Son of Saul (2015): Koulupudokas teki katsojansa haastavan hyytävän Oscar-voittajan

Kymmenistä keskitysleirien kauhuja kuvaavista elokuvista vain harva hylkää osapuolet uhreihin ja pyöveleihin jakavan yksioikoisen näkökulman. Poikkeuksiakin sentään löytyy, jopa sellaisia, jotka samalla välttävät ”hyvän natsin” karikatyyrejä.

Esimerkiksi itävaltalaisen Stefan Ruzowitzkyn Väärentäjä (2007) perustelee olemassaolonsa paljon paremmin kuin murhaajien paatuneisuutta paljon ilmeisemmin puivat vakavat aikuiset raati- ja yleisösuosikit Schindlerin lista (1993) ja Pianisti (2002).

Ruzowitzkyn käsikirjoitus Adolf Burgerin romaanista uskaltaa hakeutua epämiellyttävämpiin asentoihin ja heittää yleisön eteen pyhimysmäisistä piirteistä riisutun, Karl Markovicsin ”rumasti” esittämän miehen, joka ei kaipaa sääliä tai kyyneliä. Tietoinen riski piirtää muotokuvan ”pahasta juutalaisesta”, joka on kaikkea sitä, mitä natsipropaganda kuuluttaa: ahne roisto, narsisti ja makeaa elämää viettävä rehentelijä. Yllättäen elokuva palkittiin vieraskielisten elokuvien sarjassa Oscar-palkinnolla.

Unkarilainen Son of Saul (2015) nappasi viime sunnuntaina patsaan samassa kategoriassa ja on henkistä sukua Väärentäjälle. Jo viime keväänä se lukeutui Cannesin filmifestivaalien tapauksiin ja pokkasi juhlien kakkospalkinnon Grand Prix´n.

Historiaa ja valtiotieteitä opiskelleelle esikoisohjaaja László Nemesille teos on merkittävä henkilökohtainen työvoitto. Hän ei ylittänyt hienon pariisilaisen elokuvakoulun pääsykynnystä eikä jatkanut opintojaan loppuun New Yorkissa. Nemesin lyhytelokuvat eivät kelvanneet Sarajevon elokuvajuhlien kilpasarjaan. Nyt unkarilainen debytantti loistaa juhlittuna sankarina.

Nemes ei halua saarnata, pelata shokkikuvilla eikä osallistua kansallisiin surutöihin.

Son of Saul erottuu keskitysleirielokuvien massasta rajaamalla tapahtumansa noin puoleentoista vuorokauteen lokakuussa 1944 ja kuvaamalla tuhoamiskoneiston julmaa arkea vain yhden vangitun näkökulmasta. Saul Ausländer (Géza Röhrig) on tapettujen ja tapettavaksi päätyvien uskonveljien – ja sisarten ruumiiden hävittäjäksi pakotettu Unkarin juutalainen mies, sonderkommando, joka tosiasiassa odottaa itsekin varmaa kuolemaa.

Selviytymisvietti ei tottele modernia ihmiskuvaa.

Nemes ei halua saarnata, pelata shokkikuvilla eikä osallistua kansallisiin surutöihin. Hänen elokuvansa on mykkänä huutava kysymys, mihin yksilö venyy äärimmäisissä olosuhteissa, joissa selviytyminen on puhdasta sattumankauppaa.

Järkyttävää työtä ruumiskasojen ja verilammikoiden keskellä tekevä Saul on silti monella tapaa etuoikeutettu vangittujen joukossa. Älykkäänä, sosiaaliset tilanteet herkästi vaistoavana ja leirin säännöt omaksuneena hän luovii massamurhaamisen koneistossa niin kauan ja pitkälle kuin se vain on natsien sallimissa rajoissa mahdollista. Elokuvan johdanto on toteavuudessaan tyrmäävä.

Elokuvan ensimmäisen otoksen keskipisteeksi tarkentuvat Saulin kalpeat kasvot.

Saulin kohtaloksi koituu kaasukammiosta poimittu poika, tai poikansa, jonka hän haluaa pelastaa edes uskonnon mukaiseen hautaukseen. Silti elokuva ei halua suoraan paljastaa, motivoiko ilmeisen harjaantunutta vankia syyllisyys, lähimmäisenrakkaus vai henkinen katkeaminen ympärillä riehuvaan hulluuteen. Ehkä ne kaikki saavat hänet ryhtymään epätoivoiseen tehtävään, joka ei enteile onnellista loppua.

