Kolumnit

Suomen on aika tulla alas puusta

Nostetaan kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä, venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö, oli kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä. Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella toisen poliittista kantaa, jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa. Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta.

Nyt on sallittua julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään.

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa, joka pelkää vierasta ja kadehtii, jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha. Sen sijaan, että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä.

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa se kasvaa. Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen?

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä. Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3 400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5 000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Emme elä umpiossa.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5,5-miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia.

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella, että olemme  maailmassa kaikki yhdessä? Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä, että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä vuodelta 2015: ”Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat