Sofi Oksasen kirjasta elokuva – ”Heti sen luettuani tiesin, että se tulee olemaan ensimmäinen pitkä fiktio, jonka ohjaan”

Kuva: Toni Härkönen

Kirjailija Sofi Oksasen romaanista Baby Jane tehdään fiktioelokuva, kertoo Future Film.

Elokuvan ohjaa Katja Gauriloff. Hänet tunnetaan dokumenttielokuvistaan Säilöttyjä unelmia (2011) ja Kuun metsän Kaisa, joka palkittiin tänä vuonna parhaan dokumenttielokuvan Jussilla.

Baby Jane (2005) on Sofi Oksasen toinen romaani.

Elokuvan kuvaukset alkavat kesäkuussa ja elokuva saa ensi-iltansa vuoden 2018 lopussa. Elokuvan tuottaa Oktober Oy.

– Löysin juhannuksena 2012 Sofi Oksasen Baby Jane -kirjan, ja heti sen luettuani tiesin, että se tulee olemaan ensimmäinen pitkä fiktio, jonka ohjaan. On mielenkiintoista haastaa itseään ammatillisesti uudella tavalla, kertoo Katja Gauriloff tiedotteessa.

Legendaarinen näyttelijä Harry Dean Stanton on kuollut 91-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvaltalainen näyttelijä Harry Dean Stanton on kuollut. Stanton oli kuollessaan 91-vuotias. Näyttelijän agentti kertoo, että Stanton kuoli luonnollisiin syihin sairaalassa Los Angelesissa.

Stanton tunnetaan pitkän uransa varrelta muun muassa rooleistaan elokuvissa Alien, Vihreä maili, Pretty in Pink – vaaleanpunainen unelma, The Avengers ja Kummisetä.

Stanton näytteli lisäksi televisio-ohjelmissa Twin Peaks ja Big Love.

Stanton oli myös innokas muusikko, ja hän perusti The Harry Dean Stanton Band -nimisen yhtyeen. Muun muassa TMZ-viihdesivusto kertoo, että toisen maailmansodan aikana Stanton palveli laivastossa.

Viihdesivuston mukaan Stanton eli koko elämänsä poikamiehenä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Rakkautta ja anarkiaa 2017: Nuori kapinallinen on kasvanut kypsään aikuisuuteen

Suomen suurin ja merkittävimmäksi muodostunut elokuvafestivaali, Rakkautta ja anarkiaa, täyttää kuluvana syksynä 30 vuotta. Nuori kapinallinen on kasvanut kypsään aikuisuuteen.

Lähestyvä keski-ikä ei merkitse taantumista. Rakkautta ja anarkiaa keskittyy perinteisesti maailmanelokuvan tuoreisiin, odotettuihin uutuuksiin. Tarjontaa riittää tylsästi ilmaistuna laidasta laitaan erikoisuudentavoittelijoita unohtamatta.

Festivaalin pyöreitä vuosia juhlistetaan myös Kalle Kinnusen ja Lauri Lehtisen historiakirjalla, festivaalilla aiemmin esitettyjen klassikkoelokuvien sarjalla ja entistä suuremmalla määrällä lyhytelokuvia.

Festivaalin tapauksia on muun muassa Venäjällä sensuuriongelmiin ajautuneen Andrei Zvjagintsevin Cannesissa palkittu Loveless (kuvassa) ja ruotsalaisen Ruben Östlundin Kultaisen palmun voittaja The Square.

Juhlavuoden vieraisiin lukeutuu sopivasti Ranskan Lumière-instituuttia johtava Thierry Frémaux, Cannesin elokuvajuhlien johtaja.

Demokraatti esittelee ja arvioi osan laajasta kattauksesta tällä viikolla ilmestyneessä viikkolehdessään. Julkaisemme verkossa poiminnan lehden festivaalikatsauksesta.

30. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjestetään 14.–24.9.2017.

Keskustelua aiheesta

Rakkautta ja anarkiaa 2017: Menestysdokumentin jatko-osa Tokasikajuttu näyttää suosion varjopuolet

Suositulle elokuvalle on yleensä vaikeaa tehdä luontevaa jatkoa. Kun kyseessä on dokumentti, on vielä lisäksi toivottava, että tosielämässä aihe kehittyy yhä kiinnostaviin suuntiin ja paljastaa uusia asioita.

Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin vuonna 2012 ohjaama Kovasikajuttu oli jo varsin tyhjentävä kuvaus Pertti Kurikan Nimipäivät -punkbändistä ja sen noususta maineeseen. Se teki selväksi, että kehitysvammaisilla muusikoillakin on samankaltaisia tunteita kuin muillakin. Kulissien takana riidellään, sovitaan, nauretaan sekä koetaan hyviä ja huonoja fiiliksiä.

Bändille tapahtui ensimmäisen elokuvan jälkeen paljon. Näkyvimpänä se edusti Suomea Euroviisuissa vuonna 2015 kappaleella ”Aina mun pitää”. Menestys jäi tuolloin vaatimattomaksi, eikä Suomi päässyt finaaliin asti. Suosio ja kannustus Suomessa nousi kuitenkin entistä suuremmaksi. Vuoden 2016 lopulla yhtye ilmoitti lopettavansa keikkailun johtohahmo ja kitaristi Pertti Kurikan 60-vuotispäivään.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta.

Kärkkäisen ja Passin jatko-osa kuvaakin yhtyettä, jota uhkaa väsyminen. Vokalisti Kari Aalto väläyttää bändistä eroamista, kiertueella riidellään ja jokaisella jäsenellä tuntuu olevan muitakin kiinnostuksen kohteita kuin bänditoiminta. Rumpali Toni Välitalo kokee kolmiodraamaa rakastettunsa Jutan ja bändin roudarin Nipen välillä. Basisti Sami Helle kaavailee politiikkaan lähtöä ja käy uskonnollisissa piireissä laulamassa virsiä.

Kun intressit ovat erilaisia, on päätöksentekokin harvoin yksimielistä. Kun bänditreenejäkin on vaikea saada kasaan, on Euroviisuihin lähteminenkin kovan neuvottelun takana. Koska vaikeuksia seurataan niin pitkään, tuntuu yhtyeen voitto Suomen Uuden musiikin kilpailussa äsinkosketeltavan riemukkaalta.

Toisin kuin monessa muussa dokumentissa tunteet eivät tässä tilanteessa tunnu ohjatuilta, vaan autenttisilta. Eroa on kuin rähjäisellä parin soinnun punkilla ja sliipatun muovisella esityskilpailulla.

Sanooko Tokasikajuttu sitten varsinaisesti mitään uutta, vai toistaako se jo valmiita teesejä? Jatko-osalle tyypillisesti se on ainakin isompi ja suureellisempi. Toisaalta yllättävän surumielinen tunnelma ei vaikuta siltä, että faneille annettaisiin vain lisää sitä samaa, mitä aiem­minkin.

Kiinnostavin kehitys onkin ehkä Kari Aaltoa seuratessa, sillä julkisuuden paineet sekä valokuvaus- ja haastattelusessiot alkavat silminnähden kyllästyttää. Euroviisujulkisuus ei ole yksinomaan positiivinen asia bändille, vaan se myös vaatii heiltä kaikilta paljon enemmän.

Lopulta elokuva kuvaa irti päästämistä ja vaikean askeleen ottamista eteenpäin tilanteessa, jossa vanhat kaavat eivät enää innosta. Kuten edeltäjänsä, se näyttää myös paljon koomisia tilanteita ja sattuvasti lauottuja heittoja, jotka hykerryttävät yleisöä. Elokuvan ensi-ilta on R&A:n Kotimaisessa gaalassa.

Paavo Ihalainen

Näytös: 19.9. klo 18:30 Savoy-teatteri

Keskustelua aiheesta

Arvostelu: Pikatiellä paratiisista helvettiin – AJ Annilan Ikitie on parasta filmattua Antti Tuuria

Autot tulivat aamuyöllä... Kohtaus kolhoositilan puhdistuksesta huipentaa Ikitie-elokuvan vaikuttavasti ja musertavasti.

On ahdistavaa ajatella, ettei siitä ole kuin vähän reilu 25 vuotta, kun meillä vielä YYA-hengessä hyssyteltiin Stalinin suomalaisiin kohdistamia vainoja ja puhdistuksia Karjalassa. Hyvät ja luottamukselliset suhteet Neuvostoliittoon ajoivat sen edelle, että oman maan kansalaisten massamurha olisi nostettu edes epävirallisissa keskusteluissa esille.

Eipä ole paljon vieläkään.

Petroskoin lähettyvillä sijaitsevassa Krasnyi Borin metsässä ei ole muistomerkkiä niille noin 1 200 suomalaiselle, jotka Stalin vainoharhoissaan teloitutti. On vain omaisten kyhäämiä puisia ristejä.

Nuo ihmiset lähtivät aikoinaan Suomesta tai amerikansiirtolaisina Atlantin takaa rakentamaan Neuvosto-Karjalaan työläisten kultamaata. Muutamassa vuodessa paratiisista tuli helvetti ilman asukkaidensa sen kummempaa syntiinlankeemusta. Isä Aurinkoinen julmine lakeijoineen vain päätti, että nuo ihmiset olivat ”kansanvihollisia”.

Kirjailija Antti Tuuri pystytti omalla tavallaan vuonna 2011 muistomerkin Karjalan vainoissa tapetuille suomalaisille. Hän johdatti ”Äitini suku” -romaanisarjansa kolmen teoksen päähenkilön Jussi Ketolan Neuvosto-Karjalaan, mutta ei riemusaatossa ja aatteenpalon ajamana, vaan väkisin rajan yli tuupattuna, Lapuan liikkeen muiluttamana. Juuri lapualaiset nimesivät etappireitin Pohjanmaalta itärajalle runollisen julmasti ikitieksi.

Ikitie on Tuurin mittavan romaanituotannon ehdottomia helmiä. On hienoa, että tarina on saanut myös elokuvallisen muodon. Ja onnistuneen sellaisen: Ikitie on myös parasta filmattua Tuuria.

Onni ja onnen varjot

Tuurin tarinassa, jota elokuva varsin uskollisesti seurailee, Jussi Ketola päätyy ensiksi Petroskoihin jossa hän entisenä amerikansiirtolaisena ja Suomen sisällisodassa valkoisiin joukkoihin pakko-otettuna joutuu heti GPU:n silmätikuksi. Salaisen poliisin nokkamiehenä häärää suomalaistaustainen Kallonen, joka tekee Jussille tarjouksen, josta ei juuri voisi kieltäytyä: vakoile maanmiehiäsi, kerro kansanvihollisista, niin pääset itse ehkä helpommalla.

Jussi ei ole erityisen halukas ilmiantajaksi, joten hän syöttää GPU:n tai NKVD:n (valtiollinen poliisi) miehille toisarvoisia tietoja. Siitä hän saa myöhemmässä vaiheessa maksaa todella kalliisti.

Jussin sijoituspaikaksi tulee suomalaisten ja amerikansiirtolaisten rakentama ja pyörittämä Hopean maatalouskolhoosi. Jussilta on jäänyt kotimaahan Kauhavalle vaimo ja kaksi lasta, mutta Hopeassa hän alkaa rakentaa uutta perhettä yhdessä Amerikasta muuttaneen, leskeksi jääneen Saran kanssa.

Elämä Hopeassa alkaa pian näyttää aika lähelle siltä, millaiseksi uudis­asukkaat ja sosialismin rakentajat Neuvostoliittoon lähtiessään Eldoradon mielessään maalasivat.

Kunnes synkät pilvet alkavat kerääntyä onnen ylle. Ja äkkiä tulee yö, sysipimeä…

(arvostelu jatkuu videona alla)

Ketola kärkenä

AJ Annilan ohjaamassa Ikitie-elokuvassa Jussi Ketola on vielä korostetummin keskushenkilö kuin Tuurin romaanissa. Ohjaaja tuntuu halunneen ottaa Tommi Korpelan karismaattisen hahmon kokonaisvaltaisesti käyttöön. Korpela onkin roolissa vakuuttava ja tuurilaisittain uskottavan vähäeleinen.

Koko elokuvakin on linjassa Tuurin kerronnan perusluonteen kanssa. Ei paisutella ylenmääräisellä toiminnalla, ei löysytetä keinotekoisella huumorilla eikä laiteta Jussin suuhun suuria poliittisia tai elämänkatsomuksellisia manifesteja. Vähän mutta asiaa – niin tulee parempi.

Kirjassa Hopean yhteisö pääsee esiin enemmän yksilöinä, elokuvassa se on luonteensa mukaisesti kollektiivi, ikään kuin kuvallista taustaa. Siksi kolhoosin henkilö- ja valtasuhteet jäävät elokuvassa pitkälti pohjustamatta. John (kirjassa Kalle) Hill on nyt yksiselitteisesti johtohahmo, vaikka kirjassa valta oli jaettu kahdelle muullekin henkilölle. Heitä ei elokuvassa kuitenkaan nähdä. Ratkaisu tietysti selkeyttää henkilögalleriaa, mutta jättää joitakin asioita tyhjän päälle.

Sen sijaan nikottelematta on hyväsyttävä käsikirjoittajan (Tuuri) ja ohjaajan ratkaisu painella suoraan asiaan. Kun romaanissa kestää 80 sivua, ennen kuin päästään edes Neuvostoliittoon, filmillä mennään lujempaa: elokuva alkaa käytännössä Petroskoista, missä haavoitettu Jussi Ketola herää sairaalavuoteessa uuteen todellisuuteen.

Hyvät, pahat ja tosipahat

”Autot tulivat syyskuussa perunannoston aikaan aamuyöllä.”

Tällä lausella alkaa romaanin luku, jossa Hopean kolhoosin puhdistus pannaan käyntiin. Lause kuvallistuu elokuvassa tehokkaasti (tosin öisiä autonlamppujen valokiiloja on jo käytetty aiemmin tehokeinona parissa kohtauksessa). Ylipäätäänkin Annilan elokuvan dramaattinen huipennus on henkeäsalpaava ja silmän kostuttava kokemus.

Pitkä kohtaus öisestä puhdistus- ja teloitusoperaatiosta on pistetty purkkiin kuulemma yhdellä hyvin harjoitetulla otolla, mikä nostaa sen arvoa entisestään. Ratkaisu on hyvin ymmärrettävä, sillä kohtauksessa on esimerkiksi paljon lapsia. Heidän rasittamisensa monilla otoilla olisi ollut varmasti henkisesti rankassa filmauksessa kohtuutonta.

Ikitie-elokuvassa käy taas kerran toteen se, että paha on fiktiossa usein kiinnostavampaa kuin hyvä. Jussi Ketolan ja hänen Karjalan ”varavaimonsa” Saran onnellisesta elämästä ei ehkä olisi otteessaan pitävän elokuvan aineksiksi.

Häijyä tekee edes elokuvallisin perustein sanoa, että onneksi on Kallonen. Tuo Stalinin käskyläinen, pohjattoman kiero ja julma demoni putkahtaa kuviin tuon tuosta ikään kuin enteenä, että tosidraamaa ei ole vielä kuulkaa nähtykään.

Ilman Kallosta elokuvasta puuttuisi kunnon jännite. Hannu-Pekka Björkman loistaa roolissa: hyytävä, ihan täyssaatana.

ELOKUVA:
Ikitie
Ohjaus AJ Annila
Pääosissa: Tommi Korpela, Hannu-Pekka Björkman, Sidse Babett Knudsen, Ville Virtanen, Sampo Sarkola
2017, 100 min
★★★★☆

Keskustelua aiheesta

Pihla Viitala ja Antti Luusuaniemi sortuvat tuhmiin leikkeihin oikein vakavassa melodraamassa

Ilo irti? Pihla Viitala ja Antti Luusuaniemi ovat kriisiin ajautuva aviopari.

Olen toistuvasti ja lukijan kärsivällisyyttä koetellen toistellut arvosteluissani kaipaavani kotimaiseen nykyelokuvaan vakavasti punnittua asiasisältöä pinnallisen hötön kustannuksella. Visa Koiso-Kanttila ottaa kritiikkini niin tosissaan, että panee kaikki henkilönsä potemaan ylitsevuotavaa sieluntuskaa.

Kaiken se kestää (2017) on kahden perheen näennäisen vauhdikasta nousua ja samalla synkeää matalakiitoa seuraava novellielokuva ja melodraama, jossa aikuisten naimisen läiskettä maustaa lasten aluksi viaton sivullisuus. Alkukuvien aikana Antti Luusuaniemen ja Pihla Viitalan esittämä pariskunta panee parastaan ja meri kuohuaa. Olen nähnyt hienovaraisempaakin symboliikkaa.

Koiso-Kanttila ei sorru vähäeleisyyteen jatkossakaan. Jonnekin 1970-luvun lopun tai 80-luvun alun Ouluun sijoittuvan teoksen tapahtumat keriytyvät auki ylemmän keskiluokan hienostolähiössä, missä arkkitehdit ja taiteilijat juhlivat riettaissa illanistujaisissa ja potevat päivisin moraalista krapulaa. Elokuvan näkökulma itsekeskeiseen elämäntyyliin tulee alhaalta ja vähän vierestä: perheiden lapsilta, jotka sijaiskärsijöinä oireilevat vanhempiensa vastuuttomuutta.

Kaikilla henkilöillä on paha olla. Luusuaniemelläkin, vaikka hänen kelmi isähahmonsa kourii vähäpukeisia naisia mielensä mukaan ja esittää perään syytöntä. Viitalan äiti on saamassa tarpeekseen, mutta lopullisen irtioton kynnys on korkealla.

Rankimmin mataa masentunut kuvanveistäjä, joka ei lähes puhua pukahda elokuvan aikana ja kävelee pimeään kellariin. Isoisä Risto Tuorila päätyy lasittunein silmin kiikkustuoliin.

Kiinnostavimmillaan teos on kuvatessaan murrosikäisten poikien kasvukipuja vilpillisten vanhempiensa katveessa. Vaikka heilläkin on aika kurjaa, kuullaan vapauttavaa nauruakin. Kohtauksia vain vaivaa epätasaisuus. Visuaalisesti elokuva on yritteliäs mutta sittenkin tasapaksu. Viitteet modernismiin ja impressionististen tuokiokuvien sipaisut tuottavat hetkittäin iloa.

Jo aiemmissa dokumenteissaan perhesuhteita ja omaa henkilöhistoriaansakin käsitellyttä Koiso-Kanttilaa arvostaa eniten halusta tavoittaa tasoja, joihin useimmat eivät edes pyri. Kaiken se kestää ei ehkä vielä ole se onnistunut yritys tavoitteessa.

ELOKUVA:
Kaiken se kestää
Ohjaus: Visa Koiso-Kanttila
Pääosissa: Antti Luusuaniemi, Pihla Viitala, Tomi Enbuska, Malla Malmivaara, Vili Saarela, Olavi Angervo, Risto Tuorila, Eeva-Maija Haukinen
2017, 82 minuuttia
★★☆☆☆

Keskustelua aiheesta