ELOKUVA:
Son of Saul
Ohjaus: László Nemes
Pääosissa: Géza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn
2015, 104 minuuttia
Elokuvan ensimmäisen otoksen keskipisteeksi tarkentuvat Saulin kalpeat kasvot. Myös suuri osa teoksen myöhemmistä tapahtumista välittyy näyttelijä Géza Röhrigin eleiden ja silmien kautta. Röhrig ei tee mitään ylimääräistä. Mátyás Erdélyn kamera vetäytyy miehestä vain hetkittäin metriä kauemmas.

Saulia ympäröivistä henkilöistä, huoneista ja maisemista puolestaan piirtyvät vain epäskarpit äärirajat. Ne muodostavat eräänlaisen sumuverhon, joka korostaa olosuhteiden hämärää kaoottisuutta. Muodikkaan käsivaran heiluntaa varataan vain kuumottavimpiin jaksoihin, joista hyytävimmässä seistään öisellä metsäkuopalla.

Värielokuvassa on vanhahtava neliömäinen kuvasuhde sotaepookkien perinteisen mustavalkoisuuden sijaan. Yhdistettynä teoksen taloudelliseen tyyliin, pitkiin yhtäjaksoisiin otoksiin ja musiikittomuuteen vaikutelma on suorastaan dokumentaarinen. Nemes osoittaa ihailevansa maanmiestensä Miklós Jancsón ja Béla Tarrin tinkimättömyyttä mutta myös Robert Bressonin matemaattisuutta. Nemes työskenteli apulaisohjaajana Tarrin mestariteoksessa Mies Lontoosta (2007).

Son of Saul on tuorein todistuskappale siitä, ettei keskitysleirielokuvankaan tarvitse kertoa kaikkea kaikesta. Oikein rajaamalla ja olennaiseen keskittymällä vihlaisee syvemmältä kuin mahtipontisilla, hyvää tarkoittavilla pintaraapaisuilla. Hämmentävää kyllä, se on esikoisohjaus.

Keskustelua aiheesta

Aki Kaurismäki palkittiin parhaasta ohjauksesta

Kuva: DPA / Lehtikuva

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki palkittiin lauantaina Berliinin elokuvajuhlilla Hopeisella karhulla parhaasta ohjauksesta. Hän kilpaili elokuvallaan Toivon tuolla puolen.

Elokuva kertoo suomalaisesta kauppamatkustajasta (Sakari Kuosmanen) ja syyrialaisesta pakolaisesta (Sherwan Haji), joiden polut risteävät.

Kaurismäki kiitti tuoreeltaan gaalayleisöä lyhytsanaiseen tapaansa toteamalla englanniksi: kiitoksia todella paljon.

Elokuva sai ensi-iltansa Suomessa helmikuussa, ja sen on nähnyt elokuvateattereissa tähän mennessä jo 24 000 katsojaa. Elokuva aiotaan laittaa erittäin laajan levityksen myös ulkomailla.

Pääpalkinnon, eli Kultaisen karhun voitti unkarilainen elokuva On Body and Soul, jonka ohjaaja on Ildiko Enyedi.

Kaurismäkeä pidettiin yhtenä vahvana ennakkosuosikkina myös pääpalkinnon voittajaksi.

Kaurismäki Ylelle: ”Kyllä se nyt on adios” – Toivon tuolla puolen jää viimeiseksi

Kuva: Lehtikuva

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kertoo Ylelle lopettavansa elokuvien tekemisen.

– Olen väsynyt. Haluan vihdoin alkaa elää omaa elämääni, Kaurismäki sanoo Ylen haastattelussa Berliinin elokuvajuhlilla.

Kaurismäen elokuva Toivon tuolla puolen kilpailee Berliinissä festivaalin pääpalkinnosta, Kultaisesta karhusta.

– Olenhan mä näin aiemminkin sanonut, mutta kyllä se nyt on adios. Läheltä liippaa, että tämä jää viimeiseksi elokuvaksi, Kaurismäki toteaa Ylelle.

Kaurismäki viittaa vuoteen 1994, jolloin hän ja puolalaisohjaaja Krzystof Kieslowski ilmoittivat samaisilla Berliinin elokuvajuhlilla lopettavansa elokuvien teon.

Haluan vihdoin alkaa elää omaa elämääni.

Kaurismäen ilmoitus tarkoittaa sitä, että trilogiaksi aiottu satamakaupunkeja käsittelevien elokuvien sarja jää kaksiosaiseksi. Ensimmäinen teemaa käsittelevä elokuva Le Havre ilmestyi vuonna 2011.

Aki Kaurismäki on ohjannut kaikkiaan 18 pitkää elokuvaa. Hänen ohjaajan uransa alkoi 1980-luvun alussa. Ensimmäiset elokuvat Aki Kaurismäki teki yhdessä isoveljensä Mika Kaurismäen kanssa.

Aki Kaurismäen elokuvia on ollut Oscar-ehdokkaina. Hän on myös boikotoinut Oscar-gaalaa vastalauseena Yhdysvaltain ulkopolitiikalle. Kaurismäki on saanut tunnustusta Cannesin elokuvajuhlilla sekä voittanut useita Jussi-palkintoja.

Aki Kaurismäki on yksi taiteen akateemikoista. Hän täyttää huhtikuussa 60 vuotta.

La La Land kahmi Bafta-palkintoja Britanniassa

Kuva: Lehtikuva

Ennakkosuosikki La La Land sai useita keskeisiä Bafta-elokuvapalkintoja myöhään sunnuntaina. David Chazellen ohjaama musikaali-draamakomedia sai yhteensä viisi Baftaa.

La La Land vei vuoden parhaan elokuvan palkinnon, ja filmi toi Chazellelle parhaan ohjaajan Baftan. La La Landin naispääosan esittäjä Emma Stone (kuvassa) palkittiin parhaasta naispääosasta, minkä lisäksi elokuva voitti parhaan kuvauksen ja parhaan musiikin pystit.

La La Landin miespääosan näytellyt Ryan Gosling jäi kuitenkin ilman Bafta-palkintoa. Miespääosan tunnustuksen sai Casey Affleck roolistaan elokuvassa Manchester by the Sea.

Bafta-palkinnot jakaa Britannian elokuva-akatemia.

Bafta-tunnustukset ovat yleensä ennakoineet hyvin elokuva-alan vuotuisten pääpalkintojen, Oscareiden, voittajia. Oscarit jaetaan myöhemmin tässä kuussa.

AVAINSANAT

Aki Kaurismäki palauttaa Akilandiansa Suomeen, missä kovapintaiset mutta hyväsydämiset tavikset auttavat pakolaista

Aki Kaurismäki palauttaa Akilandiansa Suomeen, missä kovapintaiset mutta hyväsydämiset tavikset auttavat pakolaista.

Aki Kaurismäki ohjasi ensimmäisen elokuvatrilogiansa Varjoja paratiisissa, Ariel ja Tulitikkutehtaan tyttö vuosina 1986–89 kansainvälistä mainettaan hiljalleen kasvattavana kotimaisen elokuvan outolintuna. Toinen trilogia koostuu vuosien 1996–2006 aikana valmistuneista elokuvista Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä ja Laitakaupungin valot, jotka sinetöivät hänen asemansa eurooppalaisena ohjaajatähtenä.

Yhdessä kuusi elokuvaa muodostavat arvostetuimman tekijämme lavean tuotannon kovan ytimen.

Kaurismäen kolmas, tällä kertaa satamatrilogiana kulkeva paketti alkoi vuoden 2011 ohjauksesta Le Havre. Kuin taiteellista vapauttaan alleviivatakseen ja kärjistynyttä yhteiskunnallista ilmapiiriä vastustaakseen hän kiteytti koko uransa poliittisimman mutta samalla aurinkoisimman ohjaustyön.

Siinä hän palaa noirvaikutteisen melodraaman alakulosta yhteisön solidaarisuuteen luottavaan runollisuuteen, jonka romantiikka ei suostu asettamaan köyhiä ja kipeitä vastakkain, kuten poliittisen kulttuurimme nykynousukkaat mieluusti tekevät.

Trilogian toinen teos Toivon tuolla puolen (2017) palauttaa Suomen tunnetuimman elokuvantekijän Berliinin filmijuhlien pääkilpasarjaan ensi kertaa sitten 1990-luvun alkupuoliskon.

Kyynisyyden mittarilla se sijoittuu jonnekin Laitakaupungin valojen kylmäkiskoisen pessimismin ja Le Havren yltiöoptimismin välille. Tunnistettaviin helsinkiläisiin maisemiin sijoittuva tarina merkinnee monelle Kaurismäen ihailijalle miellyttävää laskeutumista takaisin Suomen kamaralle.

Tyyliä kuvaava termi ”Akilandia” on jo tuttu muillekin kuin fanaatikoille.

Maahan osin sattumankauppana päätyvän syyrialaisen pakolaismiehen (Sherwan Haji) ja vaimostaan eroavan suomalaisen yrittäjän tiet risteyttävä elokuva on samalla Kaurismäen lähestyttävin teos viiteentoista vuoteen. Kukaan ei pudottele Kaurismäen lakonista kieltä suustaan hauskemmin kuin puusta veistetty Sakari Kuosmanen  Mies vailla menneisyyttä -klassikon yrmy vartija.

Kuosmasen esittämän kaupparatsun ostama nuhjuinen ravintola toistaa Kauas pilvet karkaavat -elokuvan ohdakkeista ja siksi koomista bisnestajua. Muutenkin Janne Hyytiäisen, Ilkka Koivulan, Kati Outisen ja Kaija Pakarisenkin roolit muistuttavat eräänlaista Kaurismäen aiempien elokuvien tähtiparaatia tai naamapotpuria.

Sen laskelmoivuudestakin voisi varmaan puhua viimeistään silloin, kun valkokangas alkaa täyttyä Jörn Donnerin, Jukka Virtasen ja Atte Blomin kaltaisista vanhoista sekä Dome Karukosken ja Juho Kuosmasen nuoremmista kulttuurivaikuttajista. Koira on tietenkin Koistinen, samanniminen kuin kiusattu yövartija Laitakaupungin valoissa. Ja niin edelleen.

Kaurismäen visuaalinen väripaletti hehkuu taas täyteläisenä, mutta siihen turtuneille se on myös yllätyksetön. Käsikirjoitustakaan tuskin voi kehua ohjaajan vaikuttavimmaksi.

Mitä suoremmin poliittista Kaurismäki kuvaa, sitä ohuemmalta hänen ”analyysinsä” vaikuttaa.

ELOKUVA:
Toivon tuolla puolen
Ohjaus: Aki Kaurismäki
★★★☆☆
Pääosissa: Sherwan Haji, Sakari Kuosmanen, Janne Hyytiäinen, Nuppu Koivu, Ilkka Koivula, Simon Hussein Al-Bazoon, Kaija Pakarinen, Kati Outinen, Tommi Korpela, Tuomari Nurmio
2017, 98 minuuttia

Lehtihaastattelujen amerikkalaista imperialismia jyrkästi vastustava kärkevä julistaja tekee toki elokuvia, jotka ovat vain satuja. Päähenkilöt elävät mennyttä nostalgiaa vanhoissa autoissaan, vaatteissaan ja eleissään, mutta taustaympäristö ja tematiikka ankkuroituvat tiukasti nykypäivän siirtolaisuuteen. Kiehtovaa vai häiritsevää anakronismia?

Puhdas ilmaisukaan ei peitä toisteista, toki huippunsa hiottua rakennetta ja muotopuolta. Marginaalien muusikoista Tuomari Nurmio saa nyt ohjaajan suosion. Suomalaisen panimon brändiä isketään pöytään kuin mainoksessa.

Tämän päälle Toivon tuolla puolen tietenkin kyseenalaistaa eurooppalaisen ja suomalaisen maahanmuuttopolitiikan, jossa ihmiset ovat vain lukuja, tilastoja ja oikeuden sanelemia päätöksiä.

Mielenkiintoista, että elokuva löytää kaltoinkohdellun pakolaisen auttajaksi työväenluokan lisäksi seteleitä ja selkärankaa väläyttävän kovapintaisen mutta hyväsydämisen yrittäjän, joka on ehkä Portugalissa asuvan ohjaajan omakuva.

Elokuvan pahiksia ovat öykkäröivät uusnatsit ja pykäläbyrokraatit. Vastalauseita ei kuulune.

Teos on omistettu vuonna 2014 kuolleelle Peter von Baghille.

Rane Aunimo
Demokraatti

Keskustelua aiheesta

Pedro Almodovar Cannesin juryn puheenjohtajaksi

Kuva: Lehtikuva

Espanjalainen ohjaaja ja käsikirjoittaja Pedro Almodovar on Cannesin elokuvajuhlien tuomariston seuraava puheenjohtaja. Toukokuun 17. päivänä alkava elokuvajuhla järjestetään tänä vuonna 70. kerran.

Almodovarin uusin elokuva Julieta kilpaili viime vuonna Cannesin pääsarjassa. Almodovarin muita elokuvia ovat muun muassa Iho jossa elän, Puhu hänelle ja Volver.

Keskustelua aiheesta