Demariristeily27.-20.8.2016

Pääkirjoitus

Suomen malli on laiha mutta raskas

Maanantaiaamuna elettiin lehtitalojen toimituksissa kiihkeitä hetkiä. Toimittajien radiomastot oli viritetty Hakaniemen taajuudelle, josta odotettiin SAK:n hallituksen kantaa kilpailukykysopimuukseen. Puoli yhdentoista jälkeen puheenjohtaja Lauri Lyly astui selvästi huojentuneena tv-kameroiden eteen ja kertoi kokouksen viestin: SAK:n hallitus oli juuri hyväksynyt neuvottelutuloksen kilpailukysysopimuksesta äänin 14-5.

Vaikka yhteiskuntarauhaa rakentanut uutinen otettiin helpottuneena vastaan, oli puheenjohtaja Lylyn äänessä myös epävarmuuden kaikuja. Samalla kun Lyly antoi ymmärrystä sopimuksen ulkopuolelle jääville liitoille, hän painotti juuri sopimuksen kattavuuden antavan Suomelle vakaan tulevaisuusnäyn ja toiveen uusista työpaikoista.

Suomen mallissa vientialat määrittelisivät palkankorotusten tason. Voi olla, että jatkossa valtakunnansovittelijan pakeille eivät edes pääse muut kuin vientisektorin työmarkkinajärjestöt. Muutos on siis työehtosopimusten riitatilanteissa merkittävä.

Kilpailukykysopimus iskee raskaimmin pienipalkkaisen julkisen sektorin työntekijän tilinauhaan.

Suomen malli on työntekijöille sekä laiha että raskas. Palkkataso on naulattu kiinni pitkälle tulevaisuuteen ja tällä menolla tavallisen työntekijän ostovoima heikkenee useita satoja euroja vuodessa. Raskaimmin kilpailukykysopimus iskee pienipalkkaisen julkisen sektorin työntekijän tilinauhaan. Kolmenkymmen prosentin leikkaus lomarahoihin saattaa olla juuri se ratkaiseva tekijä, että perheen ainoa yhteinen lomareissu vaihtuu kylpyläkäynniksi.

lyly

 

Neuvottelutuloksen hyväksyminen takaa jonkinlaisen linnarauhan kunkin alan varsinaisiin sopimusneuvotteluihin. Siitä huolimatta porvarileirin kauna ammattiliittoja kohtaan on kova. Kokoomus on sydämistynyt ammattiyhdistyliikkeen vahvasta asemasta Suomen tulevaisuutta rakennettaessa ja syyttää käytäväpuheissaan ay-liikettä demokratian halveksimisesta, koska kaikkia yhteiskunnan pelisääntöjä ei laadita pelkästään eduskunnassa.

Syyte on kova, sillä juuri ay-liike on 1800-luvun lopulla tinkimättömyydellään murtanut sääty-yhteiskunnan ja luonut pohjan suomalaiselle demokratialle. Ilman ay-liikettä saattaisimme Suomessa elää monarkiassa.

SDP on joutunut seuraamaan kilpailukykysopimuksen valmistumista vaihtopenkiltä. Olemme toimineet osana demokraattista järjestelmää, mutta ilman todellista valtaa neuvottelupöydässä.

Puheenjohtaja Antti Rinne on tyytyväinen neuvottelutuloksen syntyyn, mutta SDP:n pitää nyt peräänkuuluttaa hallituksen päätöksiä menoleikkausten peruutuksista ja investointien käynnistämisestä. Suomi tarvitsee työtä ja keskinäistä luottamusta, jonka rakentamiseen Suomen malli on vasta hyvä alku. Vatulointien aika on nyt ohi.

JK

Demokraatti uudistui vuoden 2016 alussa viikottaiseksi lukupaketiksi. Olemme saaneet uudistuksesta hyvin ilahduttavaa palautetta. Erityisesti taustoittavia poliittisia juttuja on kaivattu lisää. Saamanne pitää, sillä toukokuun alussa talossamme aloittaa politiikan erikoistoimittaja Simo Alastalo. Runsaan palauttee10n vuoksi myös Yle radio 1:n ohjelmatiedot palaavat lehden takasivulle.

