Shrek seikkailee syksyllä Helsingin kaupunginteatterin musikaalissa

Kuva: Mirka Kleemola
shrek verkkoon
Shrekiä esittävän Petrus Kähkösen (vasemmalla) lisäksi Helsingin kaupunginteatterin musikaaliuutuuden keskeisissä rooleissa nähdään Kari Arffman, Matti Leino ja Anna-Maija Tuokko.

Helsingin Kaupunginteatterin syksyn 2016 musikaali on koko perheen musikaalikomedia Shrek. Suosittuun animaatioelokuvaan perustuvan musikaalin on kirjoittanut David Lindsay-Abaire ja säveltänyt Jeanine Tesori. Musikaalin on suomentanut ja sen ohjaa Kari Arffman. 12-henkisen orkesterin kapellimestarina on Risto Kupiainen.

Monien tuttujen satujen teemoja  yhdistelevä Shrek on tarina ystävyydestä, rakkaudesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Suuri, vihreä, yksikseen suolla asusteleva jätti Shrek (Petrus Kähkönen/Jon-Jon Geitel) on pelottavasta ulkomuodostaan huolimatta rauhaa rakastava olento. Lörpöttelevä Aasi (Matti Leino) seuranaan hän lähtee urheasti pelastamaan kaunista prinsessa Fionaa (Laura Alajääski/Anna-Maija Tuokko), ja taistelemaan minimittaista, satuja inhoavaa hirmuhallitsija Farquaadia (Kari Arffman/Antti Timonen) vastaan.

Mukana musikaalissa on koko Helsinki Dance Companyn 11-henkinen tiimi sekä muissa puhe- ja laulurooleissa muun muassa Emilia Nyman, Tiina Peltonen, Raili Raitala, Sari Haapamäki, Mikko Vihma ja Kari Mattila. Esiintyjäryhmässä on mukana myös lapsia ja nuoria.

Sadun Shrekistä kirjoitti Yhdysvaltalainen kirjailija ja kuvittaja William Steig vuonna 1990. Siitä tehty tietokoneanimaatio sai kaikkien aikojen ensimmäisen parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnon vuonna 2002. Musikaali Shrekistä tehtiin Broadwaylle vuonna 2008. Suomessa Shrekiä on esitetty aiemmin Jyväskylän Kaupunginteatterissa vuonna 2013. Helsingin kaupunginteatterin nsi-ilta on Peacockissa 25. elokuuta.

Keskustelua aiheesta

Klassikkorakkaustarinan onnistunut päivitys

Kuva: Sakari Viika
Romeo ja Julia
Koreografia - Natália Horečná
Musiikki - Sergei Prokofjev
Kapellimestari ensi-illassa - Pietro Rizzo
Lavastus ja puvut - Christiane Devos
Valaistus - Mario Ilsanker

JULIA - Linda Haakana
ROMEO - Ilja Bolotov
TYBALT - Samuli Poutanen
MERCUTIO - Antti Keinänen
Romeon ja Julian rooleissa tanssivat ihastuttavan luontevasti Ilja Bolotov ja Linda Haakana.

 

Romeon ja Julian rakkaustarina on varmasti yksi eniten versioituja esityksiä niin teatterin, tanssin kuin elokuvankin piirissä. Eikä meidän klassikkojen klassikkona tuntema Shakespearen näytelmäkään 1590-luvulta ole mikään ”alkuperäinen”. Senkin juuret ovat niin oman aikansa eurooppalaisessa kirjallisuudessa kuin jopa antiikissa asti.

Tanssiteoksenakin tarinalla on jo yli kaksi sataa vuotiset perinteet. Ja varsinkin 1900-luvulla lähes jokainen suurempi koreografinimi on tehnyt siitä oman versionsa Sergei Prokofjevin 1930-luvulla syntyneeseen balettimusiikkiin.

