tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

SDP:stä Suomen johtava myötätuntopuolue

Olemme eläneet poikkeuksellisen epämääräistä poliittista aikaa viime syksystä alkaen. Hallituksen tempoileva ja uhkaileva linja on synnyttänyt varsinkin tavallisissa palkansaajissa ja yhteiskunnan tukien varassa elävissä levottomuutta ja ahdistusta. Kun ihmisten parissa liikkuu, huokaukset kuuluvat kauas: Mihin Suomi on oikein menossa? Pidetäänkö minusta huolta, jos voimani ehtyvät?

Hallitus on siis onnistunut tavoitteessaan lähes täydellisesti. Sen ajatuksena on koko ajan ollut herättää kansalaisissa kriisitietoisuutta, jotta ”vaikeita” päätöksiä voidaan ajaa läpi eduskunnassa ilman suurempia nurinoita. Opposition tehtävänä onkin tässä tilanteessa palauttaa järjen ääni poliittisen keskusteluun. Elämme edelleen vakaassa ja vauraassa yhteiskunnassa, jossa tärkeät päätökset voidaan tehdä maltilla jokaisen ihmisarvoa kunnioittaen. Ei vaadi kovinkaan suurta rohkeutta tehdä kovia leikkauspäätöksiä. Paljon suurempaa rohkeutta vaatii vaikeina talousaikoina pitää huolta ihmisten hyvinvoinnista ja ihmisarvoisesta elämästä.

Mikään talouskasvu ei saa vaatia ihmisuhreja, vaan keinojen tulee olla inhimillisiä.

Suomen henkinen ilmasto kärsii tällä hetkellä happikadosta. Kun vielä 1980-luvulla oli itsestään selvää, että huolenpito ja välittäminen kuuluvat jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle, nyt ollaan kiinnostuneita vain oman itsen ja perhekunnan hyvinvoinnista. Kun Berliinin muuri murtui 1989, alkoi Suomessa näkymättömien muurien rakentaminen ihmisten ja ihmisryhmien välille. Nämä sydämettömyyden muurit oikeuttavat katsomaan vain oman lähipiirin asioita jättäen yhteiskunnan vähäosaiset oman onnensa nojaan. ”Kukin hoitakoot omat asiansa” -asenne on läpäissyt yhteiskunnan pelottavalla voimalla.

Tämä valitettava yhteiskunnallinen ilmapiiri tarjoaa mahdollisuuden vahvalle ihmisarvoa ja tasa-arvoa korostavalle politiikalle. SDP:n voima piilee juuri siinä, etteivät sen arvot ole kaupan. Mikään talouskasvu ei saa vaatia ihmisuhreja, vaan keinojen tulee olla inhimillisiä.

SDP:n voima piilee juuri siinä, etteivät sen arvot ole kaupan.

Kun liityin SDP:hen vuonna 2012, valitsin puolueen juuri arvojen mukaan.

Minulle SDP on aina ollut maailman ja Suomen johtava empatiapuolue. Se tarkoittaa sitä, että kaikkien poliittisten päätösten edessä tulisi asettua päätöksiä koskevien ihmisten asemaan. Vasta sitä kautta voi tuntea nahoissaan, mistä päätöksissä on kyse. SDP pyrkii koko ajan aktiivisesti murtamaan sydämettömyyden muureja ja raivaamaan tilaa aidolle myötätunnolle. Asenne ihmisiin tulisi sisältää lempeyttä, laupeutta ja empatiaa.

Kerron loppuun tarinan taivaasta ja helvetistä: Mies näki unen, jossa oli kaksi kaksi porttia; toinen vei taivaaseen ja toinen helvettiin. Uteliaisuuttaan hän päätti vierailla molemmissa. Ensiksi hän avasi helvetin portin. Hän tuli huoneeseen, jossa leijaili ihastuttava sienikeiton tuoksu. Mies näki edessään pyöreän pöydän, sen keskellä höyryävän padan ja pöydän ympärillä ihmisjoukon. Kunkin ihmisen käteen oli sidottu valtavan kokoinen lusikka. Ihmisten ilmeet olivat tuskaiset, sillä kukin yritti ottaa lusikalla padasta keittoa, mutta eihän metrin mittainen lusikka millään osunut omaan suuhun. Nälästä kurnien vatsat valittivat karua kohtaloaan.

Mies pakeni helvetistä, hengitti syvään ja avasi taivaan portin. Huone oli yllättäen täysin samanlainen kuin helvetissä. Sienikeitto tuoksui sielläkin, mutta tunnelma oli erilainen. Mies löysi pyöreän pöydän, höyryävän padan ja ihmiset, joiden käsiin oli jättilusikat sidottu. Ihmisten kasvoilla oli kuitenkin lempeät katseet, mahat eivät kurnineet ja laulu raikasi. Taivaassa ihmiset olivat oppineet syöttämään toisiaan.

Kerron loppuun tarinan taivaasta ja helvetistä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kolumni

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Perussuomalaiset ja orpo katse

Tämän viikon poliittinen näytelmä hakee vertaistaan Suomen itsenäisyyden historiassa. Vaikka aseellisilta selkkauksilta on sentään vältytty, ei Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmä voi kadulla liikkua sivuilleen katsomatta. Ryhmän ministerien turvamiehilläkin lienee perään katsomista entistä tarkemmin. Ministeriauton panssarilasitkaan eivät ole tämän päivän Suomessa liioittelua.

Ulkoministeri Timo Soini teki harvinaisen poliittisen loikan, kun hän riisui perussuomalaisten pinssin rinnastaan ja hylkäsi oman puolueensa. Soini yltyi tiistaina runoilemaan MTV:n haastattelussa tähän tyyliin: ”Kun koti ei tunnu enää kodilta, on etsittävä uusi koti.” Soinin arvio tilanteesta on yksi elämän keskeisimmistä opeista. Harmi vaan, etteivät perussuomalaiset ja sen Uusi vaihtoehto ole sitä aikaisemmin ymmärtänyt.

Perussuomalaisten politiikasta on puuttunut toisen ihmisen asemaan asettumisen näkökulma. Minä ensin – ja Suomi ensin – huudot ovat tukkineet maailman hädänalaisimpien suut. Turvapaikanhakijat tulevat Suomeen täsmälleen samasta syystä, jolla Soini perusteli kodista lähtemistään. Kun sodan, kurjuuden ja nälänhädän keskellä tajutaan, että tämä maa ei tunnu kodilta, on etsittävä uusi koti. Se koti voi olla Suomi. Toivottavasti Uusi vaihtoehto on todella uusi, eikä vanha ja vaihtoehdoton.

Perussuomalaiset ja sen kaksi eduskuntaryhmää on hyvin arvaamaton puolue hallituksessa ja sen ulkopuolella. Äänestäjien kannalta on vielä pitkään vaikea hahmottaa, syntyykö Terhon ympärille kokonaan uusi puolue ja kuka lopulta käyttää todellista valtaa perussuomalaisten mandaatilla eduskunnassa. Tästä asiasta tekee päätökset perussuomalaisten puoluehallitus ja -valtuusto. Ei ole lainkaan selvää, että puoluevaltuusto on täysin uuden puheenjohtajan Jussi Halla-ahon sylissä.

Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu.

Pääministeri Juha Sipilä osoitti alkuviikon hallitussirkuksessa lentotaitojaan, kun hän matkalla tasavallan presidentin luo teki niin henkisen kuin fyysisenkin u-käännöksen. Hän toteutti Antti Rinteen toiveen u-käännöksestä, tosin Rinne edellytti suunnanmuutosta hallituksen politiikassa, jota tuskin tulevaisuudessa näemme.

On äänestäjien aliarvioimista, että suuren poliittisen keikahduksen jälkeen uusia vaaleja ei järjestetä. Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu. Nyt toteutuu vain keskustan ja kokoomuksen etu. Suomea viedään äänestäjiltä kysymättä kohti markkinaehtoista yhteiskuntaa, jossa kansallisomaisuus lahjoitetaan suuren rahan käsiin.

Istuin keskiviikkona Oulun kaupunginhallituksen konsernijaoston kokouksessa. Katsoessani perussuomalaisten edustajan kehonkieltä ja silmäpusseja mielessäni alkoi soida Juice Leskisen ikihitti Viidestoista yö: ”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen.” Kun isä on kodista lähtenyt, on vaikea oikein löytää suuntaa. Vapautta ja rahaa on paljon, mutta valtaa ja luottamuspääomaa kovin vähän.

Oikeastaan persuvaltuutettuja ympäri Suomen käy sääliksi. Juuri neuvotellut luottamuspaikat kunnissa eivät lämmitä, kun politiikan suunta on vailla kompassia. Vaikka Uusi vaihtoehto pelasti itsensä, jäivät kuntapoliitikot täysin heitteille. Kun Uusi vaihtoehto väitti peliliikkeensä yhteydessä olevansa uskollinen äänestäjilleen, perussuomalaisten kentän se petti täysin. Orpon tyytyväistä katsetta on oppositiosta rasittavaa tuijottaa.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Itsekäs ihminen jää vanhana yksin

Tapasin viime viikolla ystäväni, joka tuskaili Helsingin Kalevankadun terassilla hankalaa elämänvaihettaan. Elämän keskipäivässä olevan toimittajan otsa meni erityisen kurttuun, kun hän alkoi kertoa vanhempiensa tilanteesta. Ennen niin hyvävoimainen äiti oli saanut keväällä aivoverenvuodon, ja sinnikkäästä kuntoutumisesta huolimatta voimat olivat edelleen vähissä. Huonokuntoinen, alkavaa dementiaa sairastava isä oli siirretty äidin sairauden ajaksi paikalliseen hoitokotiin.

Nyt oli suuren valinnan paikka: Voisiko sairastavaa isää laittaa enää toipuvan äidin huollettavaksi omaan kotiin, vai olisiko isä jätettävä pysyvästi hoitokotiin? Vaihtoehtona oli sekin, että molemmat siirtyisivät seniorikotiin parempien palvelujen äärelle.

Ystäväni tuskaili erityisesti isän hoitokodin ilmapiiriä. Hoitajamitoitus oli viety niin alhaiseksi, ettei sosiaalista elämää kaivannut isä ollut lainkaan tyytyväinen. Hoitohenkilökunta ehti vain huolehtia pakollisista päivärutiineista, eikä leppoisalle seurustelulle riittänyt aikaa. Vierailukäyntiensä aikana ystäväni oli erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän muistisairaita ihmisiä käytiin katsomassa. ”On käsittämätöntä, miten tällaisessa sivistysvaltiossa ihmiset hylätään kuin rukkaset hoitolaitoksiin kuolemaan”, ystäväni tuhahti. Nyökkäsin, ja tilasimme toiset oluet.

Kotiin päästyäni mielessä soi edelleen ystäväni vahva puuskahdus. Onko todella niin, että meidän sukupolvemme ihmiset ovat näin julmia, että ihmisarvoinen vanhuus evätään omilta vanhemmilta ja läheisiltä? On ymmärrettävää, että muistisairasta isää tai mummoa on vaikea kohdata, kun elämän rajallisuuden kokemus lyö kuin nyrkki vasten kasvoja. Silti hoivakotiin hylkäämisessä täytyy olla kysymys jostain muustakin kuin muistisairauden aiheuttamasta hämmennyksestä.

Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Olen haastatellut tällä viikolla muitakin ystäviä heidän suhteistaan omiin vanhempiinsa. Havaintojeni perusteella suomalaisissa perheissä on voitu menneinä vuosikymmeninä yllättävänkin huonosti. Yksi ystäväni kertoi saaneensa vanhemmiltaan perinnöksi vain sata metriä etumatkaa. Toinen kertoi isäpuolensa hakanneen hänet lapsena niin moneen kertaan, että hänestä kasvoi olympiatason nyrkkeilijä. Moni kertoi kitupiikki-vanhemmistaan, jotka sodanjälkeiseen niukkuuteen vedoten säästivät vielä 1980-luvulla perhettään hengiltä.

Tuntuu, että tässä maassa riittää pilvin pimein näitä sodan runtelemia ankeuttajia, jotka eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa, vaan ovat kaataneet ne seuraavan polven niskaan. Ei siis ihme, että nämä traumansa koteloittaneet tyypit istuvat märissä vaipoissaan hoitokodin jonossa ypöyksin.

Vaikka Suomessa on massoittain aivan ihania, empaattisia ja rakkaudellisia vanhoja ihmisiä, on toinenkin todellisuus tunnustettava. Ei itsetunnon murskannutta alkoholisti-isää tarvitse käydä hoitokodissa katsomassa. Se on liikaa vaadittu, kun elämän lähtökuopat on kaivettu liiankin syviksi. Sieltä ylös ponnistaminen on vienyt koko aikuisiän.

Aina puhutaan vanhusten inhimillisestä kohtelusta. Voisiko välillä pysähtyä kysymään, saako rikki revitty lapsi viimeinkin vapautensa, kun vanhuksen muistisairaus etenee? Eikö aikuisten lasten syyllistämisen voisi jo lopettaa?

Suomesta on kovaa vauhtia tulossa harmaapäiden valtakunta. Yksinäisyys on aikamme kansantauti. Jos omia vanhempia tai isovanhempia on mahdotonta käydä katsomassa, voisiko meidän sukupolvemme antaa aikamme ikäihmisille, joihin traumamme ei ole tehnyt allergiaa. Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Hellahuoneesta kansakunnan kaapin päälle

Vapun tienoilla vuonna 2013 presidentti Mauno Koivisto oli virkeällä päällä. Hän osallistui kunniavieraana Demokraatin lukijaristeilylle puolisonsa rouva Tellervo Koiviston kanssa. Turusta Tukholmaan matkasi 240 ihmisen lukijajoukko.

Presidentin katse oli vielä vuonna 2013 vahvasti kohti tulevaisuutta. Hän kommentoi toimittajallemme Anna-Liisa Blombergille risteilytunnelmaa näin:” Elän siinä toivossa, että uuttakin voisi oppia ja ottaa varteen.” Elinikäinen oppiminen olikin Koiviston keskeinen ajattelun osa.

Suomen kansa hiljentyi eilen helatorstaina muistelemaan rakasta johtajaansa. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat saattamassa ”koko kansan presidenttiä” kohti viimeistä leposijaansa Hietaniemen hautausmaalla.

Suomen itsenäisyyden juhlavuosi taisi sittenkin saada odottamattoman kohokohtansa jo ennen itsenäisyyspäivää. Juhlavuoden teema ”Yhdessä” ei voi enää kerätä yhdistävämpää kansallista latausta kuin mitä eilen yhdessä koimme. Ei liene sattumaa, että Koivisto kuoli Snellmanin päivänä, jolloin liputetaan suomalaisuuden puolesta.

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen.

Presidentti Koiviston johdolla Suomi otti selkeän askeleen kohti läntistä Eurooppaa sekä vahvempaa kansanvaltaa. Koiviston presidenttikaudella eduskunnan rooli päivänpolitiikassa vahvistui selvästi. Presidentin valtaoikeudet rajattiin koskemaan pääasiassa ulkopolitiikkaa. Viimeisessä haastattelussaan Koivisto tosin kyseli itseltään: ”Mentiinkö sittenkin liian pitkälle?”

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen. Kymmenen ikäisenä äitinsä menettänyt Mauno-poika keitti ruokaa kahdelle sisarukselleen 12 neliön yksiössä Kerttulinkadulla Turussa. Oppikouluun hänellä ei ollut asiaa, mutta oppivelvollisuuden täytyttyä jatkokoulu tarjosi nuorelle Maunolle hämmästyttävän koulutuspolun, joka toi hänelle 33-vuotiaana filosofian tohtorin tutkinnon. Puusepän pojan elämänura hakee vertaistaan Suomen historiassa.

On ironista, että Mauno Koivisto saatettiin haudan lepoon juuri helatorstaina. Hän nimittäin kimpaantui vuonna 1986 hallituksen lakiluonnoksesta palauttaa loppiainen ja helatorstai alkuperäisille paikoilleen. Koivisto oli tarkan markan miehenä huolissaan rikkonaisista työviikoista ja asettui kiistassa ammattiyhdistysliikettä ja kirkkoa vastaan. Lopulta Koivisto käytti presidentin valtaa siirtää lain voimaantuloa aina vuoteen 1992.

Uskon, että pilven päällä Koivisto huumorimiehenä myhäilee huvittuneena hautajaistensa ajankohdalle ja kansalliselle vapaapäivälle.

Joskus 2000-luvun alussa istuin papin vaatteissani Kluuvikadun kahvilan terassilla. Yliopistonkatua pitkin käveli pitkä, hieman kumarainen ja karismaattinen hahmo. Tunnistin hänet presidentti Koivistoksi.

Yliopistonkadun jalkakäytävälle oli joku paikallinen pizzeria-yrittäjä sijoittanut jalallisen mainostaulunsa keskelle kulkuväylää. Koivisto pysähtyi kyltin eteen, nosti sen varmoin ottein ravintolan seinän viereen ja jatkoi eleettömästi matkaansa. Samalla hiljaisella, määrätietoisella ja luottamusta herättävällä tyylillä hän johti Suomea kohti syvempää demokratiaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Rakas presidenttimme Mauno, ilta on laskeutunut ajan ylle. Lepää rauhassa, sillä aamu on kirkas!

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Keski-ikäiset kokoomusräppärit Cheek ja Elastinen julistavat viinanjuonnin, huumeidenkäytön ja sekoilunaimisen ihanuutta – profeetta Aamos oli toista maata

Kun keski-ikäiset kokoomusräppärit julistavat evankeliumiaan viinanjuonnin, huumeidenkäytön ja sekoilunaimisen ihanuudesta, koko jäähalli hurmioituu joukkopsykoosiin. Näin suomalaiset perusarvot saavat uudet sisällöt ja narsismin maksiimi otetaan jokaisen suomalaisen persoonan kasvun tavoitteeksi. Profeetat ovat puhuneet. Nyt on tullut poliitikkojen aika tehdä uusien arvojen mukaista politiikkaa. Vai onko?

Suomen kansan vapahtajaräppärit Cheek ja Elastinen ovat taustajoukkoineen luoneet menestyvän kultin, joka hakee Suomen mittakaavassa vertaistaan. Tähän sädekehään ilmestyi viikko sitten särö, kun ihmisten loputtoman tirkistelynhalun sammuttaja Seiska-lehti kertoi Sisäpiiri 2.0 Facebook-ryhmästä, johon ”profeetatkin” kuuluvat. Ryhmässä on pisteytetty panokokemuksia, irvailtu vammaisille ja keskusteltu alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista. Käsi pystyyn, kuka oikeasti yllättyi, että tällainen ryhmä on olemassa? Tästä ei ole kovin pitkä matka Axl Smithin ”haippirinkiin” ja rikostuomioihin.

Hellyyttävillä vauvakuvillaan Instagramissa sympatiaa niittänyt Elastinen kommentoi Seiskalle, että ”ketään ei epäillä, eikä syytetä mistään”. Onko siis todella niin, että kaikki, mitä ei erikseen kielletä, on sallittua ja moraalisesti kestävää?

Suomen ”profeetat” Cheek ja Elastinen sopivat huonosti siihen profeettojen ketjuun, joka on mullistanut maailmanhistoriaamme.

Yksi tunnetuimmista Vanhan testamentin profeetoista Aamos varoitti 700 eKr. Israelin kansaa epäjumalanpalveluksesta, ulkokultaisesta uskonnollisuudesta ja räikeästä siveettömyydestä. Joku voi pitää Aamosta ilonpilaajana, mutta hänen viestinsä poikkeaa täysin tämän päivän ”profeetoista”. Nykypäivän profeetat antavat arvon ja merkityksen kaikelle sille, mitä Aamoksen kaltaiset klassikkoprofeetat pitivät turmiollisena. Tämän päivän profeetat haluavat miellyttämisellä ostaa kansan jakamattoman huomion ja palvonnan. Aamos oli toista maata. Hän vihasi juutalaisten dekadenttejä bileitä.

Onko niin, että kaikki, mitä ei erikseen kielletä, on sallitua ja moraalisesti kestävää?

Jokainen meistä haluaa nauttia elämästä. Lähes kaikki sekoilevat alkoholin kanssa ja toimivat joskus epäkunnioittavasti toisia ihmisiä kohtaan. Siitä huolimatta tämän tyyppisen elämän ihannointi tuskin johtaa hyvään ja tasapainoiseen elämään. En kertakaikkiaan usko, että Yhtäccii-biisin mahtaileva teksti, jossa saadaan ”jäätävii määrii päätä (suuseksiä) ja häntii (anaaliseksiä), tukee parhaalla mahdollisella tavalla ”profeettojen” alaikäisten fanien (varsinkin tyttöjen) seksuaalisen identiteetin kasvua.

Näin kukkahattusedän näkökulmasta ”profeettojen” käsittämätön suosio kertoo ennen kaikkea aikuisuuden puuttumisesta meidän yhteiskunnassamme. Olen hämmästellyt varsinkin nuorten vasemmistonaisten hiljaisuutta näin räikeiden ja naista alistavien sanoitusten nielemisestä. Milloin Li Andersson tai Sanna Marin uskaltaa julistaa Cheekin ja Elastisen ”vääriksi profeetoiksi” ja käynnistää kunnollisen yhteiskuntamoraalisen keskustelun? Jään odottamaan.

Tänään perjantaina MTV3-kanava palvelee maksavaa yleisöään ja näyttää Profeettojen keikan parhaaseen katseluaikaan. Noin puoli miljoonaa ihmistä todistaa perheohjelmaa, jossa hedonismi haisee olohuoneen sohvalle saakka. Ehkä Eput olivatkin jo 1980-luvulla oikeassa – moraalinvartijoita ei Suomeen kaivata. Sillä vasta taivaassa perseet tervataan.

Korjattu lause: ”Ryhmä pisteyttää kunkin jäsenen panokokemukset, irvailee vammaisille ja keskustelee alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista” muotoon ”Ryhmässä on pisteytetty panokokemuksia, irvailtu vammaisille ja keskusteltu alentavaan sävyyn ulkomaalaistaustaisista”. Cheek ja Elastinen eivät ole julkisuudessa olleiden tietojen mukaan lähettäneet ryhmässä vammaisia tai ulkomaalaisia koskevia viestejä eikä Elastinen intiimielämää koskevia viestejä.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Alkiolainen keskusta on kadonnut markkinaintoiluun

Keskusta kärsi kuntavaaleissa rökäletappion ja teki huonoimman vaalituloksen sotien jälkeen. Pitkän linja kepuvaikuttaja Seppo Kääriäinen ehti vaalianalyysissään jo laukoa Juha Sipilän vaihtoon sanomalla, että “Sipilän johdolla kaikki on saavutettu.”

Nykykeskustan ongelmana on etääntyminen vanhasta “alkiolaisesta” aateperinnöstä ja tuudittautuminen markkinauskoisuuteen. Heikomman puolelle keskusta ei ole asettunut pitkään aikaan ja peruskannatajien usko Sipilään alkaa horjua. Ainoastaan maakuntahallintoon kytkeytyvä kepulainen vallankaappaus pitää Sipilän pinnalla.

Pääministerin viime vuoden poliittiset virheet tulevat keskustalle kalliiksi. Sipilän Yle-manipuloinnin vuoksi Suomi on menettänyt sananvapauden ykkösaseman maailmassa. Hallituksen ministerien ylikuormitus vei melkein Jari Lindströmin hengen. Kun vielä limuviinat saadaan maitokaupppoihin, on raittiusmiehenä tunnetun Sipilän polittinen tie kevätroudan tuhoama.

Suomi tarvitsee 100-juhlavuoden kunniaksi politiikkaa, joka yhdistää kansaa. Sipilän hallintarekisterilain suoja kaverisijoittajille ei tue tätä tavoitetta lainkaan. Jotta ay-kenttä jatkossa voisi suostua kikyn tyylisiin ratkaisuihin, täytyy kasvun eväät jakaa tasaisemmin. Tälläkin hetkellä rikkain kymmenes Suomessa kahmii yli 90 prosenttia kansantuotteen kasvusta. Onko se oikein, kysyn vaan!

Suomalainen työ ansaitsee arvostuksensa takaisin. Me sosialidemokraatit uskomme mahdollisuuksien tasa-arvoon, jossa syntyperä tai varallisuustaso ei ratkaise ihmisen tulevaisuutta. Suomi on sen verran pieni kansa, että tarvitsemme kaikki osaajat kasvattamaan kansantuotettamme, jotta koulutuksesta, sivistyksestä ja terveydenhuollosta pidetään huoli. Siihen tarvitsemme kumppaniksi “alkiolaisen” keskustan, emme markkinauskoisuuteen hurahtanutta Sipilän porukkaa.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.