x

Kolumni

Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Sata kuntaa riittää – mutta millä hallituspohjalla?

Sipilän hallitus on esittänyt itsehallintoalueiksi maakuntia. Demarit ovat pitäneet kaupunkiseutuja tärkeämpinä kuin maakuntia. Demokraatin pääkirjoituksessa (28.1.) todettiin, että Suomeen riittäisi sata kuntaa. Millähän hallituspohjalla kuntauudistukseen voitaisiin palata, kun siitä ei tullut mitään SDP:n ja kokoomuksen voimin edellisessä hallituksessa? Maakuntamallissa on ongelmansa, mutta sen kanssa voidaan elää etenkin, jos keskitytään ainakin aluksi sosiaali- ja terveysuudistuksen aikaansaamiseen.

Maakuntaliitot olivat aluksi kotiseutuhenkisiä kansalaisjärjestöjä. Kun aikoinaan muutin Keski-Suomesta Kymenlaaksoon, huomasin, että molempien maakuntalauluissa oli sama ajatus: täällä on kaikki, mikä kalleinta on. Kotkassa tosin Kymenlaakson laulua rakkaampi oli Kotkan Ruusu.

Kun Suomesta tuli EU:n jäsen, Esko Ahon hallitus uudisti aluelainsäädäntöä vuonna 1994. Silloin yhdistettiin maakuntaliitot ja seutukaavaliitot ja perustettiin parinkymmentä kuntainliittopohjaista maakuntaliittoa. Niitä tuli alun alkaen pieneen maahan turhan monta. Keskustapuolueelle tuntuu kuitenkin olevan tärkeätä nimittää Kainuuta ja Keski-Pohjanmaata maakunniksi, vaikka niiden asukasluku on vain 70 000-80 000. Maakunnan pitäisi olla niin suuri, että keskushallinto kuuntelee sen ääntä. Muuttoliike johtanee aikanaan siihen, että maakuntien määrä vähenee.

Useimmat maakunnat rakentuvat niin, että niissä on suuri kaupunkiseutu. Pirkanmaan puolesta miljoonasta asukkaasta 370 000 asuu Tampereen kaupunkiseudulla. Maakuntavaaleissa voi käydä niinkin, että valituksi tulevien enemmistö on Tampereelta. Kaupunkiseutuja ei siten voi ohittaa päätöksenteossa, mutta pelkoa lienee siitä, ketkä lopulta rahoittavat uuden hallintotason.

Pääkaupunkiseudulla ei ole saatu aikaan metropolihallintoa. Olen huomannut, että nyt toivotaan Uudenmaan jakamista kahtia. Euroopasta katsottuna Uudenmaan maakunta ei ole mikään jättiläinen. Maakunta tarjoaa siis sopivasti yhteisen foorumin myös metropolialueelle.

Viisasta olisi aloittaa antamalla itsehallintoalueen tehtäväksi aluksi vain SOTE-uudistus. Sananlaskun mukaan ei sitä koskaan tiedä, missä puussa piru istuu. Jos samalla kertaa halutaan uudistaa myös aluehallinto ja miettiä kuntien tehtävät uudelleen, niin voi olla melko varma, että jossakin se piru piileskelee. Toistaiseksi on kiinnitetty melko vähän huomiota kuntien aseman muuttumiseen. Kunta ei ole vain palvelujen tuottaja ja järjestäjä, vaan sillä on itseisarvo. Kunta on paikallisen kehittämisen moottori ja elinvoimaisuuden takaaja.

SOTE-uudistus vähentää tuhansia luottamushenkilöpaikkoja, kun alan lautakunnat poistuvat. Kunnalliselämässä on totuttu hoitamaan yhteisiä asioita ja jotkut ovat sieltä nousseet valtakunnallisiinkin tehtäviin. Tulevaisuudessa yhä harvempi pääsee osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan. Kansanvalta siis kapenee. Todellinen huoli on siitä, minkälainen tulevaisuuden kunta on. Asia pitäisi valmistella perusteellisesti.

Hannu Tapiola

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Kotkan kaupunginjohtaja.

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja Kokkolasta.

Malttia ja yhteistyötä soten valmisteluun

Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden rakennetta on yritetty uudistaa jo ainakin viiden eri hallituksen kausilla. On siis ymmärrettävää, että näin pitkään valmisteluvaiheessa ollut uudistus herättää keskustelua. Kyse on luottamuksesta siihen, että välttämättömät ja terveyden kannalta keskeiset palvelut ovat saatavilla. Kyse on myös turvallisuudentunteesta eli siitä, onko apua hädän hetkellä mahdollista saada riittävän nopeasti, tuleeko ambulanssi perille ja pääseekö päivystykseen helposti.

Sotessa on kyse inhimillisten palveluiden lisäksi yhteiskunnan yhdestä suurimmista menoeristä. THL:n mukaan vuoden 2014 terveydenhuoltomenot Suomessa olivat 19,5 miljardia euroa. Toisaalta OECD-vertailumaiden joukosta suomalainen julkinen terveydenhuolto kuuluu maailman kustannustehokkaimpiin. Palveluita pystytään nykytilassa tuottamaan hyvällä hinta-laatusuhteella.

Terveyserot ovat kuitenkin kasvaneet Suomessakin, terveyskeskukseen pääsyssä on ongelmia ja väestö ikääntyy. Tämän vuoksi uudistusta tarvitaan, jotta kykenemme takaamaan kaikille oikeuden sosiaali- ja terveyspalveluihin. Uudistuksen toteuttaminen on siis yhteiskunnallemme välttämättömyys.

Viime vaalikaudella kaikki puolueet yhtyivät uudistuksen tavoitteisiin: terveyserojen kaventamiseen ja palveluiden saumattomampaan integraatioon eli toimiviin hoitoketjuihin. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että hallituksen kärkitavoite on maakuntauudistuksen toteuttaminen ja sote-uudistuksen alkuperäiset tavoitteet ovat jäämässä taka-alalle. Tähän näkemykseen olen törmännyt myös kiertäessäni eri puolilla Suomea, viimeksi Pohjois-Karjalassa ja Pohjanmaalla.  Nostan esille kolme huolta, jotka asiantuntijat ovat esittäneet.

Ensimmäinen huoli liittyy pakkoyhtiöittämiseen, joka pilkkoo nykyiset palvelut pienempiin osiin. On vaikea löytää perusteluita sille, miksi julkisten toimijoiden olisi pakko yhtiöittää oma toimintansa. Tämä nimittäin pirstaloi jo toimivat palveluketjut, vaikka uudistuksen tavoitteena oli toimivampi integraatio eli se, että asiakkaita ei enää tarvitsisi pallotella luukulta toiselle.

Toinen huoli on markkinatilanteen arvioinnin puute. Asiantuntijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että lakiesityksestä puuttuu markkinatilanteen analyysi, vaikka sillä on suuri merkitys uudistuksen toteutumiseen. Sosiaali- ja terveydenhuollossa on tapahtunut viime vuosina kovasti keskittymistä, kun isot toimijat ovat ostaneet pieniä lääkäriasemia ja hoivayksiköitä. Tämä on vahvistanut isojen monikansallisten yritysten asemaa. Valitettavasti ne eivät ole kuitenkaan kunnostautuneet julkisuudessa suurina Suomeen maksettujen verojen maksajina. Yrityksiltä onkin vaadittava vahvempaa yhteiskuntavastuuta, joka sisältää myös vastuun maksaa veroja Suomeen.

Kolmas huoli liittyy valinnanvapauden laajuuteen. Moni asiantuntija esittää, että valinnanvapaus aloitettaisiin vain rajatusti perusterveydenhuollon palveluista. Näin voitaisiin saada kokemusta esimerkiksi kustannuskehityksestä. Sitä paitsi suomalainen erikoissairaanhoito on jo nykytilanteessa maailman huippuluokkaa sekä hoidon tuloksissa että kustannusten edullisuudessa.

Jos valinnanvapaus toteutetaan hallituksen esittämällä tavalla, on suuri huoli, että kustannukset yhteiskunnalle tulisivat kasvamaan. On arvioitu jopa miljardin euron menojen kasvusta. En voi ymmärtää, miten hallitus voisi olla edistämässä uudistusta, joka lisäisi julkisen talouden menoja noin merkittävästi. Tämä olisi myös hyvin kaukana sote-uudistukselle asetetusta 3 miljardin euron säästötavoitteesta.

