Teatterinjohtajana ja -ohjaajana tunnettu Heikki Kujanpää kuvaa harvakseltaan myös elokuvia, joista tunnetuimpia lienevät Tampereen lyhytelokuvajuhlilla palkittu Pieni pyhiinvaellus (2000) ja hänen ensimmäinen pitkä teatterielokuvansa Putoavia enkeleitä (2008), joka kertoo Lauri Viidan ja Aila Meriluodon myrskyisästä avioliitosta. Jälkimmäisen taustalla on Q-teatterin näytelmä.

Rane Aunimo

Demokraatti

Lavataustaisen Kujanpään elokuvista pistää silmään ainakin visuaalinen ylöspano. Hänen molemmat pitkät elokuvansa kestävät vertailun kokeneempien elokuvantekijöiden kädenjälkeen. Suomen hauskin mies (2018) jatkaa ja ei jatka Kujanpään näyttämösovituksia. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä ensin, mutta tuotanto venyi, ja näytelmä ehti ensi-iltaan jo syksyllä. Yksilön mielenterveysongelmista siirrytään kollektiiviseen hulluuteen.

Tarina pohjautuu jotensakin toteen ja sijoittuu Suomen sisällissodan loppumetreille vankileirien saaristoon. Valkoinen puoli on teljennyt tuhannet punaiset kapinalliset epäinhimillisiin oloihin. Johtajia etsitään kuumeisesti, ja löydetyt ammutaan. Rivimiehet saavat nääntyä nälkään, elleivät kuole muuten. Virallinen Suomi virittelee maasta kuningaskuntaa, ja voittajat haluavat osansa uusjaossa.

Toivo Parikka (Martti Suosalo) on koomikko ja ehkä punainen agitaattori. Murhasta syytetty teatterinjohtaja kyyditetään saarelle. Tekaistu identiteetti paljastuu, ja leirin armoton komendantti (Jani Volanen) saa idean. Parikka ja muut näyttelijät pakotetaan valmistamaan esitys, joka on hauska. Naurattakaa saksalaisjoukkojen kenraalia tai teidän tapetaan, kuuluu käsky. Ryhmä epäilee syystäkin, etteivät hyvät vitsitkään pelasta.

Suomen hauskin mies on toisin sanoen groteski ja absurdi elokuva, jossa on kaikki ainekset porautua syvälle ihmisyyden pimeään ytimeen. Mutta sen tehtävä on äärimmäisen vaikea, ja elokuva on säälimätön laji. Olisi toisaalta onnistuttava luomaan perverssin juonen taustalle uskottava historiallinen kärsimysnäytelmä ja toisaalta irtautumaan sen löyhkästä vapauttavalla huumorilla. Ja vielä elokuvallisesti toimivasti.

Ei auta mikään. Kujanpään johtama tekijäryhmä tekee varmasti parhaansa, mutten pääse heidän mukaansa vankileirille. Näytelmän nähneelle elokuva tuntuu sentään vakavammalta, mustemmalta. Hiljaisia, tyhjiä hetkiä on enemmän. Komendantin vaimo (Leena Pöysti) ja jaettu tragedia jäävät silti turhan vähälle. Katsoja ei usko, että henkilöt ovat tosia ja elävät kuvarajausten ulkopuolella.

Puskafarssi puskee tietysti pintaan, koska niin on tarkoituskin. Lavastetun tuntu ei vain häviä pelleilylläkään. Kohtaukset seisovat, ja rytmi puuduttaa. Onko surkealle esitykselle syytä nauraa, mikä kenraalia oikein viihdyttää? Lopussa alkaa säälittää elokuvantekijöiden puolesta.

Puhtaasti omaan makuuni Suosalon kaareva ilveily ”Suomen hauskimpana miehenä” on aivan liikaa. Muhkeiden viiksiensä alle pingoittuneen Volasen komendantin tärkeilevä mahtailu, joka korostaa tämän pienuutta, puree paremmin.