Pääkirjoitus

Turkin demokratia kuului jo ennen kaappausyritystä uhanalaisiin lajeihin

Oli luonnollista ja oikein, että EU ja muut läntiset demokratiat riensivät tuomitsemaan demokratian nimissä Turkin sotilaiden kaappausyrityksen. Paradoksaalista on, että demokratian voitto kapinoivista sotilaista saattoi olla viimeinen naula Turkin demokratian arkkuun.

Maailmalla Turkin sotilaskaappausta on verrattu jopa Saksan valtiopäivätalon paloon vuonna 1933. Reichstagin tulipalo oli käänne, jonka jälkeen Adolf Hitler saattoi puuttua Saksan kansalaisten perusoikeuksiin ja edetä täysimittaiseen diktatuuriin.

Turkin demokratia kuului jo ennen kaappausyritystä uhanalaisiin lajeihin. Yhteiskunta oli valmiiksi kahtiajakautunut. Sisällissota maan kaakkoisosien kurditaistelijoita vastaan aloitettiin uudestaan lupaavista rauhanponnisteluista huolimatta. Toisinajattelevaa mediaa vainottiin. Oppositiolehden päätoimittaja ja Ankaran kirjeenvaihtaja pantiin vankilaan.

Toukokuussa maan parlamenttiin tuotiin lakiesitys, jolla poistettiin kansanedustajien parlamentaarinen koskemattomuus. Erdoganin uskontotaustainen AK-puolue pyrkii hankkeella opposition kimppuun. Kansanedustajia voidaan syyttää ”terrorismin kannattamisesta”, uusi laki sekin.

Erdogan käynnisti ennennäkemättömän laajat puhdistustoimet ennennäkemättömän nopeasti.

Hanke kohdistui erityisesti kurditaustaisen demokraattipuolueen HDP:n kansanedustajiin. HDP:n 59 kansanedustajasta peräti 46 voi saada syytteen. Turkin suurimman oppositiopuolueen, tasavaltalaisen kansanpuolueen CHP:n ryhmästä 51 kansanedustajaa kuuluu vaaravyöhykkeeseen.

CHP on taustaltaan maan ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin sekulaari puolue. CHP on myös sosialidemokraattien Sosialistisen internationaalin jäsenpuolue. Myös HDP kuuluu demari-internationaaliin konsultatiivisena jäsenenä.

Molemmat oppositiopuolueet tuomitsivat jyrkästi sotilaskaappauksen ja ilmoittivat puolustavansa Turkin parlamentaarista demokratiaa.
Kaappausyrityksen jälkeen presidentti Erdogan käynnisti ennennäkemättömän laajat puhdistustoimet ennennäkemättömän nopeasti. Kaikki viittaa siihen, että nimilistat Erdoganin vastustajista olivat valmiina jo ennen kaappausyritystä.

Sotilaiden lisäksi puhdistustoimien kohteeksi joutuivat oikeuslaitos ja yliopistot. Kansainvälisen oikeuden asiantuntijoiden mukaan Turkin oikeusvaltio likvidoitiin tehokkaasti.

On syytä pelätä, että puhdistustoimet etenevät seuraavaksi uudestaan mediaan ja poliittiseen oppositioon.

Pääkirjoitus

SDP:n mieskuva kaipaa päivitystä

SDP:stä on kovaa vauhtia kasvamassa naisten ja eläkeläisten puolue. Jos naiset saisivat yksin päättää Suomen tulevaisuudesta, olisi SDP vuoden 2019 vaaleissa kannatusmittausten valossa todennäköinen pääministeripuolue.

Eläkeläisten keskuudessa SDP on ollut koko 2000-luvun vahva tekijä. Jopa heikosti menneissä viime eduskuntavaaleissa SDP kannatus yli 65-vuotiaiden keskuudessa oli 25 prosentin luokkaa.

Naisten ja eläkeläisten vakuuttamisesta SDP:n on syytäkin olla tyytyväinen. Puheet ja teot tasa-arvoisen yhteiskunnan ja kohtuullisen elintason puolesta ovat purreet hyvin. Tosin eläkeläiskannatuksesta kiinni pitäminen on jatkossa tiukemman takana raivokkaan eläkevarallisuuskeskustelun vuoksi. Nyt viisautta olisi lyödä indeksimuutoksille jäitä hattuun ja keskittyä kaikkein pienituolisimpien eläkeläisten ostovoiman kasvattamiseen.

Vaikka SDP:n puoluejohto ja keskeiset luottamustehtävät on jaettu miesten kesken, ei puolueen kannatuksessa näy merkkejä työikäisten miesten siirtymisestä puolueen tukijoiksi. Uusimpien tutkimusten mukaan alle 50-vuotiaiden miesten keskuudessa SDP:tä kannattaa vain viisi prosenttia väestöstä. Luku on katastrofaalinen, jos vertaa kokoomuksen lähes 30 prosentin kannatukseen.

Mistä tässä ilmiössä on oikein kyse? Viime viikolla julkistetun Eduskuntavaalitutkimus 2015:n mukaan SDP:n kannatus kyntää pahimmin ikäryhmässä 25-44-vuotiaat. Vain noin 8 prosenttia 1970-1990 syntyneistä parhaassa työiässä olevista ihmisistä luottaa SDP:n kykyyn johtaa Suomea kohti uutta kukoistusta. Syynä tähän voidaan pitää poliittisia puheenvuoroja, joissa korostuu vanhasta kiinni pitäminen ja muutosvastarinta. Myös uusia avauksia ja rohkeutta kaivataan kansalaisten keskuudessa entistä kiivaammin.

Demarimiehestä tulee mieleen joko valtiomies tai ammattiyhdistysaktiivi, muttei tavallinen työssäkäyvä perheenisä tai arvoiltaan punavihreä startup-yrittäjä.

Poliittisten päämäärien rinnalla SDP:n kannatuskehityksen jarruna saattaa olla myös vanhahtava mieskuva. Puolueen naiskuva on Tarja Halosen ja Jutta Urpilaisen myötä muovautunut itsenäiseksi ja aktiiviseksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi, jolla on oma tulevaisuus ja elämä. Kuva miehestä taas ei ole päivittynyt tähän päivään. Demarimiehestä tulee mieleen joko valtiomies tai ammattiyhdistysaktiivi, muttei tavallinen työssäkäyvä perheenisä tai arvoiltaan punavihreä startup-yrittäjä.

Mikäli SDP haluaa lisätä viehätysvoimaansa miesten keskuudessa, on puolueen mieskuva uudistettava. Puolueen keskeisiin tehtäviin on nostettava tuoreita mieskasvoja kuten Ville Skinnari, joka pelaa jääkiekkoa, seurustelee luontevasti elinkeinoelämän kanssa, puolustaa yrittäjyyttä ja ui luontevasti kansainvälisissä ympyröissä. Vaikka puolueen dinosaurusten, Erkki Tuomiojan, Eero Heinäluoman ja Lauri Ihalaisen rooli hyvinvointi-Suomen rakentamisessa onkin merkittävä, ei heidän varaansa voi tulevaisuutta rakentaa. Nyt SDP:ssä olisi tehtävä aito sukupolvenvaihdos ja nostettava tulevaisuuden tekijät eturiviin. Vasta sitä kautta SDP voi tavoitella uusia miesäänestäjiä.

Nyt olisi aika herättää puolueen 30-50-vuotiaat miesehdokkaat.

JK. Uunituore Eduskuntavaalitutkimus 2015 kertoo monista tutkimuksista poiketen, että SDP:n kannatus 18-24-vuotiaiden äänestäjien keskuudessa oli peräti 21 prosenttia. SDP onnistuikin vaaleissa tuomaan esiin alle 30-vuotiaita ehdokkaita. Läpimenneitäkin oli useita. Nyt olisi aika herättää puolueen 30-50-vuotiaat miesehdokkaat. Isänmurha on tehtävä joskus. Muuten SDP menettää yhden miessukupolven.