 Suomen Kansallisbaletti

Romeo ja Julia

Koreografia Natália Horečná – Musiikki Sergei Prokofjev – Lavastus ja puvut Christiane Devos – Valot Mario Ilsanker – Musiikin johto Pietro Rizzo

Kansallisbaletissa oli viime viikolla maailman kantaesitys, kun ensi-iltansa sai jälleen uusi versio tästä koskettavan traagisesta rakkaustarinasta. Esityksen koreografia, slovakialaissyntyistä Natália Horečnáa pidetään yhtenä tämän hetken merkittävimpänä nuorena kykynä, joka sai vuonna 2014 Taglioni-balettipalkinnon Euroopan parhaana nuorena koreografina.

Horečná on esitystä päivittäessään tehnyt siihen useita muutoksia, joista ehkä näkyvin ja kuuluvin on musiikin käyttö. Hän käyttää Prokofjevin musiikkia uudessa järjestyksessä ja on jättänyt joitakin sävellyksen osia kokonaan pois.

Ratkaisu toimii. Teoksen tutut osat saavat aivan uusia merkityksiä niitä ennestään tunteville ja ensikertalaisille ne tuntuvat aivan luontevilta niin juonellisesti kuin tunnetasolla.

Myös tarinan rakennetta on muokattu lisäämällä siihen prologi ja tiivistämällä tapahtumia. Myös henkilögalleriaa on uudistettu ottamalla mukaan symbolisia hahmoja kuten kuoleman linnut ja pääparia kuvaavat henget sekä kummassakin näytöksessä tapahtuma tavallaan kommentoiva commedia dell’arte -näyttelijäseurue.

Yksi tehokas dramaturginen ratkaisu on eräänlainen simultaanisuus, kun taistelevien sukujen miehet jäävät makaamaan maahan Romeon ja Julian parvekekohtauksen ”taustaksi” tai joukot seuraavat stillissä etualan tapahtumia. Näin asetetaan hienovaraisesti vastakkain nuori ja ehdoton rakkaus sekä viha ja väkivalta.

Tunteet edellä

Horečnán käyttämä liikekieli on balettipohjaista nykytanssia. Se on hyvin ilmavaa ja energisesti liikkuvaa. Parasta siinä kuitenkin on se, ettei se nouse itseisarvoksi, vaan on väline niin tunteille kuin tarinallekin.

Yhtään koreografin liikekielen ja tanssin teknistä vaativuutta vähättelemättä tässä Romeossa ja Juliassa tärkeintä on ilmaisu ja tunteet, joita sillä välitetään. Ja ne toimivat niin yksilöiden kuin joukkojenkin kohdalla.

Romeona ja Juliana Ilja Bolotov ja Linda Haakana ovat säteileviä ja uskomattoman luontevia. Heidän yhtäkkiä syttyvään nuoreen rakkauteensa ja äärimmäiseen tuskaansa uskoo ja heidän tanssinsa on kuin maagista.

Myös monen muun tanssijan roolitulkinnat ovat intensiivisiä ja mieleen jääviä. Julian äidin Ira Lindahlin tuska tyttärensä kuolemasta ja Veronan prinssin Gabriel Davidssonin turhautunut raivo loputtomasta väkivallasta ja sen turhista uhreista ovat pysäyttäviä.

Antti Keinäsen Mercutio ja Samuli Poutasen Tybalt ovat omanarvontuntoisia nuoria miehiä ja Thibault Monnierin Isä Lorenzo kerrankin kunnolla lihaa ja verta oleva henkilö, eikä vain pappissuvun edustaja.

Visuaalisesti esitys on aika tummanpuhuva, suurimpana poikkeuksena Isä Lorenzon kirkuvan keltainen asu, jonka merkitystä en oikein ymmärtänyt. Myöskään muutamat lavastukselliset ratkaisut kuten loppujakson hevosvideo eivät oikein auenneet. Sinänsä tummat sävyt niin lavastuksessa kuin suurimmassa osassa vaatteita istuivat teoksen traagiseen tarinaan.

Horečnán Romeo ja Julia on kokonaisuutena tämän klassikkotarinan onnistunut päivitys tähän aikaan. Vaivattomasti kulkevasta tanssista nauttii ja täynnä tunnetta oleva esitys koskettaa juuri niin kuin pitääkin.

