Kolumni

Eeva Donner

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Suomen on aika tulla alas puusta

Nostetaan kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä, venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö, oli kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä. Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella toisen poliittista kantaa, jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa. Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta.

Nyt on sallittua julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään.

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa, joka pelkää vierasta ja kadehtii, jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha. Sen sijaan, että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä.

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa se kasvaa. Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen?

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä. Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3 400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5 000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Emme elä umpiossa.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5,5-miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia.

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella, että olemme  maailmassa kaikki yhdessä? Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä, että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä vuodelta 2015: ”Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

Kolumni

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

SDP: between claws and teeth

There was a time when the Social Democratic Party of Finland seemed all conquering. In between 1982 and 2012 the party provided every president of Finland.

But to some it might seem that the SDP’s glory days are firmly in the past. Its vote has been steadily declining, In 2015, the party’s worst election result so far, they ended up with 16.5 percent of the vote and only 34 seats.

So what went wrong?

It’s important to acknowledge that this is not just an isolated incident. Social democratic parties have been on the back foot across Europe, from the Dutch Labour party to Pasok. Their conservative opponents have remained more stable and, far worse, the far right has gained in support. This is not merely a crisis of the SDP, it’s a crisis for social democracy in general.

Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions.

So what can reverse this trend?

Difficult though it is, it’s important to recognise that the working class has changed beyond recognition since the heyday of the SDP. Too often social democrats still hark back to an industrial base that no longer exists in many places. It is vital that they learn to speak the language of the new working class, increasing casualized and in precarious industries.

A big idea is needed. It is not enough to be reactive, simply buffeted side to side by the winds of political change. New and bold visions are needed, something for people to vote for rather than just hoping they’ll vote against your ideological enemies.

It is time to re-evaluate the relationship of the citizen to the state. Social democratic parties have been wrong footed by the rise of populism, in part because they don’t instinctively grasp the increasing mistrust of the “establishment”. There is no reason this should be the case. Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions. They’re the people with the least to lose.

The decline is real and needs to be taken seriously. But it can be reversed. And it must be, for the sake of democracy.

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Sirpa Paatero: Loppuvat työntekijät

Hallintovaliokunnan vierailulla Japanissa totesimme siellä olevan Suomen kanssa samankaltaisia haasteita. Väestön ikääntyminen ja syntyvyyden väheneminen on Japanissa vielä nopeampaa kuin meillä. Mielenkiintoista on, että ratkaisut huoltosuhteen heikkenemiseen ovat erilaiset. Toki osin myös lähtötilanne on erilainen.

Japanissa valtion velka on 240 prosenttia BKT:stä, työttömyys on olemattomat noin kaksi prosenttia ja väestömäärän ennustetaan tippuvan kymmenillä miljoonilla seuraavien vuosikymmenien aikana.

Työvoiman riittävyyteen on esitetty keinoina naisten saamista työelämään sekä ikääntyneiden pysymistä työelämässä. Naisten työllisyysaste on huomattavasti alhaisempi kuin Suomessa ja hyväkuntoisten ikäihmisten määrä kasvaa. Kolmantena keinona on robotisaatio ja digitalisaatio, joista varmasti on hyötyä molemmissa maissa.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia.

Suomesta eroavia keinoja esittää Japanin pääministeri puhuessaan työpäivän lyhentämisestä, jotta työntekijät jaksaisivat ja perheiden tilannetta saataisiin tasoitettua mahdollistamalla molemmille työtä. Pääministeri esittää myös palkkojen korotuksia, kun talous kasvaa.

Molemmissa maissa käydään keskustelua myös ulkomaisen työvoiman lisäämisestä, mutta varsin eri tavoin. Japanissa on ministeriötasolla tavoite käydä kansalaiskeskustelua asiasta. Suurin ero on, että kun meillä puhutaan aktiivisesti tarveharkinnan poistamisesta, jotta pienipalkkaisiin töihin saataisiin lisää työntekijöitä, on Japani valinnut linjan, jossa se haluaa maahan korkeasti koulutettuja osaajia kehittämään innovaatioita ja viemään eteenpäin niin yrityksiä kuin yhteiskuntaa. Molemmissa maissa on mahdollista esimerkiksi maataloudessa kausityöntekijöiden käyttö sekä erityisammattilaisten nopea oleskelu- ja työluvan käsittely.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia kotimaisen työvoiman löytymiseksi ennen ulkomailta (EU ja ETA maiden ulkopuolelta) tulevan työntekijöiden palkkaamista. Vaikka meillä on varsin tiukat kriteerit ulkomaisten työntekijöiden palkkaamiseen, ei valvonta työolosuhteissa ja palkoissa, tai joskus jopa ihmiskaupassa, osalta ei toimi riittävästi tälläkään hetkellä.

