Elokuva

Son of Saul (2015): Koulupudokas teki katsojansa haastavan hyytävän Oscar-voittajan

Kymmenistä keskitysleirien kauhuja kuvaavista elokuvista vain harva hylkää osapuolet uhreihin ja pyöveleihin jakavan yksioikoisen näkökulman. Poikkeuksiakin sentään löytyy, jopa sellaisia, jotka samalla välttävät ”hyvän natsin” karikatyyrejä.

Esimerkiksi itävaltalaisen Stefan Ruzowitzkyn Väärentäjä (2007) perustelee olemassaolonsa paljon paremmin kuin murhaajien paatuneisuutta paljon ilmeisemmin puivat vakavat aikuiset raati- ja yleisösuosikit Schindlerin lista (1993) ja Pianisti (2002).

Ruzowitzkyn käsikirjoitus Adolf Burgerin romaanista uskaltaa hakeutua epämiellyttävämpiin asentoihin ja heittää yleisön eteen pyhimysmäisistä piirteistä riisutun, Karl Markovicsin ”rumasti” esittämän miehen, joka ei kaipaa sääliä tai kyyneliä. Tietoinen riski piirtää muotokuvan ”pahasta juutalaisesta”, joka on kaikkea sitä, mitä natsipropaganda kuuluttaa: ahne roisto, narsisti ja makeaa elämää viettävä rehentelijä. Yllättäen elokuva palkittiin vieraskielisten elokuvien sarjassa Oscar-palkinnolla.

Unkarilainen Son of Saul (2015) nappasi viime sunnuntaina patsaan samassa kategoriassa ja on henkistä sukua Väärentäjälle. Jo viime keväänä se lukeutui Cannesin filmifestivaalien tapauksiin ja pokkasi juhlien kakkospalkinnon Grand Prix´n.

Historiaa ja valtiotieteitä opiskelleelle esikoisohjaaja László Nemesille teos on merkittävä henkilökohtainen työvoitto. Hän ei ylittänyt hienon pariisilaisen elokuvakoulun pääsykynnystä eikä jatkanut opintojaan loppuun New Yorkissa. Nemesin lyhytelokuvat eivät kelvanneet Sarajevon elokuvajuhlien kilpasarjaan. Nyt unkarilainen debytantti loistaa juhlittuna sankarina.

Nemes ei halua saarnata, pelata shokkikuvilla eikä osallistua kansallisiin surutöihin.

Son of Saul erottuu keskitysleirielokuvien massasta rajaamalla tapahtumansa noin puoleentoista vuorokauteen lokakuussa 1944 ja kuvaamalla tuhoamiskoneiston julmaa arkea vain yhden vangitun näkökulmasta. Saul Ausländer (Géza Röhrig) on tapettujen ja tapettavaksi päätyvien uskonveljien – ja sisarten ruumiiden hävittäjäksi pakotettu Unkarin juutalainen mies, sonderkommando, joka tosiasiassa odottaa itsekin varmaa kuolemaa.

Selviytymisvietti ei tottele modernia ihmiskuvaa.

Nemes ei halua saarnata, pelata shokkikuvilla eikä osallistua kansallisiin surutöihin. Hänen elokuvansa on mykkänä huutava kysymys, mihin yksilö venyy äärimmäisissä olosuhteissa, joissa selviytyminen on puhdasta sattumankauppaa.

Järkyttävää työtä ruumiskasojen ja verilammikoiden keskellä tekevä Saul on silti monella tapaa etuoikeutettu vangittujen joukossa. Älykkäänä, sosiaaliset tilanteet herkästi vaistoavana ja leirin säännöt omaksuneena hän luovii massamurhaamisen koneistossa niin kauan ja pitkälle kuin se vain on natsien sallimissa rajoissa mahdollista. Elokuvan johdanto on toteavuudessaan tyrmäävä.

Elokuvan ensimmäisen otoksen keskipisteeksi tarkentuvat Saulin kalpeat kasvot.

Saulin kohtaloksi koituu kaasukammiosta poimittu poika, tai poikansa, jonka hän haluaa pelastaa edes uskonnon mukaiseen hautaukseen. Silti elokuva ei halua suoraan paljastaa, motivoiko ilmeisen harjaantunutta vankia syyllisyys, lähimmäisenrakkaus vai henkinen katkeaminen ympärillä riehuvaan hulluuteen. Ehkä ne kaikki saavat hänet ryhtymään epätoivoiseen tehtävään, joka ei enteile onnellista loppua.

ELOKUVA:
Son of Saul
Ohjaus: László Nemes
Pääosissa: Géza Röhrig, Levente Molnár, Urs Rechn
2015, 104 minuuttia
Elokuvan ensimmäisen otoksen keskipisteeksi tarkentuvat Saulin kalpeat kasvot. Myös suuri osa teoksen myöhemmistä tapahtumista välittyy näyttelijä Géza Röhrigin eleiden ja silmien kautta. Röhrig ei tee mitään ylimääräistä. Mátyás Erdélyn kamera vetäytyy miehestä vain hetkittäin metriä kauemmas.

Saulia ympäröivistä henkilöistä, huoneista ja maisemista puolestaan piirtyvät vain epäskarpit äärirajat. Ne muodostavat eräänlaisen sumuverhon, joka korostaa olosuhteiden hämärää kaoottisuutta. Muodikkaan käsivaran heiluntaa varataan vain kuumottavimpiin jaksoihin, joista hyytävimmässä seistään öisellä metsäkuopalla.

Värielokuvassa on vanhahtava neliömäinen kuvasuhde sotaepookkien perinteisen mustavalkoisuuden sijaan. Yhdistettynä teoksen taloudelliseen tyyliin, pitkiin yhtäjaksoisiin otoksiin ja musiikittomuuteen vaikutelma on suorastaan dokumentaarinen. Nemes osoittaa ihailevansa maanmiestensä Miklós Jancsón ja Béla Tarrin tinkimättömyyttä mutta myös Robert Bressonin matemaattisuutta. Nemes työskenteli apulaisohjaajana Tarrin mestariteoksessa Mies Lontoosta (2007).

Son of Saul on tuorein todistuskappale siitä, ettei keskitysleirielokuvankaan tarvitse kertoa kaikkea kaikesta. Oikein rajaamalla ja olennaiseen keskittymällä vihlaisee syvemmältä kuin mahtipontisilla, hyvää tarkoittavilla pintaraapaisuilla. Hämmentävää kyllä, se on esikoisohjaus.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat