tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Suomen on aika tulla alas puusta

Nostetaan kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä, venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö, oli kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä. Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella toisen poliittista kantaa, jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa. Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta.

Nyt on sallittua julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään.

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa, joka pelkää vierasta ja kadehtii, jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha. Sen sijaan, että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä.

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa se kasvaa. Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen?

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä. Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3 400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5 000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Emme elä umpiossa.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5,5-miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia.

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella, että olemme  maailmassa kaikki yhdessä? Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä, että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä vuodelta 2015: ”Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Valtion urheilurahat uusjakoon – ”Minäkin aion panna oman lusikkani soppaan”

Tämän kesän urheiluhelmet tarjoiltiin kotisohville television välityksellä. Anti oli rikas. Uinnin MM-kisat ja rata- ja kenttäurheilun maailman valioiden mestaruudet päällimmäisinä. Tietty myös formulat, Bottas ja Räikkönen.

Uinnissa USA oli ylivoimallaan maailman uinnin hallitsija. Naapurimaamme Ruotsin Sarah Sjöström puolestaan häkellytti yksilösuorituksillaan. Suomen uimarit osoittivat, että harjoiteltu on, mutta ei ihan vieläkään olla palattu aivan maailman terävimpään Sievisen, Kasvion ja Hanna-Maria Seppälän aikoihin.

Lontoossa herkuteltiin, kihelmöitiin ja nähtiin vallanvaihtoja. Bolt ja Farah eivät olleetkaan kuolemattomia. Tero Pitkämäki ainoana suomalaisena pystyi kilpailemaan aivan maailman kärkipaikoilla. Keihään viides sija upealla tuloksella oli hivelyä.

***

Mietin, millä viihteen alalla Suomi on kansainvälisesti tunnettu. Urheilussa emme enää ole kuten ennen.

Musiikissa silloin tällöin eri bändit hetkittäin. Oopperalaulajat, kuten Karita Mattilan nimi pulpahtaa joskus kriitikkojen palstoilla. Euroviisuissa löysimme kerran jyvän kuten kävi sokealle kanallekin. Sen sijaan kapellimestarit Esa-Pekka Salosen johdolla ovat tunkeutuneet taidoillaan maailman eliittiin. Hyvä, että edes joillakin viihdealoilla saamme tunnustusta. Se kirvoittaa harrastajia lisää.

On aina tärkeää, että ihmisillä on olemassa harrastuksia elävöittämässä arkista elämäntaivalta.

Urheilun harrastamisen suurin merkitys on liikunnan iskostaminen meihin. Liikunta on oleellinen osa ihmisen terveyden ylläpitoa. Kaikkihan me tiedämme, että terveys on ihmisen elon eliksiiri.

Terve sielu terveessä ruumiissa on kaiken lähtökohta. Siis, vaikka emme enää menestykään urheilunhuipulla, niin sen harrastamista tulee silti yhä vain laajentaa.

***

Naisjalkapallon alkuaikoina irvailtiin sen olevan satunnaista sinne tänne potkimista ja kaikkien kahdenkymmenen kirmausta pallon perään.

Nyt kun seuraa naisfutista, niin ällistyy. Naisilla on tekniikkaa, taitoa ja peliälyä jaettavaksi vaikkapa Englannin miesten Valioliigaan. Naiset eivät myöskään kieri teatraalisesti nurmen pinnassa pienten yhteentörmäysten jälkeen. Eikä keltainen korttikaan heilu, kuten uroiden puolella.

Saksan valtakausi Euroopassa päättyi. Hollanti astui tilalle ja Tanska edusti pohjoismaista väriä hopeallaan.

Ilahduttavaa myös todeta, että Suomen naiset pärjäävät maailmalla miehiämme selvästi paremmin.

Kumarrus naisille!

***

Olympiakomitean puheenjohtaja Timo Ritakallio vieraili Uudessa-Seelannissa. Hän tapasi siellä virkaveljensä ja kuuli Uuden-Seelannin keskittävän valtion urheilutukirahat vain muutamaan olympialajiin. Kuten joissakin muun mailman maissa on jo tehty.

Nyt Suomen OK aikoo puuttua huippu-urheilurahojemme jakoon. On tuumattu meilläkin olevan keskittämisen tarve. Tuettavaa lajikirjoa aiotaan kaventaa. Miten käy kansallislaji pesäpallon? Moni muukin urheilulajeistamme, joilla on enemmistö OK:ssa, vastustaa rahojensa menettämistä. Silti lopputulos voi olla kuten Finnairissa.