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Nyt Kalle Päätalon kirjoista tuttu Ii on Euroopan paras, ja näin ihme syntyi

Kalle Päätalon kirjoissa Ii kuvataan mahtipitäjänä, minne varta vasten mentiin katsomaan uutta ja ihmeellistä. Herkolle ja Riitulle matka Taivalkosken Jokijärveltä hevosella Iin merimaisemiin oli maailman ääripää maailmankuvan huippuhetki.

Ii on jälleen mahtipitäjä. Parisen vuosikymmentä sitten Lipposen 1. hallituksen työministerinä minulla oli kunnia vihkiä Iin Micropolis. Silloin mikroelektroniikka oli kovassa nousussa. Kymmenkunta vuotta sitten Iin ideanikkarit vaihtoivat konseptia: älykäs energiapolitiikka on tulevaisuuden juttu ja niin Micropoliksesta tuli ”Greenpolis”.

Iitä ”ei ujot nakkele”, sanoisi Kalle Päätalo. Ii halusi olla Suomen paras, mitä tulee vähähiiliseen talouteen. Nyt Ii on Euroopan paras! Ii palkittiin runsas viikko sitten Brysselissä Regio Stars kilpailussa Euroopan parhaaksi.

Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat.

Mistä Iin ihme syntyi? Ihmisistä ja ihmisten ideoita tukevista rakenteista. Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat. Ihmisten ideat tarvitsevat tukea, kuten Iin ihmeessäkin tapahtui. Tukea tuli EU:n rakennerahastoilta ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitolta.

Iin kunta kysyi ensiksi kunnan asukkailta heidän ideoitaan, miten vähentää kasvihuonepäästöjä ja ideoita uusiutuvien energialähteiden käytöstä. Kuntaan hankittiin sähköautoja ja julkiset rakennukset ryhtyivät käyttämään uusiutuvia energialähteitä. Kotitalouksille luotiin kannustimia. Veden, sähkön ja lämmön kulutusta ryhdyttiin seuraamaan uudelle digitaalisella järjestelmällä.

Ii on jo inspiroinut muita pieniä kuntia ilmastotalkoisiin, Iissä on noin 10.000 asukasta. Samankokoisia on Suomessa noin 80 prosenttia kaikista kunnista, joten kaikkiaan noin 250 kuntaa voisi teoriassa ottaa käyttöönsä Iin mallin. Isommilla kaupungeilla on omat vähähiilistrategiat käynnissä, joten isot ja pienet voisivat ainakin tässä asiassa kulkea käsi kädessä.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.

Lauri Ihalainen: Jäikö hallituksen Emu–linjaus vajaaksi?

Sipilän hallitus on linjannut Emun kehittämiseen liittyviä tavoitteitaan. Linjausten mukaisesti Suomi ei tue sellaista talous- ja rahaliiton uudistuksia, jotka lisäävät jäsenmaiden yhteisvastuita.

Hallitus arvioi, että tuottavuuskehityksessä, talouden rakenteissa, ikärakenteessa ja rahoitussektorilla EU-maiden väillä on suuria eroja. Lisäisin myös, että palkkatasot ja tapa sopia työmarkkinoilla vaihtelee maiden välillä.

Hallitus arvioi, että kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueen näkökulmasta, se ei ole aina täysin sopivaa yksittäisille jäsenmaille. Hallitus päättelee, että kansallisen finanssipolitiikan merkitys suhdannevaihtelujen tasaajana korostuu, edellyttäen, että oman maan finanssi- ja budjettipolitiikka antaa siihen mahdollisuuksia. Hallituksen olisi pitänyt olla aloitteellisempi sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi.

Jääkö hallituksen analyysi vajaaksi sen suhteen, miten Suomen pitäisi varautua suhdanteiden vaihteluun ja tulevaan Emuun? Kun Suomi liittyi Emuun, niin silloin työmarkkinajärjestöt arvioivat Emun vaikutuksia talouteen, työmarkkinoihin ja palkanmuodostukseen. Tällöin päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin:

  • Kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueella ja samalla poistuu yksi kansallinen talouspolitiikan ohjausväline, jäljelle jää kaksi: finanssipolitiikka ja työmarkkinapolitiikka. Yhteinen arvio oli, että niiden yhteensovittaminen tulee aikaisempaa tärkeämmäksi maamme selviytymisen kannalta. Mihin tämä analyysi on unohtunut?
  • Toiseksi Emu ei edellytä työ- ja virkasopimusten yleissitovuuden purkamista, mutta palkanmuodostukseen tarvitaan joustavuutta mm. tulokseen pohjautuvia palkkausjärjestelmiä kehittäen. Näin on myös toimittu eri sopimusaloilla.
  • Kolmanneksi suhdannevaihteluihin voidaan varautua myös rakentamalla työttömyysvakuutus- ja työeläkejärjestelmän ns. Emu –puskurit. Niiden tarkoitus on tasoittaa työnantajan ja palkansaajan maksukehitystä – estää maksujen sahaamista. Nämäkin puskurit rakennettiin ja ovat olleet tarpeellisia.
  • Pohdimme tuolloin myös yritystason suhdannepuskureita mm. sitä, että verotuksella tuetaan yritysten koulutusvarauksia. Toteuttamisessa ajatus oli, että heikommassa suhdannetilanteessa kehitetään henkilöstön osaamista hyvään iskukykyyn irtisanomisten sijasta. Niin ikään haluttiin kehittää lomautusjärjestelmää niin, että lomautusaikaa voidaan käyttää myös koulutukseen. Tämäkin on osittain toteutunut.

Kaiken tämän viesti oli, että Suomi on vahvasti vientivetoisen ja jalustaltaan liian kapea-alaisen viennin varassa. Tämän olemme juuri saaneet kokea.

Olennaista on arvioida, onko Suomi varautunut riittävän ennakoivasti tulevaisuuden Emu-ajan haasteisiin. Näin olosuhteissa missä talous-, budjetti- ja työmarkkinapolitiikan toimivan yhteensovittamisen välinen on haluttu purkaa ja sopimuspolitiikkaa hajauttaa.

Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Emun vaikutuksia kansalliseen selviytymiseen tulee syventää mm. seuraavilla asioilla:

  • Suomen tulee siirtyä reakoivasta politiikasta ennakoivaan. Innovaatioiden ja uusien ideoiden avulla viennin pohjaa tulee laajentaa ja lisätä korkean jalostusarvon vientiä. Nykyrakenteella Suomi on liian haavoittuva kansainvälisen talouden kriisi- ja suhdannevaihteluille. Elinkeinorakennetta on kyettävä monipuolistamaan ja kiinnityttävä globaaleihin arvoketjuihin mm. ympäristöteknologiaan, energiatehokkuuden ja palvelujen osaamisella.
  • Pidemmän aikavälin kasvu ja elinkeinopolitiikan uusiutuminen ja iskukyvyn parantaminen edellyttää nykyistä vahvempaa panostusta tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan TKI-panostuksista. Huolestuttavaa on, että samalla kun yhteiskunnan TKI-panostukset ovat laskeneet myös yritysten omat TKI-investoinnit laskevat. On syntynyt kielteinen kierre tulevaisuuden ideoille ja investoinneille.
  • Joustavuutta työmarkkinoille voidaan tuoda investoimalla osaamiseen – työvoiman ammatilliseen ja myös alueellisen liikkuvuuden edellytyksiin. Yrityksissä ja työyhteisössä tulee olla riittävä koulutusrahoituspuskurit henkilöstön ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Investoidaan myös ihmisiin muutosvalmiuden- ja varmuuden tueksi. Nyt, kun yritysten tuloskunto on vahvistunut, olisi tärkeintä sijoittaa investointien ohella mm. koulutukseen eikä kaikkia jaeta osinkoina.
  • Työmarkkinoilla toimialoittain on tarpeen tehdä yhteisiä arvioita alojen elinkeino- ja innovaatiopolitiikan vahvuuksista ja haasteista yhä kansainvälistyvässä toimintaympäristössä. Ja näin rakentaa uudistuvaa elinkeino- ja teknologiapolitiikkaa. Tässä oiva teema myös paikallisen yhteistyön kehittämiselle.
  • On käännettävä negatiivinen rakennemuutos positiiviseksi ja häviävien työpaikkojen tilalle uusia työpaikkoja. Tuntuvat lisäresurssit osaamiseen tulee yhä tärkeämmäksi keinoksi pärjätä. Muutoksessa koulutus on parasta työsuhdeturvaa. Palkanmuodostuksessa voidaan rakentaa yhteisillä pelisäännöillä joustopuskureita kehittämällä tulosperusteisia palkanmuodostuksien osia kaikilla aloilla, ei vain miesvaltaisilla aloilla.
  • Valtakunnallisesta koulutusrahastosta voidaan rakentaa omaehtoisen koulutuksen tuen ohella vahvempi työelämässä olevien alikuiskoulutusta tukeva työväline, joka tukee yrityksissä tapahtuvaa henkilöstökoulutusta.
  • Yhteistoimintalakia tulisi nähdä enemmän työelämän kehittämislakina eikä vain menettelytapalakina yritysmuutoksissa ja irtisanomisissa. Henkilöstön kehittämis- ja koulutussuunnitelmat voivat olla aitoja työvälineitä kehittää henkilöstön edellytyksiä työn uusiin haasteisiin.

Kaiken tämän perusteella kysyn hallitukselta, olisiko Emun vaikutuksia kansalliseen talous-, finanssi- ja työmarkkinapolitiikan syitä syventää mm. tässä esitetyillä asioilla. Suomi tarvitsee kansallisen ennakoivan valmiussuunnitelman Emun maailmassa pärjäämisessä. Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.