Pääkirjoitus

Vihan hedelmät kasvavat epädemokraattisissa yhteiskunnissa

Lauantain vastainen yö kului monissa suomalaiskodeissa maailman menoa taivasteltaessa. Juuri kun Nizzan verilöylystä oli saanut epämääräisen kokonaiskuvan, alkoi kännykkä hälyttää uutisia Turkin sotilasvallankaappauksesta.

Episodi käynnistyi armeijan ilmoituksella vallankumouksesta ja sotatilan julistuksella. Sen jälkeen alkoi presidentti Recep Tayyip Erdoganin kiivas etsintä. Lopulta presidentti puhui kansalle Facetime-puhelinsovelluksen kautta ja kehotti kannattajiaan kadulle. Aamukuuteen mennessä vallankumous näytti olevan ohi.

Istanbulin ja Ankaran aamut paljastivat verilammikot ja sekasorron. Tuloksena kumousyrityksestä oli vähintään 200 kuollutta, 1 500 loukkaantunutta ja entistä jakaantuneempi kansakunta.

Sosiaalista mediaa ahkerasti seuraavat pääsivät ensi kertaa historiassa vallankumousyrityksen eturiviin. Suoratoistopalvelu Periscope tarjosi monta sataa ikkunaa vallankumouksen eturiviin.

Tietojanoiset seuraajat ympäri maailmaa näkivät suorissa lähetyksissä, kuinka armeijan tankit murskasivat autoja, ilmavoimat moukaroivat Turkin tiedustelupalvelun tiloja ja ihmiset nostivat paniikissa säästöjään pankkiautomaateilta. Ei ihme, että moni uutisfriikki sai unen päästä kiinni vasta tilanteen lauettua aamukuudelta.

Turkin vallankaappausyritys ei ollut yllätys.

Poliittiset sotilasasiantuntijat ovat jo puolen vuoden ajan kirjoittaneet artikkeleita siitä, että armeija voi yrittää kaapata vallan itselleen. Turkissa tilanne ei ole mitenkään uusi, sillä vuosien 1960-1980-välisenä aikana Turkissa tehtiin peräti neljä armeijan masinoimaa vallankaappausyritystä. Hätkähdyttävintä tässä yrityksessä oli se, että armeijan väliintulo tapahtui aivan Euroopan rajalla maassa, joka tähyää lähitulevaisuudessa EU:n jäseneksi.

Matkaa lintukodosta helvettiin oli vain 3 300 kilometriä. On sittenkin lottovoitto viettää kesälomansa Suomessa.

Presidentti Sauli Niinistö kirjoitti vain tunteja ennen Turkin armeijan kapinaa, että Nizzan verilöylyssä oli kyse hyökkäyksestä ”eurooppalaisia arvoja vastaan”. Kun ensimmäiset tankit vyöryivät Ankaran ja Istanbulin kaduille, viesti oli hämmästyttävän samanlainen. Kaappaajat halusivat toimillaan Turkkiin sekulaarin demokratian ja eurooppalaiset ihmisoikeudet. Ei siis ihme, että Nato-Turkin tukijat Yhdysvaltojen johdolla hieman odottelivat ennen kuin ilmaisivat tukensa epädemokraattisena tunnetun Turkin presidentin hallintoa kohtaan.

Turkki on viime vuosina järjestelmällisesti lipunut kohti presidentti Recep Tayyip Erdoganin itsevaltiutta.

Vaikka Turkin sosialidemokraattinen oppositio ei lämmennytkään sotilasvallankaappaukselle, on demokratian kaventuminen ja maan lipuminen kohti islamilaista valtiota erittäin huolestuttavaa kehitystä. Tästä esimerkkinä on vastikään opposition kansanedustajilta poistettu syytesuoja ja jatkuva sananvapauden rajoittaminen.

Turkin vallankaappausyritys osoittaa, ettei vallan vaihtaminen torikokouksien ja armeijan väliintulon kautta ole toimiva tapa. Vaikka päämäärä olisikin ”eurooppalaisen arvomaailman mukainen”, eivät keinot voi perustua pakkoon tai väkivaltaan.

Turkista on kaappausyrityksen kautta tulossa entistä jakaantuneempi yhteiskunta, joka nilkuttaa Ukrainan lailla vielä hyvinkin pitkään. Juuri tämän vuoksi maailman vakautta tukee parhaiten demokratiakehitystä tukeva ja eriarvoisuutta vähentävä politiikka. Muuten jatkuva koston kierre syöksee epävakaat yhteiskunnat vuosikymmenien sotatilaan.

Moni suomalainen siemaili tänä aamuna aamukahvia mökkirannassa kuunnellen kuikan sulosta laulua. Samaan aikaan Istanbulin kaduilla ei kellään ollut aikaa kahvinkeittoon. Matkaa lintukodosta helvettiin oli vain 3 300 kilometriä. On sittenkin lottovoitto viettää kesälomansa Suomessa.

Pääkirjoitus

Poliisien määrä on viimeisellä rajalla

Sipilän hallitus antoi toukokuussa eduskunnalle selonteon sisäisestä turvallisuudesta. Selonteossa todetaan aivan oikein, että kansalaisten turvallisuudentunne on heikentynyt. Tästä on syytä olla huolissaan, vaikka yleisellä tasolla turvallisuustilanteemme on edelleen hyvällä tasolla.

Sisäisen turvallisuuden kohdalla on muistettava, että siihen vaikuttaa yhteiskuntapolitiikka kokonaisuudessaan. Turvallisuusuhat vähenevät yhteiskunnassa, jossa ketään ei jätetä. Palkkaerojen kasvu, lisääntyvä eriarvoisuus ja syrjäytyneisyys sekä peruspalvelujen leikkaukset lisäävät myös turvallisuusuhkia. Tästä näkökulmasta Sipilän hallituksen politiikka ei ansaitse kiitosta.

Selonteon mukaan turvallisuusympäristön uusia uhkatekijöitä ovat muiden muassa laajamittainen laiton maahantulo, ja hybridi- ja kyberuhat. Tilanteen haastavuutta lisää se, että vanhat uhat eivät ole hävinneet mihinkään.

Vaikka sisäisestä turvallisuudesta vastaavat monet tahot, poliisitoimi on niistä merkittävin. Selonteossa hallitus asetti tavoitteeksi, että poliisien määrä vakiinnutetaan 7 000 poliisin tasolle. Hallituksen kehyslinjausten määrärahoilla poliisien määrä laskisi kuitenkin vuoteen 2020 mennessä jopa 6 500 poliisiin. Tämä ei ole kestävä tie. Jossain kohtaa ollaan viimeisellä rajalla, jonka jälkeen poliisilta ei voida enää vaatia sellaisia tuloksia, joihin kansalaiset ovat tottuneet. Oppositiossa olevat sosialidemokraatit määrittelivät tuon ”viimeisen rajan” olevan 7 200 poliisia. Määrä on hyvin lähellä nykyistä.

Nykyisessäkin tilanteessa poliisi joutuu priorisoimaan voimakkaasti tehtäviään. Pyrkimyksenä on, että kaikissa tilanteissa kansalaisten henkeä ja terveyttä uhkaavat tilanteet ja rikokset selvitetään. Tämä onkin oikea linjaus. Mutta vääjäämättä nytkin jotkut asiat jäävät vähemmälle huomiolle. Esimerkiksi rikoksia ennalta ehkäisevään työhön jää entistä vähemmän voimavaroja. Poliisi joutuu tarpeen vaatiessa myös siirtämään resurssejaan tilanteen mukaan. Esimerkiksi viime vuoden pakolaistulvan aikana poliiseja tarvittiin hoitamaan turvapaikanhakijoiden asioita, jolloin muiden tehtävien hoito jäi vähemmälle.

Poliisien määrän ohella on luonnollisesti kiinnitettävä huomiota poliisityön laatuun. Uudet uhat edellyttävät myös erikoisosaamista. Tässä mielessä on erittäin positiivista, että haasteellinen ja korkeatasoista ammattitaitoa vaativa poliisityö kiinnostaa nuoria. Poliisiammattikorkeakouluun haki viime vuonna lähes 3 000 nuorta, lähes kymmenkertainen määrä sisäänotettaviin verrattuna.

JK. Maanantaina alkavassa Yhdysvaltojen republikaanien puoluekonventissa liikemies Donald Trumpista leivotaan presidenttiehdokas. Kiinnostavaa ei ole itse valinta vaan prosessi. Kuinka paljon se hajottaa puoluetta?

Pääkirjoitus

EU josta populistit vaikenevat

Kun enemmistö Britannian äänestäjistä valitsi odotusten vastaisesti brexitin juhannuksen alla järjestetyssä kansanäänestyksessä, moni piti tulosta demokratian tappiona. Brittien ajateltiin haluavan ulos EU:sta oman etunsa vastaisesti, ja tulos nähtiin vääränä vaikka kansan tahtoa onkin kunnioitettava.

Äänestystulosta on selitetty piittaamattoman ja vieraantuneen EU-eliitin aiheuttamalla pettymyksen tunteella. Osittain näin varmasti onkin, ja elitismin oireena voidaan pitää myös syytöksiä väärin äänestämisestä. Briteillä on pettymykseen syytäkin. EU ja sitä puolustaneet hallitukset eivät ole kyenneet suojaamaan työväkeä globalisaation haittavaikutuksilta.

Pettymystä on myös populistisesti lietsottu levittämällä väärää tietoa. Brittien on ollut vaikea nähdä EU:n hyviä puolia, kun brexitiä on kaupattu heille muun muassa maahanmuuttovastaisuudella ja mahdollisuudella kasvattaa terveydenhuollon budjettia.

EU:n myönteisiä puolia hämärtävä populismi on myynyt lehtiä ja tuonut poliittista kannatusta. Riippumatta siitä kuinka totta ajatus vieraantuneesta eliitistä on, se sopii erinomaisesti tarinaan EU:sta kasvottomana ja byrokraattisena tavallisen kansalaisen vihollisena, joka harjoittaa tarpeetonta talouskuria ja säätelee kurkkujen käyryyttä. Tarina itsessään on luultavasti yksi syy tuntoihin, jotka ohjasivat 17 miljoonaa brittiä kannattamaan EU:sta eroamista.

Värikkään populistisessa EU-tarinassa on ongelmia, vaikka faktat pitäisivät paikkansa.

Eräs populistisen EU-tarinan kirjoittajista on brexit-liikkeen kärkihahmo, entinen Telegraph-lehden Brysselin-kirjeenvaihtaja Boris Johnson. Brexit-kampanjoinnissaan Johnson jatkoi kärjistysten ja väärien väitteiden esittämistä EU:sta. Brysselissä toimiessaan hänen on sanottu vaikuttaneen koko brittilehdistön tapaan kirjoittaa unionista.

Värikkään populistisessa EU-tarinassa on ongelmia, vaikka faktat pitäisivät paikkansa. Ongelma on siinä mitä jätetään sanomatta, kun huomio on byrokratiassa ja huonosti hoidetussa talouskriisissä. EU:n tarinaan kuuluu myös yhtenäisyyden tuoma vakaus, jota ilman ei voi olla vaurautta.

Maailmansotien repimä Eurooppa sai 1900-luvun lopulla EU:sta kaivattua turvallisuutta. EU patosi liiallista nationalismia ja yhdisti rautaesiripun takaa vapautunutta köyhää Itä-Eurooppaa osaksi länttä.

Eräs merkki EU:n onnistumisesta on vaikeus ymmärtää millaisessa Euroopassa sata vuotta sitten elettiin. Heinäkuussa 1916 Saksa soti Ranskaa ja Britanniaa vastaan nykyisen EU:n sydänmailla. Satoja tuhansia ihmisiä menehtyi taisteluhautoihin, ja I:n maailmansodan rintamasukupolven vieraantuminen kylvi siemenen fasismille ja uudelle maailmansodalle.

Eurooppa ei tarvitse uusia jakolinjoja. EU:n tarinaa kirjoittavien poliitikkojen ja toimittajien tehtävänä on pitää omalta osaltaan huolta siitä, ettei niitä synny.