Suomen urheilun alennustila askarruttaa monia. Kun se koskettaa niin laajaa kansalaispiiriä, niin minäkin aion panna oman lusikkani soppaan. Olen kutsunut koolle myöhäissyksyllä muutamia tuntemiani olympiamitalisteja, maailmanmestareita, ME-urheilijoita, huippuvalmentajia, urheilujohtajia, urheilutoimittajia ja ihan vain tavallisia penkkiurheilijoita pohtimaan Suomen tien siloittamista takaisin menestykseen.

Onko apua koululiikunnan reivaamisesta mullin mallin, kykyjen etsinnästä, asennekasvatuksesta, valmennuksista, urheiluakatemioissa, johtamisesta, rahasta, leireilyistä, vai mistä. Tilaisuuteen osallistujista kukin asettaa rankingiinsa yhden tai useamman toimenpiteen keskusteluun.

Tv-urheilun ex-toimittaja Juha Jokinen ei matkansa vuoksi ehdi paikalle, mutta hän antoi jo nyt etukäteen oman listansa. Harjoitus, harjoitus ja harjoitus. Se oli Juhan resepti. Muistammehan myös Jukka Uunilan Arthur Lydiardin pestaamisen juoksumme tulokselliseen kohottamiseen sekä Göran Stubbin oivalluksen kutsua 1970-luvun alussa Sapporon kisojen jälkeen kanadalainen kiekkosuuruus, rämäpäinen Carl Brewer nostamaan Suomen lätkä huippufääreihin.

Kun tämä tilaisuus on pidetty ja osapuolia kuultu, niin kerron tämän klaanin ajatukset lukijoillemme.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja

Hallituksella ei ole varaa jäädä lepäämään laakereilleen – ”Parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa”

Suomen taloudessa on pitkästä aikaa havaittavissa hyviä merkkejä. Pääministeri Sipilän hallitus seilaa elokuun budjettiriiheensä nyt talouden myötätuulessa, jota selittävät ennen kaikkea viennin ja investointien elpyminen viimeisen puolen vuoden aikana. Taloutemme saa nyt mukavasti vetoapua maailmalta.

Vaikka talouden yleinen tilanne näyttää paremmalta kuin pitkään aikaan, hallituksella ei ole varaa jäädä lepäämään laakereilleen. Pitkällä aikavälillä Suomen taloutta vaivanneet haasteet ovat edelleen olemassa: valtiontalouden tulot ja menot ovat epätasapainossa, velkaantuminen jatkuu ja rakenteelliset uudistukset antavat odottaa toteuttamistaan.

Hallituksen budjettiriiheltä vaaditaankin nyt tekoja tämän positiivisen tilanteen vauhdittamiseksi ja työllisyyden sekä talouskasvun tukemiseksi. Valtionvarain­ministerin budjettiesitys ei tähän riitä.

Parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa.

Kaivattuja toimia ovat esimerkiksi tasa-arvoa lisäävän ja työllisyyttä tukevan perhevapaauudistuksen käynnistäminen, yritystukimiljardien remontti tukemaan enemmän elinkeinorakenteemme uudistumista sekä oppivelvollisuuden pidentäminen. Samalla hallitus voisi kiirehtiä sosiaaliturvan kokonaisuudistuksen valmistelua.

Hallituspuolueiden edustajat ovat monesta näistäkin aiheista käyttäneet puheenvuoroja, mutta nyt on tekojen aika. Talouden positiivinen kehitys ei saa haudata alleen tarpeellisten rakenteellisten uudistusten tekemistä.

Syksyn palkkaneuvottelut takaavat osaltaan myös sen, että talouden toimintaympäristö säilyy edelleen jännitteisenä. Vastuullisilta työmarkkinaosapuolilta sopii odottaa ratkaisuja, jotka tukevat Suomen positiivista kehitystä. Palkankorotustoiveet sekä vaatimukset lomarahaleikkauksen perumisesta ymmärtää, sillä on selvää, että parantunut tilanne ei voi näkyä vain johtajien ja omistajien taskuissa.

Puolueiden ei kuitenkaan kannata omin toimin olla ainakaan vaikeuttamassa ratkaisujen syntymistä. Meiltä löytyy nimittäin ihan tarpeeksi esimerkkejä siitä, mihin poliittisten päättäjien puuttuminen palkanmuodostukseen on johtanut.

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja

Kolumni

Asko Mäki

Perussuomalaiset on huono vaihtoehto, mutta yhdessä asiassa Jussi Halla-aho on toivottavasti oikeassa

Demokraatti julkaisi 10.8.2017 Perussuomalaisten puheenjohtajan Jussi Halla-ahon kolumnin Opposition ääni -palstalla. Julkaiseminen herätti lehden lukijoissa ihmetystä ja pahennustakin. Minustakin Halla-ahon kirjoituksen julkaiseminen tässä lehdessä oli tarpeetonta. Halla-ahon näkemyksiä täytyy nyt kuitenkin kommentoida.

Halla-aho esittää PS:n populistisena puolueena, jonka vastakohta on elitismi. Suomessa ei kuitenkaan ole yhtä yhtenäistä vallanpitäjien ryhmää, eliittiä. Yhteiskunnan eri aloilla on erillisiä eliittejä.

Puolueita johtavat eliitit, kuten vaikka ammattiliittojakin. Kansanedustajat, ministerit ja EU-edustajat ovat politiikan ehdotonta eliittiä. Halla-ahokin on siis eliittiä. Näitä eliittiryhmiä yhdistää kuitenkin se, että niihin kuuluvat on valittu enemmän tai vähemmän demokraattisesti. Suurinta valtaa käyttävä talouselämän johtajien eliitti on sen sijaan valikoitunut omistuksen ja usein perimisen kautta.

Halla-ahon näkemys suomalaisesta yhteiskunnasta on siis vähintäänkin harhaanjohtava.

Vastenmielistä fanatismia Suomessa edustavat ennen kaikkea Jussi Halla-aho ja monet PS:n jäsenet ja kannattajat, ei vain maahanmuuttokriittisyydessään, vaan jopa maahanmuuttajien vastaisuudessaan.

Euroopan unionista (EU) Halla-aho maalaa mörköä, joka estää suomalaisia tekemästä etujensa mukaista politiikkaa. Tosiasiassa EU on yhteistoimintajärjestelmä, jonka linjauksia suomalaiset ovat vahvasti muiden jäsenmaiden edustajien kanssa tekemässä.

EU:ssa mukana oleminen hyödyttää suomalaisia – työntekijöitä, eläkeläisiä, opiskelijoita, pienituloisia – monin verroin enemmän kuin sen puitteissa tehdyt sovitteluratkaisut etujamme rajaavat. Ja monet asiat ratkaisemme edelleen ihan omin nokkinemme, hyvin tai huonosti, mutta ilman EU:ia.

Maahanmuutosta Halla-aho esittää jopa valheellisia väitteitä. Suurin osa Suomeen tulijoista haluaa päästä mukaan suomalaiseen työelämään ja osallistua yhteiskuntamme rakentamiseen edellytystensä mukaan. Valtaosa maahanmuuttajista on tavallisia ihmisiä, jotka haluavat itselleen ja perheelleen hyvän elämän, kuten kaikki ihmiset. Rikollisuus ja uskonnollinen fanatismi ovat kaukana useimpien elämästä.

Vastenmielistä fanatismia Suomessa edustavat ennen kaikkea Jussi Halla-aho ja monet PS:n jäsenet ja kannattajat, ei vain maahanmuuttokriittisyydessään, vaan jopa maahanmuuttajien vastaisuudessaan.

Totta kai suhteellisen suureksi kasvanut maahanmuutto synnyttää ongelmiakin ja uusien suomalaisten sopeutuminen yhteiskuntaan vaatii tukea ja aikaa. Avoin ja myönteinen asennoituminen on tässäkin asiassa silti parempi vaihtoehto, kuin vääristely ja vihan lietsonta. Maahanmuutto on väestöltään vanhenevalle ja vielä melko sulkeutuneelle Suomelle ennen kaikkea mahdollisuus, ei uhka.

Yhdessä asiassa Halla-aho on toivottavasti oikeassa: PS on yksin suomalaisessa puoluekentässä. Se on vaihtoehto, mutta todella huono. Perussuomalaisten linjalla ei ratkaista yhtään suomalaisen yhteiskunnan todellisista ongelmista, joista pahin on suuri työttömyys. Mitä pienemmäksi PS:n kannatus supistuu, sitä parempi.

Asko Mäki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumn

Monika Fagerholm

Monika Fagerholm: Vi måste tala om mordet – för hennes, offrets skull

Det är faktiskt först när jag under de här tysta sommarveckorna via just djungeltelegrafen får höra hur brottet begicks, hur utstuderat våld det var frågan om som jag med hull och hår tycker mig inse att det verkligen spelar en roll hur vi berättar den här hemska historien, för oss själva, för varandra, skriver Monika Fagerholm.

Lue lisää

Monika Fagerholm

Monika Fagerholm. Foto: Christoffer Relander

Kolumni

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.

”Edessä voi olla myrskyisä syksy”, arvioi kokenut politiikan tarkkailija

Kulunut kesä on sujunut sisäpolitiikassa suhteellisen leppoisasti. Pienimuotoinen järistys koettiin kesäkuussa, kun perussuomalaiset jakautuivat puolueena ja eduskuntaryhmänä kahtia. Taistelu sieluista on jatkunut sen jälkeen piiri- ja kuntatasoilla.

Jussi Halla-ahon johtamat tynkäperussuomalaiset ryhtyivät nopeasti oppositiopuolueeksi ja Timo Soinin tosiasiassa ohjastamat loikkarit jatkavat kutistuneena hallituspuolueena. Oikeampi termi on kuitenkin takiaispuolue, joka kuvaa soinilaisten tarrautumista ministerinsalkkuihin.

Hallitus jatkoi perussuomalaisten hajoamisen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, mikä herätti aivan aiheellisesti valtiosääntöoikeudellista keskustelua. Tyylikkäämpää olisi ollut muodostaa uusi hallitus, koska alkuperäisen poliittista pohjaa ei enää ollut olemassa.

Se, mikä suosii kokoomusta, tuntuu olevan myrkkyä keskustan kannattajakunnalle.

Hallitus on epäilemättä hoitanut rutiiniasiansa kesäkuukausina, mutta hyvin näyttää ministereille jääneen aikaa myös lomailuun. Valtion ensi vuoden budjettiesitys on valmistunut virkamiesvetoisesti ja poliittisia peukalonjälkiä siihen alkaa tulla vasta nyt elokuussa.

Kesän mittaan on julkistettu puolueiden kannatusmittauksia, mutta kun politiikka on ollut säästöliekillä, niihin kannattaa suhtautua varauksella. Jotain niistä pistää kuitenkin silmään.

Perussuomalaiset ovat vajonneet puolueen hajoamisen jälkeen kääpiöryhmäksi ja soinilaisesta siivestä on ainakin aluksi ollut vaikeuksia löytää edes mitattavaa tulosta. Suomalaiset eivät hevin silitä loikkareiden päitä.

Kokoomus on säilyttänyt johtavan aseman puolueen valtiovarainmisteriydestä huolimatta tai ehkä juuri siksi. Ajan henki on siivittänyt kokoomusta jo usean vuoden ajan. Valtiontalouden vaikeudet ovat suosineet puolueen lempiaiheita – julkisen sektorin kurittamista ja kaiken mahdollisen avaamista markkinaehtoiseksi. Niiden raameissa kokoomus voi esiintyä johdonmukaisena.

Mutta se, mikä suosii kokoomusta, tuntuu olevan myrkkyä keskustan kannattajakunnalle. Kannatus on ollut alavireistä, kun hallitus näyttää kokoomusvetoiselta, vaikka keskustalla on pääministerin paikka.

Vielä vaiheessa oleva maakuntauudistuskaan ei riitä kompensoimaan pelkoja, joita keskustaväki kokee, kun sosiaali- ja terveyspalveluja sekä muita keskeisiä toimintoja väännetään kokoomuksen johdolla markkinavetoisiksi. Luottamus keskustajohtoon on omien parissa koetuksella.

Suotta ei Helsingin Sanomien Marko Junkkari olekaan suositellut tarkkailemaan kokeneen ja puolueväen arvostaman kansanedustaja Seppo Kääriäisen reaktioita. Tämä Kirmanjärven oraakkeliksikin kutsuttu mies on keskustassa raskaan sarjan mielipidevaikuttaja.

Kun hallituksen puolella ei tapahdu juuri mitään, ei löydy luontevia tarttumapintoja.

Oppositiopuolueille kesä on aina ongelmallista aikaa. Kun hallituksen puolella ei tapahdu juuri mitään, ei löydy luontevia tarttumapintoja. Tilanne korjaantuu kyllä senkin edestä, kun politiikan syyskausi alkaa täysitehoisesti.

Pelkästään hallituksen ensi vuoden budjettiesitys antaa paljon aiheita ottaa kantaa ja esittää omia vaihtoehtoja. Sote-uudistukseen liittyvät lait ovat edelleenkin kaikkea muuta kuin läpihuutojuttu. Keskustelu rautatieliikenteen avaamisesta ulkomaisille kermankuorijoille on vasta alkanut ja kokonaiskuva maan tasapuolisesta liikennöinnistä on vielä hämärän peitossa.

Edessä voi olla myrskyisä syksy.

Matti Linnanahde

Kirjoittaja on Demokraatin entinen pääkirjoitustoimittaja.