei tarvittaisi. Sen sijaan pyöräteitä, kevyen liikenteen väyliä vihreät hyvät ihmiset lisäisivät rajattomasti. Hevosaikakauteen palaamista ei sentään ole vielä ehdotettu.

Mutta raideliikenne eri muodoissaan olisi paitsi ympäristöystävällistä, myös ah niin romanttista. Vihreiden silmissä raitiotiet ovat vanhanaikaisuudessaankin erittäin edistyksellisiä. Mitä siitä, että jäykät raitiovaunut ovat veronmaksajille tuplaten kalliimpia kuin esimerkiksi joustavat, sähköiset superbussit.

***

Hyvien ihmisten puolue satsaisi aina sivistykseen, koulutukseen ja sosiaaliturvaan. Niistä tai oikeastaan mistään muustakaan eivät vihreät halua leikata. Varsinkin nyt kun korot ovat alhaalla, velkaa kannattaa heidän mielestään ottaa surutta.

Hulppeaa perustuloa, valtion jakamaa vastikkeetonta rahaa hyvien ihmisten puolue jakaisi kaikille, jotta kansalaiset voisivat paremmin puuhastella mieliharrastustensa parissa. Näin vahvistuu usko hyvään ihmiseen ja onnen täyttymykseen.

Tämä puolue markkinoi mielellään korkean moraalin oppeja ulkopolitiikkaa ja ulkomaita myöten. ”Moraalimehiläisten” yhdyskunnan kruunaamaton kuningatar on Heidi Hautala, joka ei kuitenkaan näe aina malkaa omassa silmässään.

***

Parlamentaarista, edustuksellista demokratiaa hyvien ihmisten puolueen puheenjohtaja Ville Niinistö on kutsunut ”sisäpiirieliitin päätöksenteoksi”. Eduskuntako pelkkää sisäpiirieliittiä? Mutta vihreiden demokratiakäsitys on hyvin joustava. Lasse Lehtinen on kuvannut sitä näin:

”Vihreä ideologia, kommunismin rintaperillnen, kannattaa edustuksellista demokratiaa, jos se sopii heidän pyrkimyksiinsä. Suoraa toiminaa, jos edellinen tapa ei lupaa tulosta. Kansanäänestystä, jos ei-kanta on todennäköinen voittaja.”

Ei taida Lasse Lehtinen aivan väärässä olla. Hyvien ihmisten puolueessa osataan olla tarvittaessa taitavan populistisia. Poliittinen linja vaihtelee joustavasti suhdanteiden mukaan. Vihreitä ei nykyään erota vasemmistoliitosta kuin kenties kuolema ja poliisi. Vähän aiemmin hengailu oikealle poiki puolestaan lempinimen kokoomuksen puisto-osasto.

***

Vihreillä menee nykyään gallupeissa tosi rajusti, kuten hyvien ihmisten puolue ansaitseekin. Ville Niinistö osaa johtaa ja puhua populistisesti, sujuvasti syleillen sopivia kohderyhmiä.

Tulee vain mieleen, että jos demareilla olisi yhtä taitava populisti puheenjohtajana, SDP:n kannatus heiluisi nyt routaisen porvarihallituksen aikana vähintään kolmessakymmenessä prosentissa.

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja. Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kolumni

Terhi Mustakangas

Kirjoittaja on SDP:n Oulun piirin toiminnanjohtaja.

Kirjoittaja on SDP:n Oulun piirin toiminnanjohtaja.

Korkeakoulutetut – eivät sittenkään oikeita demareita?

Kun vajaa viisitoista vuotta sitten liityin demareihin, oli paikkakunnallani aktiivitoimijoissa pari pitkän ammattikorkeakouluissa uransa tehnyttä henkilöä. Mukana toiminnassa oli myös muita korkeakoulutettuja henkilöitä. Tällöin keskusteltiin, perustettaisiinko meille oma Korkeakouludemarit-yhteisö. Itse en nähnyt tällä tuolloin lisäarvoa, vaan pidin itsestään selvänä, että meillä oli jäsenissä monenlaisen koulutuksen ja taustan omaavia henkilöitä.

Sittemmin olen huomannut, ettei korkeakoulutus niin itsestään selvää demareissa olekaan. Eihän se haittaa, ettei meitä ole enemmistöä. Mutta se tuntuu oudolta, että sellaisiakin kommentteja esitetään, etteivät korkeakoulutetut voi olla oikeita demareita.

Itse olen jatkanut peruskoulupohjalta opintoja työn ohessa tutkinnosta toiseen parinkymmenen vuoden aikana. Nyt olen viimeistelemässä väitöskirjaa. Olen kuitenkin tehnyt niin sanottuja oikeita töitä noin viidentoista vuoden ajan, ja edennyt niistä korkeakoulututkintoa vaativiin tehtäviin. Näen vain rikkautena sen, että on eri taustaista ja tasoista kokemusta niin töistä kuin opinnoistakin.

Muuttuva työelämä tarvitsee enenevästi myös korkeakoulutettuja henkilöitä.

SDP on perinteisesti ollut sivistyspuolue, jossa koulutus ja kulttuuri on nähty yhtenä mahdollisuuksien tasa-arvon edistäjänä. Tätä sivistyspuoluetta tarvitaan taas kovasti, jotta laadukas koulutusjärjestelmämme ja opiskelumahdollisuudet kaikille turvataan.

Korkeakoulurakenne on saatu toimivaksi, ja korkeakoulut elävät jatkuvasti ajan hermolla tehostaen toimintojaan ja lisäten yhteistyötään. Yhteishakua ollaan kehittämässä ja aikuisten opiskelumahdollisuuksia muuttamassa. Koulutuspaikkoja ei riitä kaikille nuorille.

Meidän tulee nostaa ja korostaa sivistyksen tärkeyttä. Muuttuva työelämä tarvitsee enenevästi myös korkeakoulutettuja henkilöitä. Kaikille nuorille tulee taata mahdollisuus jatkaa opintojaan haluamalleen tasolle. Tämä ei saa olla vanhempien varallisuudesta kiinni.

Kulttuuri taas ylläpitää mielen vireyttä, ja sitä on oltava maksuttomasti tarjolla kaikille. Meillä on omassa demaripiirissäkin monenmoista lahjakkuutta esimerkiksi musiikillisesti ja kirjallisesti. Näitä taitoja soisi enemmän hyödynnettävän erilaisissa tapahtumissa. Tälle kesälle meillä on Oulun piirissä ollutkin runo- ja musiikki-iltaa sekä nostalgiset rock-festarit. Nämä olivat vetäviä ja voimaannuttavia tapahtumia.

Pidetään rohkeasti esillä sivistyspuolueen olemassa oloa ja arvoja! Koulutus ja kulttuuri kuuluvat kaikille.

Kirjoittaja on SDP:n Oulun piirin toiminnanjohtaja. Terhi Mustakangas

Kirjoittaja on SDP:n Oulun piirin toiminnanjohtaja.