Annikki Alku

 

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Aikansa kohukolmiodraaman yhden osapuolen tarina

Kuva: Jarkko Antikainen
Processed with PICSPLAY
Taina Mättö (vasemmalla) on Venny, Eeva Kosonen Tilly a Kari Siitonen Juhani Kirsti Mannisen kirjoittamassa, kulttuurihistoriasta tutussa kolmiodraamassa.

Mäntsälän  Jokelanseudun kylässä toimiva Latoteatteri majailee nimensä mukaisesti vanhassa ladossa, joka on kunnostettu kylän yhteiseksi kokoontumistilaksi.
Latoteatteri tuntuu kesäteatteriesityksissään keskittyvän suomalaisiin kantaesityksiin, jotka käsittelevät usein lähiseudun historiaa. Onkin arvostettavaa, että  ihmisille valotetaan  näinä juurettomuuden aikoina heidän oman asuinympäristönsä historiaa teatterin keinoin.

Latoteatteri, Mäntsälä
Kirsti Manninen: Tilly
Ohjaus Kirsi Jokela – Lavastus Leif Sund, Valtteri Seppänen, Kirsi Jokela – Puvut Varpu Hapuoja – Rooleissa mm. Eeva Kosonen, Taina Mättö, Kari Siitonen, Valtteri Seppänen, Antti Vuori, Minna Vartia, Mari Koli, Riitta Vainio, Tuire Peltola, Kirsi Saikkonen

Ahon rakastettu ja uranainen

Latoteatterin tämän kesän esityksessäkin aihe on lähiseudulta. Kirsti Manninen on kirjoittanut Tilly Soldanin vaiheista elämäkertanäytelmän. Tilly kuuluu Mannisen nimeämään “Tuusulanjärven  kolmen muusan”  porukkaan Aino Sibeliuksen ja Maija Halosen rinnalla.

Nuo kaksi muuta ovat olleet esillä Latoteatterin ohjelmistossa edellisinä kesinä.

Tilly Soldan on jäänyt Suomen kulttuurihistoriaan lähinnä lankonsa kirjailija Juhani Ahon rakastettuna. Aho oli mennyt nopeasti naimisiin Tillyn siskon, kuvataiteilija Venny Soldanin kanssa, mutta Aho ja Tilly ilmeisesti rakastuivat tahollaan ensi näkemältä. Aho ei pystynyt luopumaan kummastakaan naisesta, ja vaikka tämä hämmentävä kolmiodraama oli suvun tiedossa, laajemmin sen toi julkisuuteeni vasta Antti J. Aho kirjoittaessaan Juhani-isänsä elämäkerran.

Tilly loi kyllä merkittävän uran itsekin lastenhoitolan emäntänä ja lastenhoidon opettajana, kuten Kirsti Manninen näytelmän alussa muistuttaa. Lapsista pitävä Tilly sai lopulta kokea äitiyden onnen, kun hän synnytti Aholle lapsen, Nisse-pojan. Kuvastaa sukujen vapaamielisyyttä, että Nisse sai aseman perhekokonaisuudessa, vaikkei ihan kivuttomasti.

Omintakeinen perusasetelma

Manninen on valinnut hiukan erikoisen näkökulman Tillyn tarinaan. Hän on ottanut kerronnan pohjaksi Nissen ja Ahojen pojan Heikin elokuvaprojektin filmata Tillyn ja heidän isänsä pitkän suhteen vaiheet. Näytelmässä on siten mukana melkoinen joukko Ahojen ja Soldanien sukujen jäseniä. Kerronta risteilee 1950-luvun alun filmaustilanteissa ja 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun historiallisissa kohtauksissa.

Hiukan aikaa menee ennen kuin pääsee henkilögalleriaan ja  juonikuvioihin sisälle.

Harrastajanäyttelijöiden esityksissä ihan parasta on aina heidän intonsa ja paneutumisensa rooleihin. Eeva Kosonen  kolmiodraaman päähenkilö Tilly Soldanina tuo hyvin esiin nuoren naisen vaikean aseman, jonka tämä on kuitenkin päättänyt kestää tunteidensa kannattana.

Kari Siitonen Ahona osoittaa kyllä rakkautensa, mutta näyttää myös omat sotkuisettunteensa ja syyllisyytensä vaimoaan kohtaan.

Vennyn (Taina Mättö) kohtalona on joutua tasapainoilemaan ja kätkemään sisimmät ajatuksensa.

Heikki (Valtteri Seppänen)  ei tahdo oikein uskoa kaikkea, mitä Antti-veli (Kirsi Saikkonen) on käsikirjoitukseen kirjannut. Nissenä Antti Vuori yrittää pysyä veljesten erimielisyyksien ulkopuolella.

Tilly-näytelmä kertoo suomalaiseen kulttuurihistoriassa näkyvästi vaikuttaneiden persoonien vaikeasta suhdeverkosta. Vaikka yhdessä näytelmässä ei asiasta voi kertoa kuin hiukan pintaa raapaisten, on Tilly näkemisen arvoinen esitys.

Nykyajassakin on hyvä muistaa, että ihmiset ovat jo yli sata vuotta sitten eläneet samanlaisissa ilojen ja surujen ristiaalloissa kuten me. Nämä kolme näytelmän henkilöä pystyivät toteuttamaan päämääriään  ja jättämään vielä pysyvät jäljet Suomen historiaan kaikkien siviilielämän vaikeuksiensa keskellä.

Anja Salminen

Keskustelua aiheesta

Neiti Aika muistelee

Kuva: Pasi Järvenpää
täsmä
Meri-Maija Näykki on monologiesityksessään Neiti Aika, joka palaa Kekkosen aikaan.

Vanhuksille ja muille erityishuomiota tarvitseville ryhmille tarkoitetusta teatterista on viime vuosina puhuttu ikään kuin se olisi sosiaalipolitiikkaa tai suorastaan hyväntekeväisyyttä, jonka tekeminen on tappioksi teatterin taiteellisuudelle. Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella kahtena kesänä tehty “hoivataide” kertoo muuta. Nuoriso teki vanhusten muistoista teatteria, jonka taiteellinen virkistävyys syntyi sukupolvien kohtaamisesta. Laatu löysi yleisön. Katsomon täyttöprosentti oli sadan paikkeilla.

Sukupolvien kohtaaminen tarjosi monenlaisia mielihyvän lähteitä. Minua innosti ehkä eniten se, että vanhusten muistelmiin perustuvassa näytelmässä nuoruus otettiin esiin tuoreemmin kuin juuri missään näkemässäni nuorten ihmisten tekemässä esityksessä.


Täsmäteatteri

2400 sekuntia – monologi ajasta
Käsikirjoitus ja esitysdramaturgia Iira Halttunen – Esiintyjä Meri-Maija Näykki – Säveltäjä ja sovittaja Santeri Helinheimo – Muusikko ja äänisuunnittelija Santeri Helinheimo – Skenografi Titus Torniainen

Tänä kesänä Koukkuniemessä on tehty laajan muisteluprojektin asemesta monologiesitys, jonka aiheena on aika. Mitenhän paluu Koukkuniemeen on vaikuttanut tekijöihin? Miten katsojien kokemuksia nyt kosketellaan? Vastauksia on paljon, sillä tilattavissa oleva esitys ei jää vanhainkotiin, vaan näytetään eri tiloissa monille yleisöille.

Tarmokasta työtä turvallisella sillalla

Koukkuniemi on houkutellut sukupolvien sillalle kauniilla tavalla tehtävään sopivia teatterintekijöitä. Käsikirjoittaja Iira Halttunen kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä 14-vuotiaana, eikä ole vieläkään totisesti kovin vanha. Esiintyjä, tuottaja ja itsensä ohjaaja Meri-Maija Näykki on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt toimia muun muassa invataksin kuljettajana ja sirkustaiteilijana. Koukkuniemen juhlatalon pylväshallissa Näykki muistetaan katsojien mieliin elinikäisesti painuneiden kesäteatteriesityksen voimahahmo-ohjaajaksi.

Näykissä on voimaa ja lämpöä. Hänessä on turvallisuutta. Juuri sitä turvallisuutta, joka tekee ymmärtämisen yrittämisen mahdolliseksi. Hänessä on hauskaa myötätuntoisuutta ja avointa innostuneisuutta. Innostuksessa on myös jotakin aavistuksenomaisesti salaperäistä. Mihin näyttelijä pyrkii?

Aihe tuntui minusta etukäteen sekä hyvältä että huonolta idealta. Monet filosofit tekevät ajasta abstraktin ongelman. Filosofian ongelmia ei kannata käsitellä teatterissa käsitteellisessä muodossaan. Siinä kärsii sekä filosofia että teatteri. Mutta tässä tapauksessa, vanhainkodissa kantaesitettävässä näytelmässä, ajan käsitteen käsitteleminen tuntuu imponoivalta keksinnöltä.

Koukkuniemen kesäteatterin aikaisemmat esitykset keskittyivät muistin tuomiseen näyttämölle. Ajan käsitteleminen on toisenlainen tehtävä. Muistilla ei ole aikaa, vaikka ajan hammas toisin kalvaa ja vahingossa myös koristelee muistoja. Muisti on kuin teatteriesitys: se on läsnä tässä ja nyt. Toiseen aikaan voi muistoissaan päästä välittömästi, aikaa käyttämättä. Mutta missä ollaan silloin, kun ollaan toisessa ajassa? Entä missä ollaan, kun ollaan tässä ajassa? Mitä käytämme, kun käytämme aikaa?

Hymy yhteiselle ymmärtämättömyydelle

Monologin puhujaminä hyppää pöydälle ja esittelee itsensä. Hän on Neiti Aika, vuonna 1936 työnsä aloittanut modernin ajan lähettiläs, josta tuli Suomen ensimmäinen automaattinen puhelinpalvelija. Koukkuniemen Pylväshallissa Neiti aika keskittyy muistelemaan sitä aikaa, “kun presidenttinä oli ihan Kekkonen itse, ei mikä tahansa Niinistö”.

Kekkonen toimii monologin avauksessa tunteen ja tunnelman luojana ja ajoituksen antajana, ei poliittisena henkilönä. Mielikuvitus avaa päähenkilönä toimivalle automaatille henkilökohtaisen elämän. Neiti Aika saa ihailijapostia. Automaatti muistelee äitiään. Se (tai siis hän) jää eläkkeelle, jolloin hänellä on “niin kuin ne kaikki sanoo, kaikki aika maailmassa”.  Kesäloman Neiti Aika pitää vasta eläköitymisensä jälkeen. Hän ostaa lentolipun Lontooseen. Hänen on tehtävä vanhoilla päivillään opintomatka Greenwichiin, “sinne nollavyöhykkeelle!” “Sinne mistä aika alkaa.

Neiti Aika panee merkille, että häneltä ei itse asiassa koskaan kysytä aikaa. Häneltä kysytään itse asiassa kelloa. Niinpä hänen nimensä oikeastaan pitäisi olla Neiti Kello. Tietty sivuun puhuminen koskee Neiti Ajan koko monologia. Koukkuniemen kolmaskin näytelmä puhuu itse asiassa muistista, ei niinkään ajasta Neiti Aika muistelee. Ja koska hän tekee sen pohjoismaiden suurimmassa vanhainkodissa, hänen näytelmänsä nimeksi sopisi “2400 muistoa”.

