Sellainen Kansallisteatterin “Just Filming”  juuri on, auteurinsa näköinen. Se on Willensaunan matalassa, leveässä mutta syvyydeltään vähäisessä tilassa fyysisesti iholle tuleva. Ja silti salaperäisesti etäinen, selityksiä pakeneva. Rakenteeltaan se on kuin intervalliharjoitus: lämmittelyä seuraa kiihdytys, sitten palautus, uusi kiihdytys, palautus ja niin edelleen.

Smeds työryhmineen ei Willensaunassa pääse briljeeraamaan audovisuaalisilla oivalluksillaan niin paljon kuin suuren näyttämön produktioissa. Siksi katse pysyy nyt kahdessa näyttelijässä ja kuulo herkistyy monikielisenä murtavalle replikoinnille.

Kahdenlaisen instensiteetin – eleettömän rauhaisan ja toisaalta vaaran tunnetta luovan hermostuneisuuden – törmäytyksestä esitys lähtee rullaamaan samantyylisenä tunnelmien vuoristoratana.

Valkokankaan ja todellisuuden välissä

Elokuvalliset vinjetit ovat naisen ja miehen, näyttelijättären ja näyttelijän, Lángin ja Ulfsakin presenssissä korostetusti tai viitteellisempänä mukana koko esityksen.

Käsiohjelman virkaa toimittavassa tekijätietolappusessa Smeds kirjoittaa tilannekuvaksi, että “postkommunistinen Maskuliini ja feminiini takovat yhteistä kipunaa täällä melankolisen pohjoisen iki-ahjoisen tähtitaivaan alla”. Cinema veritén klassikkoon viittaaminen on jossain määrin perusteltua. Tosin Godardin “Maskuliini feminiini” leikitteli enemmän sukupolvi- kuin sukupuolirooleilla, joiden varaan taas Smedsin “cinema possible”  tekee rajuja, eroottisia ja hempeitäkin kohtauksia.

Mies ja nainen paitsi puhuvat elokuvista, he myös jäljentävät elokuvamaisia kohtauksia, elokuvien katselutilannetta popcorneineen (jota on on näyttämöllä paljon, todella paljon) ja lopulta menevät sisään Bertoluccin “Suojaavaan taivaaseen”. Sen he dubbaavat monitoreilta venäjäksi kuin karaokessa – venäjäksi siksi, että lipuvat tähän loppukohtaukseen zhivagomaisesta jälleennäkemisen hetkestä. Ollaan kuin käänteisessä Woody Allenin “Kairon purppuraruusussa”,  siinähän filmisankari astuu valkokankaalta todellisuuteen. Nyt mennään toiseen suuntaan.

Smedsin pelailu elokuvailmaisulla on paikotellen kiinnostavaa, mutta toisinaan myös ylivirittynyttä ja alleviivattua. Silloin filmin ja todellisuuden välillä keikkuvat näyttelijät menettävät kiehtovuuttaan. Heistä tulee enemmän  näyttelijä-näyttelijöitä, kun parhaina hetkinä he ovat olleet ihmisnäyttelijöitä tai jopa ihmisihmisiä, läsnä yleisön edessä totena ja joka solullaan.

Läsnäolevuutta synnyttää joka tapauksessa Smedsin ratkaisu ottaa näyttämömiehet ja -naiset kollektiiviseen sanattomaan rooliin.

Epätasaisuudessaankin Just Filming on  varsin hyvin otteessaan pitävä teatterillinen parileikki. Willensaunan kompakti tila ja  intensiivinen näyttelijäntyö synnyttävät latautuneita tunnelmia, joiden ristiaallokossa seilaavalla katsojalla riittää haastetta pitää kurssinsa. Kareillakin siinä joutuu käymään, mutta satamaan selvitään.