Vahvimpana yksittäisenä otoksena mieleen on jäänyt mustavalkoisen Hyvää yötä ja onnea -elokuvan (2005) väkevä loppukohtaus, amerikkalaisittain harvinaisen suoraan älyä puhutteleva jakso, jossa toimittajalegenda Edward R. Murrow (viileä David Strathairn) argumentoi kriittisen journalismin tarpeesta pinnallisia trendejä vastaan. Clooney itse on siis profiloitunut töidensäkin perusteella liberaaliksi demokraatiksi.

Suburbicon (2017) on epätasaisen uran mutta vahvoja yksittäisiä jaksoja kameran takana tehneen Clooneyn kuudes ohjaustyö, joka lytättiin kotimaassaan Yhdysvalloissa lähes yksimielisesti. Tikun nokkaan nostettiin etenkin tarinan afroamerikkalainen perhe, joka arvostelijoiden mielestä jätettiin rasismia käsittelevässä elokuvassa pelkkään sivuosaan.

Makuasia, pitääkö amerikkalaisten hylkimisreaktiota väärin- vai oikeinymmärtämisenä. Ensimmäistä tulkintaa puoltaa huomio siitä, että valkoisten lähiön mustaksi silmätikuksi muuttavien tulokkaiden on tarkoitus ollakin sivuun sysättyjen roolissa. Toisaalta itserakkaat amerikkalaiset ovat saattaneet hoksata elokuvan ivan liiankin vihlaisevaksi mutta torjuvat sen defenssinomaisesti.

Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan Coenin veljekset tekivät elokuvan alkuperäisen käsikirjoituksen yli 30 vuotta sitten heti läpimurtoteos Blood Simplen (1984) jälkeen. Skenaariota sittemmin täydentäneiden Clooneyn ja Grant Heslovin panos näkyy otaksuttavasti eniten edelliselle ominaisissa poliittisissa painotuksissa, jotka 1950-luvun lopun kontekstista huolimatta edustavat elokuvassa nykyaikaa.

Ensimmäisten kuvien jälkeen elokuva vaikuttaa Truman Shown (1998) tai Pleasantvillen (1998) kaltaiselta tahallisen muoviselta fantasialta. Itse rikostarina on kuitenkin läpeensä coenmainen kuvaus itsekkäiden ihmisten petollisesta ahneudesta, jota ohjaaja laajentaa koko yhteisön suvaitsemattomuuden ja mädännäisyyden läpileikkaukseksi.

Näyttelijänä kapea mutta Tom Ripleyn (Lahjakas herra Ripley, 1999) ja nyt Gardner Lodgen kaltaisten petkuttajien osiin mainiosti istuva Matt Damon esittää valkokaulustoimiston pikkupomoa ja perheenisää, joka pyörätuoliin päätyneestä vaimostaan (Julianne Moore) ja veloistaan päästäkseen sotkeutuu epätoivoiseen suunnitelmaan paikallisten amatöörigangsterien kanssa, jotka eivät katso miehen pelastautumisyrityksiä hyvällä.

Pyrkyrin rikoskumppaniksi ryhtyy vaimon identtinen kaksonen (Moore tuplaroolissa).

Oscar Isaacille on puolestaan suotu mitä tyypillisin Coen-sivuosa: sutki vakuutusetsivä, jolla on omat virityksensä kaikkien tappioksi varmuudella kääntyvässä murhapelissä.

Elokuvan nimessä mainittu Suburbicon on amerikkalainen onnela, valkoinen idylli ilman yhteiskunnallisia ongelmia, köyhyyttä ja luokkaeroja. Siis valhe, josta tekijät viiltävät paiseen halkaisevan mustan komedian ja ruumiskasaa kasvattavan satiirin.

Elokuva näyttää etuoikeutettujen ihmisten härskin tekopyhyyden ja kyltymättömyyden rahan alttarilla. Se antaa kaikelle hinnan muttei millekään arvoa Oscar Wilden hengessä. Teoksen rohkeus ei kumpua verisestä väkivallasta, jota sitäkin riittää, tai edes sen absurdista vitsikkyydestä, vaan vihaiseen valkoiseen keskiluokkaan osoitetusta murska-arvostelusta. Suburbicon ei siis sohi tylsästi poliittista eliittiä ja vetoa populistisesti herravihaan vaan kääntää katseensa suureen massaan, joka todistaa vain oman pienuutensa.

Rujossa yhtälössä äärimmäisen kyyninen ja vain itsestään piittaava murhamies Gardner Lodge ei edes ole mikään hätkähdyttävä poikkeus vaan katkeran yhteisön moraalinen keskipiste, kuka tahansa heistä.

Tyylikäs ja ilkeä Suburbicon nousee vuoden parhaiden elokuvien joukkoon heittämällä. Se on Trumpin ajasta kertova elokuva ilman Trumpin aikaa.

ELOKUVA:
Suburbicon
Ohjaus: George Clooney
Pääosissa: Matt Damon, Julianne Moore, Noah Jupe, Oscar Isaac, Gary Basaraba
2017, 105 minuuttia
★★★★☆