Neiti Kello kyllä kiertelee muistellessaan hieman myös ajan käsitettä, mutta ei onneksi tartu siihen. Kierrokset muistuttavat mieliimme, että aika kuuluu niihin asioihin, joita emme voi ollenkaan ymmärtää. Tiedämme tämän ennestään, mutta kierrokset eivät silti mene hukkaan, koska ne ovat hyvän mielen vallassa tehtyjä. Neiti Aika ei jakele oikeita eikä vääriä tietoja ajasta eikä mistään muustakaan asiasta. Neiti lähestyy ajan käsittämättömyyttä hyväntullisesti ja antaa hyvän tuulen viedä meidät yhteiseen tunnemaailmaan, jossa yhteisen ymmärtämättömyytemme yhteinen kohtaaminen tuntuu meistä huvittavalta, hyvää tekevältä tapahtumalta.

Pertti Julkunen

Kantaesitys oli Koukkuniemen vanhainkodissa Tampereella 30.7. Esitys on tilattavissa

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tappara-Ilves -tyylinen vastakkainasettelu ei enää päde Tampereen teatterielämässä

Kuva: Harri Hinkka
Patriarkka_vaaka
Tampereen Teatterissa toisen tulemisensa saavan Patriarkka-näytelmän keskushenkilöä esittää Heikki Kinnunen (seisomassa keskellä). Muut näyttelijät vasemmalta oikealle ovat Mari Turunen, Kirsimarja Järvinen, Jukka Leisti, Heikki Kinnunen, Ritva Jalonen, Risto Korhonen, Arttu Ratinen ja Elisa Piispanen.

Tampereen Teatterin syysnäytäntökausi tarjoaa neljä ensi-iltaa, joista muodostuu ikään kuin kaksi paria: angloamerikkalaiset komediat kilpailevat yleisön suosiosta kahden eturivin suomalaisen nykynäytelmäkirjailijan kanssa.

Syksyn avaa Frenckell-näyttämöllä amerikkalaiskirjalija Larry Shuen komedia “Ulkomaalainen”, jonka ohjaa Tommi Auvinen. Ohjaajan mukaan Shuen vuonna 1983 kirjoittama näytelmä on “suorastaan käsittämättömän ajankohtainen tämän heteken Suomessa. Muukalaispeloista, ennakkoluuloisuudesta ja lapasesta lähtevästä huhumyllytyksestä ammentava komedia nauratti jokunen vuosi sitten Helsingin kaupunginteatterissa Santeri Kinnusen tähdittämänä; Tampereella pääroolissa nähdään monista komediarooleistaan kiitoksia kerännyt Ville Majamaa.

Lokakuussa TT:n päänäyttämöllä saa Suomen kantaesityksensä brittikomedia “Näytelmä joka menee pieleen”. Englantilaisten näyttelijäopiskelijoiden alunperin pubiviihteeksi tekemästä hulluttelusta kasvoi isommille estradeille päästyään hitti, jonka sekä TT:n johtaja Reino Bragge että sen Tampereella ohjaava Mika Eirtovaara näkivät Lontoossa viime vuonna. Ja olivat kuulemma nauraa itsensä näännyksiin.

Bragge teki Suomeen päästyään oitis komediasta kantaesitysvarauksen, ja Eirtovaara lähti ohjaajaksi aika kovin ennakkoehdoin: lavastuksen pitää olla valmis ennen harjoitusten aloittamista. Lavastaja Marjatta Kuivasto työryhmineen vastasi haasteeseen – valmista tuli.

Peltolan näytelmä ensi kertaa TT:ssä

Kansallisteatterin kotikirjailija Juha Jokela kirjoitti ja ohjasi ensimmäisenä “virkatyönään” vuonna 2011 teatterin 140-vuotisjuhlanäytelmäksi väkevän sukupolvidraaman “Patriarkka”. Menneen (siis 1960-70-luvulla kukoistaneen) maailman miehiä ja uuden polven avaramielisiä moniosaajia törmäyttävä draama kokee nyt uuden tulemisen, kun se saa 8.9. ensi-iltansa Tampereen Teatterin päänäyttämöllä. Keskushenkilöä, neuvostoaikaisen idänkaupan veteraani ja demarivaikuttaja Heimo Harjua, joka palaa eläkepäiviltään Ranskasta tekemään viimeistä palvelusta taantumassa kouristelevalle Suomelle, esittää Heikki Kinnunen. Hän sanoo saman ikäpolven miehenä tuntevansa tyypin.

