Fair Transport – Reilujen kuljetusten Eurooppa

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP:stä Suomen johtava myötätuntopuolue

Olemme eläneet poikkeuksellisen epämääräistä poliittista aikaa viime syksystä alkaen. Hallituksen tempoileva ja uhkaileva linja on synnyttänyt varsinkin tavallisissa palkansaajissa ja yhteiskunnan tukien varassa elävissä levottomuutta ja ahdistusta. Kun ihmisten parissa liikkuu, huokaukset kuuluvat kauas: Mihin Suomi on oikein menossa? Pidetäänkö minusta huolta, jos voimani ehtyvät?

Hallitus on siis onnistunut tavoitteessaan lähes täydellisesti. Sen ajatuksena on koko ajan ollut herättää kansalaisissa kriisitietoisuutta, jotta ”vaikeita” päätöksiä voidaan ajaa läpi eduskunnassa ilman suurempia nurinoita. Opposition tehtävänä onkin tässä tilanteessa palauttaa järjen ääni poliittisen keskusteluun. Elämme edelleen vakaassa ja vauraassa yhteiskunnassa, jossa tärkeät päätökset voidaan tehdä maltilla jokaisen ihmisarvoa kunnioittaen. Ei vaadi kovinkaan suurta rohkeutta tehdä kovia leikkauspäätöksiä. Paljon suurempaa rohkeutta vaatii vaikeina talousaikoina pitää huolta ihmisten hyvinvoinnista ja ihmisarvoisesta elämästä.

Mikään talouskasvu ei saa vaatia ihmisuhreja, vaan keinojen tulee olla inhimillisiä.

Suomen henkinen ilmasto kärsii tällä hetkellä happikadosta. Kun vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että huolenpito ja välittäminen kuuluvat jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle, nyt ollaan kiinnostuneita vain oman itsen ja perhekunnan hyvinvoinnista. Kun Berliinin muuri murtui 1989, alkoi Suomessa näkymättömien muurien rakentaminen ihmisten ja ihmisryhmien välille. Nämä sydämettömyyden muurit oikeuttavat katsomaan vain oman lähipiirin asioita jättäen yhteiskunnan vähäosaiset oman onnensa nojaan. ”Kukin hoitakoot omat asiansa” -asenne on läpäissyt yhteiskunnan pelottavalla voimalla.

Tämä valitettava yhteiskunnallinen ilmapiiri tarjoaa mahdollisuuden vahvalle ihmisarvoa ja tasa-arvoa korostavalle politiikalle. SDP:n voima piilee juuri siinä, etteivät sen arvot ole kaupan. Mikään talouskasvu ei saa vaatia ihmisuhreja, vaan keinojen tulee olla inhimillisiä.

SDP:n voima piilee juuri siinä, etteivät sen arvot ole kaupan.

Kun liityin SDP:hen vuonna 2012, valitsin puolueen juuri arvojen mukaan.

Minulle SDP on aina ollut maailman ja Suomen johtava empatiapuolue. Se tarkoittaa sitä, että kaikkien poliittisten päätösten edessä tulisi asettua päätöksiä koskevien ihmisten asemaan. Vasta sitä kautta voi tuntea nahoissaan, mistä päätöksissä on kyse. SDP pyrkii koko ajan aktiivisesti murtamaan sydämettömyyden muureja ja raivaamaan tilaa aidolle myötätunnolle. Asenne ihmisiin tulisi sisältää lempeyttä, laupeutta ja empatiaa.

Kerron loppuun tarinan taivaasta ja helvetistä: Mies näki unen, jossa oli kaksi kaksi porttia; toinen vei taivaaseen ja toinen helvettiin. Uteliaisuuttaan hän päätti vierailla molemmissa. Ensiksi hän avasi helvetin portin. Hän tuli huoneeseen, jossa leijaili ihastuttava sienikeiton tuoksu. Mies näki edessään pyöreän pöydän, sen keskellä höyryävän padan ja pöydän ympärillä ihmisjoukon. Kunkin ihmisen käteen oli sidottu valtavan kokoinen lusikka. Ihmisten ilmeet olivat tuskaiset, sillä kukin yritti ottaa lusikalla padasta keittoa, mutta eihän metrin mittainen lusikka millään osunut omaan suuhun. Nälästä kurnien vatsat valittivat karua kohtaloaan.

Mies pakeni helvetistä, hengitti syvään ja avasi taivaan portin. Huone oli yllättäen täysin samanlainen kuin helvetissä. Sienikeitto tuoksui sielläkin, mutta tunnelma oli erilainen. Mies löysi pyöreän pöydän, höyryävän padan ja ihmiset, joiden käsiin oli jättilusikat sidottu. Ihmisten kasvoilla oli kuitenkin lempeät katseet, mahat eivät kurnineet ja laulu raikasi. Taivaassa ihmiset olivat oppineet syöttämään toisiaan.

Kerron loppuun tarinan taivaasta ja helvetistä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

”Älkää jumalauta antako persuille periksi!”

Terhokodin käytävillä on hiljaista. Oleskeluhuoneen Biedermeier-kalusto henkii arvokkuutta ja rauhaa. Vastaan tulee riisuttuja ihmisiä, joiden elämä on epilogia vaille valmis. Mietin, miten tärkeää jokaisen elämässä kiinni olevan olisi vierailla täällä edes hetken. Seurustella oman kuoleman kanssa ja taas jatkaa elämää.

Olen Antin kanssa liikkeellä. Hän oli kuullut, että pidetty ja arvostettu eduskuntatoimittajamme Olli taistelee elämästään aivokasvaimen kanssa. Vielä alkukeväästä Olli oli vakuuttunut, että hän nujertaa ”sen paskiaisen”. Mutta nyt taistelu on tauonnut ja vakavasti haavoittunutta kannetaan kohti vääjäämätöntä.

Olli ilahtuu suuresti havaittuaan tulomme. Hän pyytää meitä odottamaan, että saa hampaansa pestyksi. Mietin, että mitä järkeä hampaita on enää hoitaa, kun kuolema kolkuttaa ovella. Hymähdän typerää ajatustani, ja tajuan, että rutiinit vahvistavat elämänviettiä ja antavat pitemmän jatkoajan.

Menemme Antin ja Ollin kanssa Terhokodin pihalle. Olli ottaa taskustaan savukkeen ja polttaa antaumuksella. Ihan kuin jokainen sisäänhengitys olisi hänen viimeisensä. Taas pohdin, miten hienolta tupakointi voikaan tuntua saattohoitokodissa. Kaikki moralisointi sen terveysvaikutuksista on poissa ja ihminen on vapaa kaikesta muusta paitsi kuolemasta.

Lyhyen vierailumme aikana Olli itkee ja nauraa paljon. Erityisesti kyyneleet silmiin saa ajatukset hänen 2-vuotiaasta pojastaan. Muistaako hän isästään mitään? Miten kaikki läheiset jaksavat lähestyvän kuoleman kanssa?

Olli sytyttää toisen tupakan ja alkaa kysellä Antilta ja minulta SDP:stä ja Demokraatista. Miten teillä oikein menee? Olli on seurannut toimittajana monet gallup-nousut ja –laskut. Antti yrittää vakuuttaa Ollille, että parhaamme tehdään. Sanomaa koitetaan kirkastaa, ja parantaa SDP:n viestintää. Olennaista on, että suomalaiset ymmärtäisivät, että jos SDP olisi hallituksessa tällaista politiikkaa ei tehtäisi.

Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne.

Vierailumme päätteeksi rohkaistun kysymään Ollilta tulevaisuudesta: Nyt kun olet vääjämättömästi lähdössä tästä elämästä, mikä sinusta on elämässä ja politiikassa luovuttamatonta? Olli miettii hetken ja nostaa kolme sormeaan pystyyn.

Ensinnäkin, pitäkää huolta läheisistänne. Älkää pelkästään kiinnittäkö huomiota lähipiiriinne, vaan rakastakaa koko yhteisöä ympärillänne. Toiseksi, älkää jumalauta antako persuille periksi! Puhkeamme koko porukka räkänauruun. Ja kolmanneksi, pitäkää aina oikeudenmukaisuuden lippua korkealla!

Saatamme Ollin hänen huoneeseensa. Pöydällä on ainakin neljä avattua viinipulloa, jotka taitavat jäädä juomatta. Hyvästelemme Ollin ja toivotamme hyvää matkaa. Sen jälkeen suljemme saattohoitokodin oven. Jokin merkillinen pyhä on hipaissut minun ja Antin kasvoja.

Olli ja Antti.

Suruviesti Ollin kuolemasta tuli torstaina 28.7. Olin Valkeakoskella Työväen musiikkitapahtumassa keskellä Ollin elämäntyön hedelmiä. Demokraatti järjestää joka vuosi tapahtuman yhteydessä yöyhteislaulut Kirjaslammen uimalan maagisessa tunnelmassa. Tänä vuonna päätin kertoa Ollin kolme pointtia koko laulavalle yleisölle. Kenenkään silmät eivät olleet täysin kuivat.

Hento tuuli kosketti koko laulukansan poskipäitä. Jotenkin tuntui, että Olli oli läsnä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Helsingin Sanomat on päättänyt erottaa Antti Rinteen

Loppukeväällä SDP sai lymyillä rauhassa salamavalojen loisteelta. Poliitikan toukokuun superviikonloppu nosti puoluejohtajien klaaniin kolme uutta kasvoa. Niin Petteri Orpo, Li Andersson kuin Anna-Maija Henrikssonkin on ottanut tuoreiden gallup-lukujen valossa hyvin paikkansa kansankunnan kaapin päällä. Syksy näyttää onnistuuko tuoreilta keulakuvilta uskottava puolueen johtaminen.

Oli hyvinkin ennakoitavissa, että puoluekokousviikonlopun jälkeen salamavalot osuvat SDP:hen. Heinäkuun alle 20 prosentin kannatusluvut gallupeissa antoivat lisäksi lisävauhtia spekulointiin SDP:n tulevasta puheenjohtajasta.

Alkutahdit puheenjohtajapeliin latasi Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Piia Elonen, joka väitti lähteisiinsä vedoten, että Antti Rinteen haastajiksi on povattu ainakin Antti Lindtmania ja Tytti Tuppuraista. Elonen innostui sen verran omasta jutustaan, että siteerasi itseään seuraavan päivän lehden pääkirjoitussivulla samasta aiheesta. Kun Elosen lähteet ovat luultavasti Porin Suomi-areenan aamuyön baarituttuja, on usko omaan näkemykseen lähes liikuttavaa luettavaa.

En aikaisemmin ole kovinkaan helposti uskonut yleiseen väitteeseen, että medialla on valta valita ja erottaa poliittiset päättäjät. Puheet ajojahdistakin olen usein kuitannut katkeroituneena panetteluna. Nyt kuitenkin on pakko todeta, että Helsingin Sanomilla on hyvin läpinäkyvä missio vaihtaa SDP:n puheenjohtaja helmikuun puoluekokouksessa.

SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin.

Miksi Antti Rinne ei sitten kelpaa Hesarille? On ensinnäkin muistettava, että Helsingin Sanomat ei ole kiinnostunut SDP:n kannatuksen nostamisesta. Se haluaa ottaa vallan puoluekokousedustajilta ja käydä suurta leikkiä SDP:n tulevaisuudella. Jos helmikuussa SDP:n puheenjohtaja todella vaihtuu, on lehdellä mahdollisuus taas kääntää kelkkansa ja alkaa tukea syrjäytettyä puheenjohtajaa. Näin kulkee median logiikka.

Nyt jos koskaan on meidän puolueaktiivien pidettävä pää kylmänä, kun paine puheenjohtajavaihdokseen mediassa kasvaa. Puoluekokouksessa on hyvä käydä keskustelua kansansanliikkeen johtamisessa ja jopa haastettava istuva puheenjohtaja, mutta se ei saa tapahtua vain median ajamana. Lähtökohtana täytyy joka käänteessä olla puolueen etu. Puheenjohtajan vaihdos tulee tehdä ainoastaan, mikäli se palvelee SDP:n poliittisia päämääriä ja kannatuksen vahvistumista.

Mikäli Antti Rinne haluaa säilyttää asemansa SDP:n johdossa, on syksyn aikana kuitenkin terästäydyttävä oppositiopolitiikassa. SDP ei ole vieläkään esitellyt omaa mallia sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistamiseksi Suomessa. Se tuntuu nielleen keskustan ajaman maakuntamallin karvoineen päivineen. Uuden hallintohimmelin vastustaminen ei ole nostanut edes kenttäväessä intohimoja.

Lisäksi SDP:n on osattava määritellä suhteensa markkinatalouteen huomattavasti selkeämmin. Puheenjohtaja Rinne on moneen otteeseen todennut, ettemme ole kaupallistamassa terveydenhoitojärjestelmäämme, mutta ainakin minulle on jäänyt hämäräksi, miten yksityisten ja kolmannen sektorin toimijat ovat mukana sote-palvelujen järjestämisessä.

Suomalainen työelämä kärsii tällä hetkellä luottamuspulasta. Ennen kuin muste oli kuivunut kilpailukykysopimuksesta, hallituspuolue kokoomus oli jo poistamassa sunnuntailisiä. SDP:n on puheenjohtaja Rinteen johdolla vakuutettava palkansaajat, että raskaasta kiky-sopimuksesta huolimatta talouskasvun maksajiksi eivät jää vain työntekijät.

Jos Antti Rinne esikuntineen saa nämä asiat tehtyä ja SDP:n äänestäjäkunnan vakuutettua, ei helmikuussa Suomeen tule uutta poliittista ruumista Helsingin Sanomien harmiksi.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Romahtaako hyvinvointivaltio?

Kesälomani ensimmäisenä aamuna heräsin 7-vuotiaan tyttäreni lohduttomaan itkuun. Kolme viikkoa sitten synttärilahjaksi saadut korvakorut olivat saaneet aikaan helottavan punaisen tulehduksen molempiin korviin. Tulehdus oli niin ärhäkkä, ettei pieni tyttöni saanut itse koruja pois aristavista korvalehdistä. Rihkamakoru oli tehnyt tepposensa.

Niinpä tarvittiin isää apuun. Toisen korvan koru lähti suhteellisen mallikkaasti, mutta toinen olikin sitä vihoviimeistä sorttia. Nappikoru oli turvotuksen vuoksi painunut niin syvälle korvalehden sisälle, etteivät pinsetitkään tehonneet tuohon viholaiseen. Niinpä oli lähdettävä lähimmälle terveysasemalle lääkärin pakeille.

Töölön terveysasemalla oli kesästä huolimatta rauhallista ja viihtyisää. Meitä ennen oli vain yksi akuuttivastaanotolle pyrkivä, joten odotusaika muodostui hyvinkin kohtuulliseksi. Kun pääsimme vastaanottohuoneeseen, selitin tilanteen ja koitin vakuuttaa, että olimme kyllä desinfioineet tuoreita reikiä, mutta nyt vain oli korussa vika.

Lääkäri hymyili minulle merkitsevästi. Hän asetti tyttöni toimenpidepöydälle, ja hetken kuluttua piina oli ohi. Lopuksi sovittiin, ettei rihkamakoruja saisi koskaan enää käyttää.

Tyttöni hymyili helpotuksenkyyneleiden läpi. Aikaa operaatioon kului puoli tuntia.

Kun hätä on suuri, on apukin lähellä. Tätä minusta on hyvinvointivaltio. Luottamusta siihen, että en ole hätäni kanssa yksin.

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Viime viikon tiistaina vietettiin Porin Suomi-areenassa SDP:n puoluepäivää. Juonsin päivän pääkeskustelua teemalla Romahtaako hyvinvointivaltio? Vastaamassa olivat vapaa toimittaja Kaarina Hazard, puheenjohtaja Antti Rinne ja SONK ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen.

Tilaisuuden mieleenpainuvin hetki oli, kun 7-vuotias Iiris Lahti kyseli keskustelijoilta selityksiä hyvinvointiyhteiskunnan käsitteisiin. Mielenkiintoista oli nähdä Antti Rinteen ilme, kun Iiris kysyi (hieman avustettuna): Selitä minulle Antti, mitä tarkoitetaan subjektiivisella päivähoito-oikeudella?

Niin Suomi-areenassa kuin muuallakin yhteiskunnassa puhutaan kiihtyvään tahtiin hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.

Yhden kiinnostavan näkökulman tarjoaa kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth tuoreessa kirjassaan Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja). Hänen provosoiva väitteensä kuuluu, että hyvinvointiyhteiskunta perustuu valheelle vapaudesta. Vapaus ei nimittäin ole luonnossa oleva ominaisuus, vaan se on kulttuurin luomus.

Ehrnroothin mukaan sivistyneen yhteiskunnan tulisikin ottaa viimeinen kehityksen askel, jossa yksilön vapaus ja oikeudet on sidottava yksilön vastuuseen ja velvollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikassa olisi siirryttävä hyvinvoinnista (well-being) hyvintoimintaan (well-doing).

Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä.

Ehrnroothin avauksessa ei ole sinänsä mitään erityisen uutta. Mutta se tarmo, jolla hän patistaa poliittisia puolueita hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen, on huomionarvoista. Hän kehottaa puolueita luopumaan vanhasta ja kehittämään uutta. Ehrnrooth nostaa keskiöön uuden elintapapolitiikan, jossa ihminen pannaan enemmän vastuuseen omasta hyvinvoinnistaan. Hän kritisoi nykyistä hyvinvointipolitiikkaa, jossa resurssit kuluvat ”huonon elämän” haittojen hoitamiseen. Näin rahaa ei enää jää ”hyvän elämää” kasvattavaan sivistykseen ja haittojen ennaltaehkäisyyn.

Ehrnroothin mukaan arvokas elämä ei synny itsekeskeisestä onnellisuuden tavoittelusta, vaan itsensä kehittämisestä ja toteuttamisesta muiden ja yhteiskunnan hyväksi.

Jari Ehrnroothin malli hyvintoimintayhteiskunnasta on kaikessa idealismissaan tutkimisen arvoinen ja sopisi hyvin SDP:n uuden hyvinvointimallin pohjaksi. Samalla voitaisiin sote-uudistuksen yhteydessä kiinnittää entistä suurempi huomio sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen integraatioon. Maakuntahimmeleiden rakentelu ja yrityskeskeinen terveydenhuolto vain etäännyttävät tavoitetta vastuullisesta ja hyvinvoivasta ihmisestä. Uusi vastuullinen ihminen syntyy kasvavan sukupolven huolenpidosta, jonka seurauksena samoja virheitä ei tehdä aina uudelleen ja uudelleen. Rihkamakorujen tilallekin opitaan ostamaan laatua.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kapitalismin pirua vastaan

Vierailin kesäkuun alkupäivinä Viikko Pohjois-Karjala -lehden 110-vuotisjuhlissa Joensuussa. Keskustelun alustajina olivat eläkeläiseksi itseään tituleerannut puhemies Paavo Lipponen sekä Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa. Molemmat tunnustautuivat juhlitun lehden vankkumattomiksi faneiksi. Lipponen piti lehden maakunnallista henkeä hienona ja arvosti varsinkin terävää pakinoitsijaa Lisbetiä. Pasi Koivumaa taas piti erittäin arvokkaana, että paikallisella päämedialla on edes jokin kirittäjä, joka katsoo Suomea ja Pohjois-Karjalaa eri vinkkelistä. Päälle hörppäsimme hyvät suklaakakkukahvit.

Minun roolini juhlapäivässä oli pohtia poliittisen lehden tehtävää tämän päivän Suomessa. Aloitin sitaatilla, joka mielestäni kertoo hyvin siitä aatteen palosta, jolla sosialismin sanomaa levitettiin vuosisadan vaihteessa, jolloin Matti Kurikka oli tämän lehden edeltäjän Työmiehen päätöimittajana: ”Matti Kurikka olikin siihen aikaan huomatuin mies Suomessa. Työväestö ihaili häntä jumaloimiseen saakka ja porvaristo vihasi kuin itse pirua. Maanpettäjäksi he hänet leimasivat, katkaisivat sähkönkin Työmies-lehdeltä ja estivät paperin saannin. Mutta työmiehet väänsivät käsin painokonetta ja paperia välitettiin Venäjän lehtien kautta.” Sosialismi oli työväestössä valtava liikkeelle paneva voima, joka nosti työmiehen itsetunnon ja ihmisarvon uudelle tasolle. Kapitalismin pirua vastaan taistelu ei jättänyt ketään kylmäksi.

Suomalainen lehdistö on alun perin syntynyt poliittisiin tarkoituksiin. Poliittisille ideologioille on siis tarvittu oma äänenkannattajansa. Huomionarvoista on, että Karjalainenkin on ollut aina 1980-luvulle saakka kokoomuksen äänenkannattaja. Tänä päivänä valtalehdet antavat ymmärtää olevansa sitoutumattomia sitä kuitenkaan syvimmältään olematta.

Sosialidemokraattisen lehden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Vaikka Matti Kurikan päivistä onkin jo yli vuosisata, on vasemmistolaisen poliittisen lehden tehtävät hyvin samankaltaisia kuin ennen. Edelleen Viikko Pohjois-Karjala, porissa ilmestyvä Uusi Aika ja Demokraatti vaalivat sitä aatteellista tehtävää, joka asettuu työn ja vähäosaisuuden puolelle kasvotonta pääomaa vastaan. Niiden tehtävä on muistuttaa joka lehdessä, että oikeudenmukaisuus ei ole suhdannekysymys.

Toiseksi sosialidemokraattisella lehdellä on vahva sivistyksellinen tehtävä. Se rohkaisee ihmistä kasvamaan täyteen mittaansa ja kehottaa siirtämään ihmisten itse itselleen asettamia rajoja. Tämä rajojen siirtäminen tapahtuu tiedon ja viisauden lisääntymisen kautta, johon lehti on luotettava ja hyvä matkakumppani.

Lisäksi kaikilla sosialidemokraattisilla lehdillä on päivänpoliittinen tehtävä. Ne pyrkivät avaamaan ihmisille päätösten taustoja, havainnollistamaan poliittisia ilmiötä sekä olemaan liikkeen sisäisenä keskustelualustana. Liikkeen suunta ja puolueen poliittinen linja täytyvät olla lehdissä hyvin esillä. Parhaimmillaan lehti voi myös pääkirjoituksissaan toimia puolueen unilukkarina ja haastaa vallitsevaa poliittista linjaa, jotta puolueen ajattelu voisi jalostua.

Tämän vuosikymmenen alussa moni työväenlehti lakkautettiin puoluetuen kadottua talousarviosta. Vaikka moni lehti paini suurissa talousvaikeuksissa, sd-liikkeessä kytee edelleen katkeruuden siemen yllättävän lakkautuspäätöksen vuoksi. Lakkautusten myötä menetettiin myös vuosisatainen työväenlehtiperinne Suomessa.

Vaikka puoluelehtien asema Suomessa onkin heikentynyt vuosikymmenten myötä, on uutta valoa näkyvissä verkkolehtien myötä. Tällä hetkellä puoluelehdet elävät uutta tulemistaan verkossa. On rohkaisevaa, että tämänkin lehden verkkosivustoa selailee lähes satatuhatta ihmistä viikottain. Kapitalismin pirua vastaan on siis taisteltava uusin asein.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kolumni

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tujusen, Jungnerin ja Apusen kirjaa lukiessa tulee mieleen, että Suomelle olisi onnekasta, jos kaikki puolueet olisivat oikeistolaisia

Kesäkuu käynnistyi raikkaalla poliittisella avauksella, kun Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi pamfletin Pelastakaa puolueet!

Kirjan ovat rustanneet yhdessä entiset puoluesihteerit kokoomuksen Taru Tujunen, SDP:n Mikael Jungner sekä EVAn johtaja Matti Apunen.

Kekseliään kirjoittajajoukon perusteesi on raju: ”Puolueet ovat muuttuneet vuoristoradan jarrumiehiksi, jotka rystyset valkoisina pitävät kiinni jarrukahvasta ja omasta lainsäädäntövallastaan.”

Tilalle kolmen kopla tarjoaa suoraa demokratiaa, kansalaisaktivismin vahvistamista ja puolueiden perustamisen helpottamista.

Pamfletti on monella tapaa kiehtova ja helppolukuinen. Se tarjoaa lennokkaita sanankäänteitä sillä tiheydellä, että jalat irtoavat helposti maasta? Vuoristoradalle lähdetään sillä ajatuksella, ettei tulevaisuuden maailmassa jarrumiehiä tarvita.

Kolmikko on viisaasti huolissaan demokratian tilasta Suomessa. Entistä enemmän kansalaisvaikuttaminen suuntautuu yhden asian liikkeisiin, joista keskeisen sijan kirjassa saa Tahdon 2013 -aloite. Usko puolueiden kykyyn hoitaa yhteisesti tärkeinä pidettyjä asioita on heikentymässä.

Sen vuoksi puolueiden olisi tarjottava äänestäjillä enemmän suoran demokratian mahdollisuuksia. Ei riitä, että neljän vuoden välein ihmisiltä kysytään, mihin suuntaan yhteiskuntaa on kehitettävä.

Kirjoittajat haaveilevat puoluekentästä, jossa johtamisen rooli olisi huomattavasti pienemmässä roolissa.

Koska kyse on EVAn pamfletista, sen poliittisen hajun tunnistaa jo kaukaa. Väistämättä kirjaa lukiessa tulee mieleen, että Suomelle olisi onnekasta, jos kaikki puolueet olisivat oikeistolaisia.

Kirjoittajat haaveilevat puoluekentästä, jossa johtamisen rooli olisi huomattavasti pienemmässä roolissa. Hyvä havainto kirjassa on se, että nykyiset puolueiden raskaat ja koukeroiset rakenteet tappavat innon uusilta toimijoilta ja parhaat ideat jauhautuvat puoluekoneistossa palasiksi.

Mieleen tulee, että kirjoittajat eivät oikeastaan haluakaan pelastaa puolueita vaan demokratian. Ongelmaksi silloin muodostuu poliittisen ennustettavuuden heikkous. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat Espanjan Podemoksen ja Kreikan Syrizan poukkoileva politiikka.

EVAn pamfletti tarjoaa ainakin yhden arvokkaan ajatuksen SDP:n kehittämistä ajatellen.

EVAn pamfletti tarjoaa ainakin yhden arvokkaan ajatuksen SDP:n kehittämistä ajatellen. Kirja siteeraa Britannian entisen pääministerin Tony Blairin The Guardianissa viime vuonna julkaistua artikkelia, jossa hän hahmotteli työväenpuolueen vaalitappion syitä.

Blairin mukaan työväenpuolue on ollut liian yksitoikkoisesti ”hoivan ja myötätunnon puolue” eikä puolue ole osannut ilmaista arvostavansa kunnianhimoa ja yrittelijäisyyttä.

Samaan ansaan astuu helposti tämän päivän SDP. Samalla kun haluamme pitää heikoimmista huolta taloustilanteesta riippumatta, kerromme tiedostamattomasti ihmisille, että ”ei menestys ole tavoiteltavaa, riittää kun pärjätään.” Tällainen viesti rajaa ison osan äänestäjistä ulos.

Linnanmäellä jarrumiehen rooli on kesän tavoitelluin tehtävä. Vuoristoradan kyljessä on uljas kuvakavalkadi, joka esittelee kesän jarrumiehet. Löytyypä joukosta jo 1970-luvulla aloittanut jarruttelija. Kerrotaan, että entisten ja nykyisten jarrumiesten bileet ovat huipputasoa, jonne kaikki haluavat mukaan.

En suosittele SDP:lle poliittisessa huvipuistossa pelkästään jarrumiehen roolia, mutta jarruttamisen tärkeyttä on typerää arvostella. Kysymys on pitkälti siitä, onko Suomella malttia kehittää demokratiaa. Vaikka vuoristorataa olisi hurjempaa ajaa ilman jarrumiestä, turvallisuus tekee ilosta huomattavasti kestä­vämmän.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja. Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.