Näin isoa uudistusta ei kannata toteuttaa hätiköiden. Olisi tunnustettava, että lausuntokierroksella olevaa valinnanvapauslainsäädäntöä ei ehditä valmistelemaan tavoiteajassa. Viime viikolla julkisuudessa kerrottiin, että uudistuksen vaikutusarviointi on tehty vastaamaan hitaampaa aikataulua, kuin millä uudistus ollaan toteuttamassa. Tämän vuoksi hallituksen tulisi myöntää, ettei maakunta- ja sote-uudistusta saada ulos eduskunnasta ennen kesälomia. Pitäähän eduskunnan saada käsiteltäväkseen koko lakipaketti vaikutusarviointeineen ja riittävästi aikaa myös asiantuntijakuulemiselle.

Siksi toivonkin, että hallitus antaisi aidosti arvoa lausuntokierroksen palautteelle ja muokkaisi vielä esitystään. Järkevää olisi myös itsenäisyyden juhlavuoden hengessä kytkeä oppositio mukaan sote-uudistuksen viimeistelyyn, kuten Jyrki Kataisen hallitus teki aikoinaan. Kyse on kuitenkin uudistuksesta, jolla epäonnistuessaan voi olla dramaattiset vaikutukset sekä julkiseen talouteen että sosiaali- ja terveyspalveluiden saatavuuteen.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Riitta Myller

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Ilmastostrategian vino kulma: ”Muu maailma menee toiseen suuntaan”, kirjoittaa kansanedustaja

Ilmastotoimilla on kiire. Pariisin ilmastosopimuksesta on iloittu samaan aikaan kun protektionistiset pyrkimykset erityisesti Atlantin toisella puolen pyrkivät kääntämään katsetta menneeseen. On kuitenkin järkevää luottaa siihen, että markkinatalouden logiikkaan perustuen jo niin paljon voimavaroja on siirtynyt puhtaampaan teknologiaan, että aikapyörä ei ole enää käännettävissä.

EU:n yhteinen lyhyen aikavälin tavoite on hiilidioksidipäästöjen vähentäminen 40 prosentilla vuoteen 2030 mennessä. Päätavoite on hiilen ja öljyn käytön vähentäminen. Suomessa käänne halutaan tehdä biotalouden avulla.

Mutta. Vaikka kaikki Suomessa hyödynnettävä puu muutettaisiin energiaksi, riittäisi se korkeintaan runsaaseen puoleen energian vuosikulutuksestamme. Tässä piilee Suomen strategian haavoittuvuus. Olemme sitoneet ilmastotavoitteet liiaksi biotalouteen. Muu maailma menee toiseen suuntaan.

Uhkana on, että Suomi hukkaa mahdollisuutensa olla teknologiaviennin kärkimaa.

Maailmalla yli 90 prosenttia uusiutuvan energian investoinneista vuonna 2015 meni aurinko-ja tuulivoimaan. Kannattaisiko myös Suomen olla mukana tässä kehityksessä? Energiatehokkuus ja energiansäästö ovat parasta ja halvinta ilmastopolitiikkaa. Myös tämä näkökulma puuttuu lähes tyystin Suomen strategiasta.

Suomessa on osaamista kehittää uusia innovaatioita. Nyt olisi korkea aika täydentää Suomen ilmasto-ja energiastrategiaa yhdistämällä se ilmastotoimien tehokkuuteen ja suomalaisiin viennistä syntyviin korkean jalostusasteen työpaikkoihin.

Biotaloudella on tässä tärkeä paikkansa. Puusta pitää ensisijaisesti tehdä korkealaatuisia ja korkean jalostusasteen tuotteita, joissa puun hiilivarastot säilyvät ja sivuvirroista saadaan energiaa. Yksin bioenergialla ei Suomen energiataloutta tai ilmastotavoitteita ratkaista. Suomen on laajennettava omaa uusiutuvan energian palettiaan. Muutoin uhkana on, että Suomi hukkaa mahdollisuutensa olla teknologiaviennin kärkimaa.

Erityisen voimakkaasti Suomen biopanokset on suunnattu liikenteen ratkaisuihin. Useiden arvioiden mukaan sähköautoista tulee edullisempia kuin polttomoottoriautoista jo vuoteen 2025 menessä. Lyhyellä aikavälillä ilmastotavoitteiden näkökulmasta kunnianhimoinen 30 prosentin biopolttoaineiden sekoitevelvoite saattaa pahimmassa tapauksessa viedä meidät pidemmällä aikavälillä aivan väärille poluille. Sähköautojen etuna kun on ylivoimainen energia-ja kustannustehokkuus.

Riitta Myller

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Margot Wallström

Kirjoittaja on Ruotsin ulkoministeri.

Ruotsin ulkopolitiikka pohjaa feminismiin, kirjoittaa ulkoministeri Margot Wallström

Maailma on viime aikoina alkanut näyttää yhä synkemmältä. Demokratiaan ja naisten oikeuksiin kohdistuu uhkia, ja vuosikymmenten aikana rakennettu kansainvälinen järjestelmä horjuu.

Mikään yhteiskunta ei ole turvassa takaiskuilta, varsinkaan suhteessa sukupuolten tasa-arvoon. Se vaatii jatkuvaa silmälläpitoa, samoin kuin naisten ja tyttöjen mahdollisuus nauttia täysimääräisistä
ihmisoikeuksista.

Siksi minä – ottaessani vastaan ulkoministerin tehtävän kaksi vuotta sitten – ilmoitin, että Ruotsi ryhtyy harjoittamaan feminististä ulkopolitiikkaa. Nyt sitä tarvitaan entistä enemmän.

Maailmaa repivät konfliktit ovat ehkä monimutkaisempia ja vaikeammin ratkaistavissa kuin koskaan aiemmin. Lähes puolet niistä on puhjennut viiden viime vuoden aikana. Yli 1,5 miljardia ihmistä elää hauraissa valtioissa ja konfliktialueilla.

Tasa-arvo on ihmisoikeuksien, demokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustekijä.

Globaaleihin haasteisiin vastaaminen vaatii rauhan edellytysten selvittämistä. Uhkia on osattava ehkäistä niihin reagoimisen sijasta. On ymmärrettävä, miten eri tavoin tietyt tilanteet vaikuttavat miehiin, naisiin, poikiin ja tyttöihin. Tarvitaan sukupuolierot huomioivaa tiedonkeruuta ja analyysia, toiminnan läpinäkyvyyttä sekä naisten osuuden lisäämistä rauhanneuvotteluissa ja -rakentamisessa.

Tutkimukset kertovat, että konfliktianalyyseista saadaan entistä tarkempia, kun tasa-arvonäkökulma ja naisten kokemukset otetaan mukaan. Seksuaalisen ja sukupuolittuneen väkivallan yleistyminen voi esimerkiksi olla varhainen merkki lähestyvästä konfliktista. Ei pidä sivuuttaa tutkimuksia, jotka osoittavat yhteyden sukupuolten tasa-arvon ja rauhan välillä.

Tasa-arvo on ihmisoikeuksien, demokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden perustekijä. Se on myös kestävän kasvun, hyvinvoinnin sekä rauhan ja turvallisuuden ennakkoehto. Tasa-arvon lisääntyminen vaikuttaa myönteisesti ruokaturvaan, ääriajattelun vähenemiseen, terveyteen, koulutukseen ja lukuisiin muihin globaaleihin huolenaiheisiin.

Jos naiset päästetään pöydän ääreen alusta asti, aiempaa enemmän asioita ja näkökulmia nousee esiin.

Ruotsin feministinen linja hyödyntää kaikkia ulkopolitiikan työkaluja sukupuolten tasa-arvon edistämiseksi ja soveltaa tasa-arvonäkökulmaa joka tilanteessa. Se on analyyttinen työkalu, joka tuottaa hyviä päätöksiä.

Feministinen ulkopolitiikka on muutoksen agenda, joka pyrkii lisäämään naisten ja tyttöjen oikeuksia, edustusta ja voimavaroja heidän omassa todellisuudessaan.

Edustus on politiikan ydin, koska se edistää pääsyä nauttimaan oikeuksista ja hyödyntämään voimavaroja. Oli kyse ulko- tai sisäpolitiikasta, Ruotsissa tai missä tahansa muualla, naiset ovat yhä aliedustettuina kaikkien tärkeiden elämänalojen vaikutusvaltaisilla paikoilla. Se tuottaa syrjiviä tai huonoja päätöksiä. Jos naiset päästetään pöydän ääreen alusta asti, aiempaa enemmän asioita ja näkökulmia nousee esiin.

Feminismi on osa nykyaikaista maailmanpoliittista näkemystä, ei sen idealistinen sivujuonne.

Ruotsin feministinen politiikka vaikuttaa myös käytännössä. Suurlähetystöt ja muut ministeriön alaiset toimijat toteuttavat tätä linjaa tietoisesti päivittäin eri puolilla maailmaa. Muutkin maat havahtuvat huomaamaan, että sukupuolten tasa-arvossa on järkeä.

Ruotsi on esimerkiksi tukenut naisten ottamista mukaan Kolumbian rauhanprosessiin ja sen tuottamaan sopimukseen. Olemme perustaneet ruotsalaisen naisten rauhanvälittäjäverkoston, olleet luomassa vastaavaa pohjoismaihin ja rohkaisseet muita maita ja alueita samaan.

Yhdessä kansainvälisen rikostuomioistuimen ja kumppanimaiden kanssa taistelemme seksuaalirikosten rankaisemattomuutta vastaan konflikteissa. Rahoitamme vain avustusjärjestöjä, joiden työ huomioi tasa-arvonäkökulman. Ruotsin kehitysyhteistyöelin Sida on saanut hallitukselta ohjeet nostaa tasa-arvon päätavoitteeksi yhä useammissa avustushankkeissa.

Feminismi on osa nykyaikaista maailmanpoliittista näkemystä, ei sen idealistinen sivujuonne. Kyse on viisaasta politiikasta, joka koskee kaikkia ihmisiä, hyödyntää kaikkien voimavaroja eikä jätä ketään heitteille. Muutos on mahdollinen, välttämätön ja pahasti myöhässä.

Margot Wallström

Kirjoittaja on Ruotsin ulkoministeri.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

”Nykykoris näytti, mistä kana pissii” – Pentti Salmen analyysi: Maailmanlopun mainingeissa viikinkipursi seilaa myötäisessä

Lounaissuomalainen 53 000 asukkaan kaupunki Salo on elänyt tällä vuosikymmenellä kurimuksessa, lähes maailmanlopun merkeissä. Löylyä löi varsinkin Nokia, joka potki duunareitaan pellolle liukuhihnalla. On tarvittu monenlaisia elvytystoimia kaupungin elinvoiman pelastamiseksi. Kaikessa tässä synkeydessä on ainakin yksi ilonpilleri, korisjengi Salon Vilpas Vikings.

Se, että tämä viikinkilaiva purjehtii nyt liigan kärkipäässä, on urheiluväelle terve tuulahdus. Mutta samalla se on nostanut kaupungissa buumin, joka hakee vertaistaan.

Viikinkien fanijoukko tunnetaan jo muuallakin ja kotiottelujen yleisömäärät ovat liigan parhaat. Kun Salon ensimmäinen pääsarjalainen Salon Palloilijat 1990-luvun vaihteessa pelasi Viestin urheilutalossa, niin katsojakeskiarvo oli 222 per matsi ja pienin yleisömäärä Pantterit-pelissä 46. Nyt Salo-hallissa, tietysti parantuneissa olosuhteissa, Vilppaan tämän pelikauden yleisökeskiarvo on 1608 immeistä ja pieninkin katsojamäärä 1390.

Kun urheilullinenkin panos on topissa, niin varmasti Salossa on tehty hommia järjen kanssa. Valmentajiahan tulee ja menee, se kuuluu palloilun huippujoukkueisiin. Mutta yksi on ja pysyy, nimittäin viikinkilaivan joukkueenjohtaja Keijo Poutiainen. Ei voi mitata sitä työtä, mitä ”Poutsu” on vuosien varrella tehnyt seuransa eteen. On siinä haastetta tulevalla seuraajalla, saappaat ovat suuret.

Kaukoheittomäärät ovat kasvaneet, koska korinalustaa sumputetaan.

Keskiviikkona Vilpas pyyhki Kouvoilla lattiaa ottelussa, jossa nykykoris näytti, mistä kana pissii. Se muutos on lähinnä huimasti kasvava kolmen pisteen heittojen määrä. Tuossa matsissa kun heitettiin bonusrajan takaa peräti 73 kertaa, mutta kakkosten yrityskerrat olivat vain 68. Ja mikäpä oli Vilppaan heitellessä kun tarkkuus oli hyvä 47 prosenttia eli parempi kuin kakkosten 43 prossaa.

Käytännössä se myös tarkoitti sitä, että kolmosilla kertyi laariin 45 pointsia ja kakkosilla vain 30 täppää. Tarkimmat kolmoslingot tässä ilotulituksessa olivat viikingit Mikko Koivisto (66,7 %) ja Desmond Williams (57,1 %).

Kaukoheittomäärät ovat siis kasvaneet, koska korinalustaa sumputetaan. Toisekseen suomalaisesta liigakoriksesta puuttuvat nykyisin lähes tyystin hyökkäyksen korinalusjyrät. Näin ollen sisäänpelaaminen näivettyy väkisinkin. Kauempana korista on aina vapaammat vedet, sieltä löytyy liikkuvalle pelaajalle helpommin heittotilaa.

Lauantaina kohtaavat sitten liigan kärkijoukkueet Seagulls ja Vilpas näivettyneessä Töölön Kisahallissa. Ja jos Vilppaan kolmospeli oli keskiviikkona rautaa, niin osasi Lokkien Carl Lindbomkin hommansa. Hän kun upotti Lapualla piste-ennätyksensä 39, mihin sisältyi hurjat yhdeksän kolmosta 69,2 prosentin sihdillä.

Kun tässä hurahdettiin näihin kolmosiin, niin Korisliigan ennätyshän yhdessä pelissä on 14 onnistunutta kolmen pisteen heittoa, tekijänä lokakuussa 1999 Honkaa edustanut Adonis Jordan.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kahdeksan presidenttiä elänyt demarivaikuttaja: Erkki Liikanen, eikö olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana?

Kun on elänyt riittävän kauan, 100-vuotiaan Suomen presidentitkin tuntuvat vaihtuvan yhtä tiuhaan kuin virtaavan puron pyörteet. Sauli Niinistö on kahdestoista tasavallan presidentti. Itsekin olen ehtinyt elää jo kahdeksan presidentin aikana Risto Rytistä alkaen. Kun synnyin heinäkuussa 1944, Tali-Ihantalassa alkoi toden teolla rytistä.

Rytistä tai Mannerheimin presidenttikaudestakaan ei ole ymmärrettävästi henkilökohtaista muistikuvaa, mutta pikkupojan mieleen on kyllä jäänyt uutinen marsalkan kuolemasta tammikuussa 1951. Samoin lapsuuden muistoihin liittyvät Paasikiven lonksuvat tekohampaat radiopuheen aikana.

Varsinainen herääminen politiikkaan alkoi kohdallani siitä, kun Urho Kekkonen löi tiukassa äänestyksessä 1956 K-A. Fagerholmin. Korva radiossa kuuntelin, kun Väinö Leskinen luki ääntenlaskennassa ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” harmittavasti 151 kertaa Fagerholmin 149 valitsijamiesääntä vastaan. Se oli ensimmäinen poliittinen pettymykseni.

Vuoden 1962 presidentinvaalien tulos ratkaistiin osittain jo Novosibirskissa, mutta muistan toki, miten ylivoimainen UKK oli kolmen ”työväen presidenttiehdokkaan” rinnalla tv:n vaalipaneelissa, jota kiirehdin naapuriin katsotaan, kun meillä ei ollut omaa televisiota.

Seuraavissa presidentinvaaleissa 1968 itsekin äänestin välillisesti jo Kekkosta. Ne vaalit muistetaan paitsi Matti Virkkusen ja Veikko Vennamon räyhäkkäistä esiintymisestä, myös siitä, ettei Kekkosen taakse alistuneilla demareilla mennyt vaalikampanjan aikana lunta kenkään. Mutta maa tarvitsi presidentin – ja sai taas Kekkosen eikä Matti Virkkusta.

Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman.

Seuraavat vuodet olivatkin yhtä Kekkosen triumfia. Hänet valittiin kerran jopa poikkeuslailla, mikä oli jälkikäteen ajatellen virhe, demokratian halveksimista, kun kansalta vietiin äänestysoikeus, vaikka valinta tapahtuikin 5/6 enemmistöllä eduskunnassa.

Sekin ihme nähtiin, että demarit kiirehtivät jo vuonna 1975 ensimmäisenä puolueena pyytämään 1978 vaaliin presidenttiehdokkaakseen Urho Kekkosen! Muut keskeiset puolueet tulivat perästä. Kekkonen oli tehnyt itsestään ulkopoliittisesti korvaamattoman. Kunnes sitten muutamia vuosia myöhemmin meitä muistutettiin, että hautausmaat ovat korvaamattomia ihmisiä täynnä.

Kekkosen jälkeen alkoi sitten kolmen demaripresidentin putki. Mauno Koiviston, Martti Ahtisaaren ja Tarja Halosen yhteensä 30 vuotta kestänyt ajanjakso tuntui vielä ihmeellisemmältä kuin Kekkosen 25 vuotta kestänyt valtakausi. Koivisto otettiin vastaan suorastaan riemuiten. Ahtisaari tuli virkamiestaustalta ehkä vähän vahingossa. Halonen rikkoi naislasikaton, mutta joutui toisella kaudellaan mediakiusatuksi.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä?

Nyt eletään Sauli Niinistön valtakautta, vaikka valtaa sinänsä presidentillä on vuosituhannen vaihteessa tehdyn perustuslakiuudistuksen jälkeen paljon aikaisempaa vähemmän. Niinistö on suosittu presidentti. Hän on käyttänyt ohentunutta valtaansa täysimääräisesti.

Vielä ei tiedetä, lähteekö Niinistö yrittämään toiselle kaudelle. Todennäköisesti lähtee, paine on ainakin kova.

Kaikki keskeiset puolueet ovat asettamassa oman ehdokkaan, mutta mitä tekee SDP, jonka uskottavimmat kandidaatit näyttävät yksi toisensa jälkeen kieltäytyvän kunniasta. Antti Rinne, Eero Heinäluoma, Jutta Urpilainen ja jotkut muutkin ovat todenneet, että kiitos ei.

Mutta miksi alistua etukäteen ylivoimaiselta näyttävän kilpailijan edessä? Miltä näyttää, jos kannatusgallupien kärjessä keikkuva puolue lähtee presidentinvaaliin ilman omaa ehdokasta? Muutamat näkyvät demarit ovat ehdottaneet jo ryhmittymistä Sauli Niinistön tueksi. Vaikka Niinistö onkin hoitanut presidentin tehtävää toistaiseksi ihan hyvin, täytyy muistaa, että hän on kuitenkin ensisijaisesti kokoomuksen, Suomen Nato-jäsenyyttä kannattavan puolueen ehdokas. Sen sijaan SDP:n ja Suomen kansan selvä enemmistö on Nato-jäsenyyttä vastaan.

Olisit uskottava vaihtoehto.

Erkki Liikanen, 66, olet ehtinyt saada isänmaalta ja puolueeltasi paljon luottamusta, valtaa ja vastuuta. Eikö vielä eläkepäivien sarastaessa olisi aika astua koko kansakunnan palvelukseen presidenttiehdokkaana? Olisit uskottava vaihtoehto ja rikastuttaisit kokemuksellasi presidentinvaalin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Vai oletko Sinäkin jo Natoon päin kallellaan?

Muistutan siitä velvollisuudentunnosta, millä Rafael Paasio suhtautui tarjottuun presidenttiehdokkuuteen vuonna 1962. Hän ei odottanut vaaleissa suurta menestystä, mutta hän lähti silti ehdokkaaksi, kun SDP ja kansanvalta velvoittivat, jotta Kekkoselle saatiin edes jokin uskottava vaihtoehto.

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.