– Aika läheltä se liippaa. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samantyyppisiä vaiheita niin työurallaan kuin perhe-elämässään. Se on sellainen vanhan liiton mies, joka ei enää oikein opi uusia temppuja, Kinnunen kiteyttää roolihahmonsa.

Patriarkan ohjaa Tampereen Teatterin komean tulkinnan Tshehovin “Lokista” kolme vuotta sitten tehnyt Samuli Reunanen.

Uutta kotimaista draamaa tarjotaan Frenckellin lokakuisessa ensi-illassa “Tyttö ja varis”. Kyseessä on erityislaatuinen tapaus, sillä tämän äidinrakkauden äärimmäisisyyksiin pureutuvan näytelmän on kirjoittanut Sirkku Peltola, joka tunnetaan nimenomaan Tampereen Työväen Teatterin kantavana voimana niin näytelmäkirjailijana kuin ohjaajana.

Vielä 1970-luvulla, poliittisesta ilmapiiristäkin johtuen, moista “syrjähyppyä” olisi katsottu oudoksuen, paheksuen. Tampereen Teatteri ja “Työvis” olivat silloin kaupunkilaisten silmissä vähän kuin Tappara ja Ilves. Kunkin oli valittava värinsä, ja teatterissakin tekijöiltä edellytettiin “seurauskollisuutta”.

TT:n teatterinjohtaja Reino Bragge kertoo Peltolan debytoinnin Hämeensillan kupeen teatteritalossa sujuneen hyvässä yhteisymmärryksessä. Prosessi käynnistyi, kun Anna-Elina Lyytikäinen ohjasi Peltolan näytelmän lukudraamana Kansallisteatterin lavaklubilla järjestetylle uuden kotimaisen draaman festivaalille.

– Kun Tampereen Työväen Teatteri ei kyennyt ihan lähitulevaisuudesta löytämään Sirkun näytelmälle paikkaa omasta ohjelmistostaan, tuli pohdintaan, josko pääohjaajaksemme kiinnitetty Ansku Lyytikäinen voisi tehdä sen meille. TTT:n johtajakollegani Maarit Pyökäri näytti vihreää valoa, ja niin Tyttö ja varis on nyt iloksemme ohjelmistossa.

Braggenkin mielestä vastakkainasettelun aika alkaa olla Tampereen suurten teatteritalojen välillä olla mennyttä maailmaa. Papereihin kirjaamattoman herrasmiessopimuksen mukaan teatterit eivät ennen houkutelleet tai kaapanneet taiteilijoilta toiselta, mutta nyt sitä voidaan tehdä sulassa sovussa.

– Tekniikan puolellahan meillä on ollut toimivaa yhteistyötä jo pitkään. On molempien etu, että myös taiteellisella puolella voidaan tehdä samoin, sanoo Bragge.

Peltolan teksteille ominaisia vahvoja naishahmoja esittävät Tyttö ja varis -näytelmässä TT:n vahvat ja kokeneet näyttelijät Tuija Vuolle ja Ritva Jalonen. Ipen ja Jarden, kahden eri-ikäisen ja taustaisen miehen rooleissa nähdään Jukka Leisti ja TT:n tuore kiinnitys Antti Tiensuu.

Keskustelua aiheesta

URB 16 -festivaalilla huimaa kehonhallintaa ja hypnoottista rytmiä

Kuva: Simo Karisalo
URB16
URB-festivaalin ohjelmistosta löytyvän [p^Is] -esitysnimihirviön takaa paljastui kehonhallinnan juhlaa, jota tarjosivat tanssijat Marika Peura ja Kaisa Nieminen.

Kiasma-teatterin  jo toistakymmentä vuotta elokuun alussa järjestämä URB-festivaali on halunnut esitellä niitä nuoria kotimaisia ja kansainvälisiä taiteilijoita, joiden työt edustavat tämän hetken kiinnostavinta urbaania taidetta. Useimmiten painopiste on ollut kuvataiteissa, elokuvassa ja musiikissa, mutta mukana on aina ollut myös tanssia, teatteria ja esitystaidetta. Unohtamatta tietenkään festivaalille tärkeitä nuorille suunnattuja eri alojen työpajoja.

Vielä tällä viikolla jatkuvan URB 16 –ohjelmassa ainoa selkeästi tanssia edustava esitys oli Stoassa nähty kahden teoksen ilta Double Bill.

URB 16 –festivaali, Stoa
Double Bill

[p^Is]
Konsepti, koreografia ja tanssi Marika Peura, Kaisa Nieminen – Ääni Felix Zenger – Valot Mateus Manninen

Higher
Konsepti, koreografia ja valot Michele Rizzo – Musiikki Lorenzo Senni-  Esiintyjät Juan Pablo Càmara, Max Göran, Michele Rizzo

Toinen Double Billin esityksistä oli kotimaisen katutanssin huippuryhmän Clevan kahden perustajan Marika Peuran ja Kaisa Niemisen yhdessä beatboxaaja Felix Zengerin kanssa toteuttama improvisaatiopohjainen “[p^Is]” ja toinen Amsterdamissa toimivan koreografin Michele Rizzon klubitanssiin perustuva “Higher”.

Tanssin ja rytmin liitto

Illan aloittanut [p^Is] oli ennen kaikkea kehonhallinnan juhlaa. Peura ja Nieminen olivat aivan uskomattomia liikkeidensä ja kehonsa osien erottelussa ja hallinnassa. Olennaista esityksen koreografialle oli hidastus, jossa tavallisesti hyvinkin nopea katutanssin liikekieli purettiin jopa minimaalisen pieniin mikroliikkeisiin rytmin jatkuvuuden kuitenkaan hetkeksikään katkeamatta.

Esityksestä näkyi, että Peura ja Nieminen ovat tunteneet toisensa 18 vuotta ja tehneet runsaasti töitä yhdessä. Niin kehollinen, liikkeellinen kuin ajatuksellinenkin kontakti tanssijoiden välillä oli vaivatonta ja luottamuksellista. Vaikka kyseessä oli yhteistyö, oli Peura kuitenkin selvästi se, joka rakenteellisesti vei esitystä eteenpäin.

Tanssijoiden yhteistyö Zengerin livenä tuottaman, beatboxausta hyvinkin mielenkiintoisesti sämpläten käyttämän musiikin kanssa oli luontevaa. Johtoasema oli kuitenkin selvästi tanssilla, johon musiikki antoi ennen kaikkea rytmin.

Hitaasta kiihdytyksestä huippunopeuksiin

Rizzon Higher-teoksen tavoitteena oli tuoda yleensä klubeilla tapahtuva tanssimuoto näyttämölle ja tutkia sen ilmaisullisuutta.

Esitys alkoi äärimmäisen hitaasti ensin pelkkien valopisteiden ”tanssina” ja sitten kolmen tanssijan liikkumisella monotonisen rytmisesti ympäri tilaa. Vähitellen liikkuminen muuttui hyvinkin nopeatempoiseksi, tarkasti yhtä aikaa toteutetuiksi askelkuvioiksi, joiden loputon toistaminen vaikutti lähes hypnoottiselta.

Nopeiden jalkaliikkeiden ote maahan oli hyvin kevyt ja ylipäätään tanssimisen energia ilmavaa, mutta sisäänpäin kääntynyttä. Kukin kolmesta taitavasta tanssijasta, Rizzon lisäksi Juan Pablo Càmara ja Max Göran, liikkui tiukasti omassa maailmassaan katse maahan luotuna. Samanlaisena toistuvaan askelsarjaan tuli vain vähitellen pieniä persoonallisia eroja kehon ja käsien käytössä.

Esitykseen syntyi maaginen ja ritualistinen tunnelma, jonka myötä tanssimisen olisi hyvin voinut uskoa jatkuvan loputtomiin. Nyt näky katosi pimeyteen Lorenzo Sennin luoman rytmisen koneäänimaailman hitaasti hiipuessa.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta