tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Suomen on aika tulla alas puusta

Nostetaan kissa pöydälle. Suomi on aina ollut muukalaisvihamielinen maa. Minun lapsuudessani sitä ei edes pidetty kummallisena – lorut romaneista jotka vievät lapsia, pilkkanimet suomenruotsalaisille, epämiellyttävät kommentit juutalaisten ominaispiirteistä, venäläisiin kohdistuva epäluuloisuus, vain muutama seikka tulee tältä istumalta mieleeni.

Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin kaupungissa jossa asukkaiden olettaisi olleen tottuneita vieraalta kalskahtaviin sukunimiin ja uskonnolliseen diversiteettiin. Turussa. Pinnalta katsoen näin olikin. Mutta kaksikielisessä kaupungissa, jossa oli synagoga, ortodoksikirkko ja pieni muslimivähemmistö, oli kuitenkin selvä raja julkisen ja yksityisen käytöksen välillä. Oltiin ulospäin korrekteja, keskenään ei sitten niinkään.

Ajat kuitenkin muuttuivat ja itselläni oli onni kasvaa ympäristössä, jossa kielet ja kulttuurit sekoittuivat ja opin enemmän uteliaaksi kuin ennakkoluuloiseksi mitä tulee erilaisiin ihmisiin ja heidän tapoihinsa.

Täytän tätä julkaistaessa 68 vuotta. Se Suomi, johon tunsin kuuluvani ja josta olin ylpeä, on kadonnut  kuin taikaiskusta. Maa, jossa koko aikuiselämäni tuntui siltä että mennään kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa, käänsikin kelkkansa äkkiä ja näppärästi. Nyt on sallittua  julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään, arvostella toisen poliittista kantaa, jos se ei vastaa omaa, syyllistää työttömiä.  Heittää polttopulloja, katsella läheltä kun epätoivoinen yrittää hirttäytyä, toivoa kokonaisten ihmisryhmien kuolemaa. Sitä kuulemma kutsutaan sananvapaudeksi. Ei se sitä ole. Se on kulttuurillista näköalattomuutta ja ääliöimäistä moukkamaisuutta.

Nyt on sallittua julkisesti herjata köyhää, huudella vieraannäköisen ihmisen perään.

Suomalaiset ovat perustaltaan ankeaa kansaa, joka pelkää vierasta ja kadehtii, jos olettaa jollain olevan asiat paremmin kuin itsellä. Siihen perustuu paljon myös nykyinen muukalaisviha. Sen sijaan, että oppisimme toinen toisistamme ja käyttäisimme oppimaamme edistämään maamme hyvinvointia, siirrytään siilipuolustukseen ja käännetään mahdollisuudelle selkä.

Ihmetellään mistä johtuu että väestö vähenee, vaikka esimerkiksi naapurimaassa Ruotsissa se kasvaa. Ja miksi Ruotsin talous ja työllisyys kohenee vauhdikkaammin kuin Suomen?

Tässä yksi näkökulma: joka kuudes ruotsalainen on taustaltaan muualta kuin Ruotsista.  Ruotsissa on yli kymmenen miljoonaa asukasta ja vuonna 2016 maahan muutti yli 163  000, maasta muutti noin 46 000 henkilöä. Samana vuonna Ruotsiin syntyi noin 30 000 ihmistä enemmän kuin kuoli. Kiintiöpakolaisia Ruotsi on ottanut eniten kaikista EU-maista, noin 1900 henkilöä vuosittain. Tänä vuonna se on ilmoittanut ottavansa 3 400, maailman pahan pakolaistilanteen vuoksi ja vuonna 2018 jopa 5 000. Ruotsin bruttokansantuotteen odotetaan tänäkin vuonna kasvavan 3,4 prosenttia.

Emme elä umpiossa.

Suomi? Maahan syntyi vuonna 2016 noin 53 000 lasta. Kuolleita oli lähes 54 000, suurin luku sitten sotavuoden 1944. Maahan muutti lähes 30 000, maasta muutti noin 14 000 henkilöä. Kiintiöpakolaisia 5,5-miljoonainen Suomi ottaa vuosittain 750. Suomen bruttokansantuotteen ennuste on 1,1 prosenttia.

Olisiko aika tulla alas sieltä puusta ja katsella maailmaa ilman pelkoa ja ennakkoasenteita? Olisiko hyvä laajentaa Suomen juhlavuoden slogania ja kuvitella, että olemme  maailmassa kaikki yhdessä? Emme elä umpiossa, emmekä voi muuttaa mustaa valkoiseksi väittämällä, että rajat sulkemalla ja omaan napaamme tuijottamalla voisimme saada maamme kuulumaan sivistyneiden maiden joukkoon ja taloutemme hyvälle tolalle.

P.S. Kirjoitettuani edellisen luin EVAn analyysistä vuodelta 2015: ”Suomi tarvitsee vuosittain 34 000 nettomaahanmuuttajaa, jotta työvoima ei lähivuosikymmeninä supistuisi.”

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kolumni

Pirkko Lahti

Kirjoittaja on Suomen Mielenterveysliiton entinen toiminnanjohtaja.

Suomen sykähdyttävät 100-vuotiaat

Emerituspiispa Eero Huovinen käytti presidentti Mauno Koivistoa siunatessaan puheessa  käsitettä kädenjälki. Hän korosti presidentti Koiviston yhteiskuntaamme jättämää kädenjälkeä.

Satavuotiaassa Suomessa oli maaliskuuun lopussa  625 100-vuotiasta ja 543 yli satavuotiasta. Suurin osa heistä on naisia ja useimmat asuvat pääkaupunkialueella. Suomen vanhin on 108 vuotias.

Maailmassa on neljä satavuotiaden tunnettua keskittymää: Japanin Okiwangossa, Italian Sardiniassa ja Acciarolissa sekä Kalifornian adventistiryhmittymä. Heitä tutkiessaan ei löydä yhtään selkeää syytä pitkään ikään: toiset syövät vain kasviksia, juovat vettä ja toiset syövät punaista lihaa ja juovat viiniä. Tiivis yhteisö kantaa kahta ryhmittymää ja ehkä  he kaikki kävelevät aika paljon. Meneillään on iso tutkimus pitkän iän ”salaisuudesta”.

Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Haastattelimme kollegani opetusneuvos Ulla Nummisen kanssa Suomen satavuotiaita. Suurimmalla osalla oli varsin vaatimaton kotitausta. Asuttiin yhden huoneen kodissa ja sisaruksia oli paljon. Kotona kasvettiin työntekoon ja erilaisia sairauksia ja kuolemaa pidettiin osana elämää. Kodin töihin kaikki osallistuivat ja lasten kasvatus tapahtui usein työn teon rinnalla. Leipomossa työtä tekevä äiti vei vauvansa leipomon takapihalle nukkumaan ja kävi aina välillä katsomassa lapsen vointia.

Koulu jäi usein neljään luokkaan, ns. kiertokouluna ja oli kiire löytää töitä. Nuoruuteen kuului viikonlopun tanssit, vaikka 30 kilometrin pyörämatkan päässä. Työhön pääsy toi omaa rahaa ja mahdollisuuksia hankkia erilaisia asioita. Säästettiin kotia varten. Aviopuoliso löytyi työn tai erilaisten yhteisöjen kautta. Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Kaikki arvostivat arkista elämää.

Kukaan haastatelluistamme ei ollut lihava. Lapsuuden niukka ravinto heijastui myöhempään kuntoon. Erilaisia sairauksia heillä oli, mutta oli myös satavuotiaita, joilla ei ollut mitään lääkkeitä.

Osa oli työkokemuksen perusteella saanut ns. pätevyyden vaikkapa sairaanhoitajaksi. Kaikki toivoivat, että arki sujuisi ja kaikki arvostivat arkista elämää. Haastatellut olivat sykähdyttäviä vanhuksia.

He kuitenkin kokivat ikäväksi sen, että päättäjät ja yleinen mielipide pitää heitä taakkana ja  menoeränä. Eräille tuli syyllinen olo siitä, että on  yhä  hengissä. Toisaalta, eräs satavuotias totesi, että ”minun maksamillani veroilla elätetään työttömiä nuoria!”

Jokainen heistä – oli sitten myyjä, metallipajan hitsaaja, maanviljelijä tai mikä tahansa ammattilainen – oli ja on jättänyt kädenjälkensä tähän yhteiskuntaan. Eräskin satavuotias oli joutunut 5-vuotiaana pikkupiiaksi maalaistaloon ja  siitä lähtien tehnyt erilaisia töitä. Kunnioitukseni näiden ihmisten kädenjälkeä kohtaan on iso!

Pirkko Lahti

Kirjoittaja on Suomen Mielenterveysliiton entinen toiminnanjohtaja.

Kolumni

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Hän olisi tosi taitava, tietävä ja tyylikäs presidenttiehdokas

Väistämätön tapahtui. Perussuomalaiset hajosivat. Soinin jälkeen vedenpaisumus. Eduskuntaryhmä repesi kahtia kuin temppelin esirippu muinoin. Ja ilmiö leviää kuntiin kautta maan.

Perussuomalaisten puoluekokous lähti lapasesta. Vallankumous söi lapsensa. Ei puolue, eikä myöskään Juha Sipilän hallitus kestänyt Jussi Halla-ahon johdolla tapahtunutta täydellistä vyörytystä. Samoin kuin urheilussa, politiikassakin tärkeätä on voitto, mutta ei vastustajan nöyryyttäminen.

Mutta mikä merkillisintä, perussuomalaisten repeämisestä huolimatta Sipilän hallitus pelastui kaatumiselta kuin ihmeen kaupalla. Peruutushallitus perui uhkaavan hallituskriisinkin.

Kaupankäynnissä tuki hallitukselle takasi loikkareille entiset ministerituolit. Menettelystä oli varmuuden vuoksi neuvoteltu jo ennen puoluekokousvalintoja.

Sipilän johdolla esitettiin sitten poliittista teatteria pahimmillaan – pääministerin sankarillista Turun lentonäytöstä myöten. Näytelmän sivuroolissa nähtiin yksittäisen puolueen valintoihin kohdistamallaan kritiikillä yllättäen myös tasavallan presidentti!

Persujen äärinationalistinen siipi siirtyi räksyttämään oppositioon. Loikkarien Uusi vaihtoehto -ryhmä ryhtyi hallituksen sylikoiraksi. Porvarihallituksen kova linja vain vahvistuu.

Tässä tilanteessa SDP:n tulee määrätietoisesti tuoda esille edistyksellisiä, positiivisia ja uskottavia vaihtoehtoja harjoitettavalle politiikalle. Sosialidemokraattien tulee olla eturintamassa taistelussa kansanvallan, ihmisoikeuksien, ihmisten tasa-arvon ja hyvinvointivaltion puolesta. Valitettavasti oikeistolaisen hegemonian vallitessa demareita pyritään päinvastoin työntämään marginaaliin.

Suomessa sosialidemokraatit uhkaavat kuolla vanhuuteen, vaikka paradoksaalista kyllä Wanhat Toverit on puolueen pirtein ja elinvoimaisin osa. Ns. luonnollinen poistuma on kuitenkin suurempi kuin uusien nuorten tulo puolueen toimintaan.

Politiikan virtaukset muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti. Täytyy vain uskoa ja tehdä työtä yhteisten tavoitteiden puolesta.

Me vanhat muistelemme kaiholla esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen aikoja, jolloin nuoria rynni SDP:hen ovista ja ikkunoista. Jonkinlaista sosialidemokraattien hegemoniaa elettiin monta vuosikymmentä senkin jälkeen. Kalevi Sorsa oli pääministerinä kaikkiaan kymmenen vuotta, pitempään kuin yksikään toinen sitä ennen tai sen jälkeen.

Sitten tapahtui sellainenkin ihme, että sosialidemokraatteja ruvettiin valitsemaan tasavallan presidenteiksi: Mauno Koivisto 1982-1994, Martti Ahtisaari 1994-2000 ja Tarja Halonen 2000-2012.

Kuvitelkaa, 30 vuotta peräjälkeen sosialidemokraatti tasavallan presidenttinä! Ja ajatelkaa, radikaalina vasemmistolaisena pidetty Tarja Halonen, joka jaksoi puhua ja toimia avoimesti sosialidemokraattisten perusarvojen puolesta, valittiin kaksi kertaa tasavallan presidentiksi!

Tämän päivän oikeistolaisessa ilmapiirissä nämä tosiasiat tuntuvat kaukaiselta unelta ja nykyisinä tavoitteina lähinnä unelmahötöltä.

Rohkenen jo tässä vaiheessa kertoa oman mielipiteeni…

Mutta niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. Politiikan virtaukset muuttuvat joskus hyvinkin nopeasti. Täytyy vain uskoa ja tehdä työtä yhteisten tavoitteiden puolesta.

Harva muistaa, että esimerkiksi ”työväen presidentti” Sauli Niinistö lähti vuoden 2006 presidentinvaaliin hyvin vaatimattomista kannatuslukemista, mutta ylsi lopulta lähes tasapäiseen taistoon Tarja Halosen kanssa. Hän sai sitten 2007 eduskuntavaaleissa ennätykselliset 60 000 ääntä, kohosi eduskunnan puhemieheksi ja 2012 tasavallan presidentiksi.

Nyt Sauli Niinistö on suosittu presidentti, mutta se ei saa estää SDP:n ehdokasta menemästä kilpaan hänen ja muiden ehdokkaiden kanssa. SDP:n presidenttiehdokas nimetään syksyllä tarvittaessa jäsenäänestyksen tulokseen perustuen, mutta rohkenen jo tässä vaiheessa kertoa oman mielipiteeni.

SDP:n presidenttiehdokas voisi olla fiksu nainen, SDP:n varapuheenjohtaja, kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta! Hän olisi tosi taitava, tietävä ja tyylikäs presidenttiehdokas.

Aimo Massinen

Kirjoittaja on Turun kaupunginvaltuuston jäsen ja Turun Sanomien ja Turun Päivälehden eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Kolumni

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan muutamassa päivässä

Vaikeina aikoina arvojen merkitys korostuu. Lauantaina 10.6.2017 Suomessa heräsi paljon toivoa. Molempien hallituspuolueiden puheenjohtajat Sipilä ja Orpo sanoivat pohtivansa perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen hallitusyhteistyön tulevaisuutta juuri arvojen näkökulmasta.

Moni ajatteli, että vihdoinkin. Politiikka palautetaan perusasioihin. Suvaitsemattomuudelle ja vihapuheelle laitetaan rajat.

Muutamassa päivässä arvopuheet vaihtuivat valtapolitiikkaan. Pääministeri Sipilä peruutti lennosta hallituksen eronpyynnön. Hallitus päätti jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tämän päivän tietojen valossa johtopäätös on selkeä. Tässä korttipelissä osalla pelaajista taisi olla merkatut kortit.

Hallitus yrittää nyt jatkaa olemassaoloaan muina miehinä. Se jatkaa kuitenkin parlamentaarisesti ja moraalisesti ohentuneena ilman kansalaisten enemmistön tukea. On ilmeistä, että hallituksen takana on enää vajaa 40 prosenttia kansasta. Se ei ole paljoa.

Moraalisen laskuopin tulos on vielä huonompi. Politiikka, yhteisten asioiden hoitaminen, ei pitäisi olla korttipeliä valtapaikoilla. Arvojen ei pitäisi olla vaihdannan pelimerkkejä.

Epäoikeudenmukaiset leikkaukset jatkuvat ja uudet veronalennukset, kuten apteekkarivähennykset ja miljoonaperintöjen verotuksen keventämiset, tuovat kymmenien tuhansien uudet edut heille, joilla ennestään jo eniten on.

Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Talous kyllä kasvaa ja kansainvälinen, erityisesti Suomen päämarkkina-alueilla puhaltava myötätuuli tukee vuonna 2015 tapahtunutta käännettä, mutta sen kasvun hedelmiä eivät kaikki pääse nyt maistamaan.

Suomalaiset ansaitsevat parempaa. Me haluamme Suomen, jossa päättäjät omalla esimerkillään osoittavat, ettei vihalle, sorrolle tai rasismille ole tilaa. Me haluamme maan, jossa kansainvälinen yhteistyö nähdään arvona ja mahdollisuutena. Me haluamme maan, jossa nämä arvot eivät ole kaupan.

Me haluamme Suomen, jossa päätöksenteko on läpinäkyvää ja jossa hallitus vastaa toiminnastaan eduskunnalle ja Suomen kansalle. Me haluamme hallituksen, jossa edustettuina olevien puolueiden asemat perustuvat kansan vaaleissa ilmaisemaan tukeen.

Antti Lindtman

Kirjoittaja on SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Urheiluhistoriaa tulee penkoa – jäisi koheltaminen vähemmälle

Opetusministeriö on joutunut valtiontalouden tarkastusviraston valvonnan vuoksi perimään Valolta ja myös olympiakomitealta avustusrahoja takaisin lähes 2 miljoonaa euroa.

Puhtaat eivät ole jauhot pussissa perijälläkään. Ministeriössä ei ole noudatettu omia eikä valtion liikuntaneuvoston päätöksiä.  Esimerkiksi ylitarkastaja Hannu Tolonen ei ole piitannut näistä päätöksistä vaan on esitellyt ja myöntänyt avustuksia ohi sääntöjen. Eikä hän ole ministeriössä ollut ainoa koheltaja. Valvonta on ollut lähes olematon ministeriössä. Jopa niin, että vuonna 2015 ministeriön oma entinen virkamies Timo Haukilahti joutui kääntymään oikeuskanslerin puoleen saadakseen muutoksen ministeriössä vallitsevaan epäkohtaan.

Nyt Valo, jonka toimintaan esimerkiksi Työväen urheiluliitto (TUL) ei lähtenyt mukaan,  on fuusioitunut olympiakomiteaan ja Valon entinen pääsihteeri Teemu Japisson on jättänyt virkansa.

Vaikka puolustus kertookin varojen tulleen käytetyksi lasten urheiluun, niin kyllä sieltä OK:n tileiltä löytyy ylimitoitettu muutaman tonnin synttärilahja ruhtinaallista palkkaa nauttivalle ja huippu-urheilun kehittämisessä epäonnistuneelle sekä Norjan mäkivalmennuksesta potkut saaneelle Mika Kojonkoskelle.

Vaikka esimerkiksi Kalervo Kummola on ehdottanut Kojonkoskelle eropaperia, niin mieshän istuu pallillaan kuin tatti.

Nyt olympiakomitealla on uusi johtokaksikko Timo RitakallioMikko Salonen. Heillä on puhdas pöytä ja suhteet kunnossa moniin suuntiin. Nähtäväksi jää miten Timo Ritakallio tulee kunnioittamaan opetusministeriön suositusta, ettei joillekin makseta pääministerin suuruista palkkaa toimistossa.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Suomen urheilu mataa syvällä kansainvälisessä unholassa. Kun meillä on ollut kosolti ilonkin päiviä, niin halusin palata tunnetun urheilujohtajan, nyt 94-vuotiaan Jukka Uunilan aikoihin. Hän antoi pitkän haastattelun Urheilumuseon Pekka Honkaselle ja Jouko Kokkoselle maaliskuussa 2010. Kuuntelin jutustelun alusta loppuun.

Kun Uunila palasi 1966 Budapestin yleisurheilun penkin alle menneistä EM-kisoista, hän havahtui ja päätti muutoksen hetken koittaneen. Yleisurheilumme valmennusta oli siihen asti johdettu laaja-alaisesti Armas Valsteen tiedoin ja taidoin. Ne olivat maailmalla arvostettuja.

SUL:n puheenjohtaja Uunila oli kuullut Arthur Lydiardin luennon valmennuksesta. Pitkien neuvottelujen jälkeen tämä uusseelantilainen mies tuli tuplaamaan suomalaisjuoksijoiden harjoittelut ja vakuutti metodeistaan myös suomalaiset valmentajat.

Äänekkäitä vastustajiakin löytyi muun muassa Pekka Tiilikaisesta ja Paavo Noposesta sinivalkovärien pettämisen vuoksi.

Samalla urheiluliitto toteutti amerikkalaisen liike-elämämallin mukaan ja konsultti Nyströmin avulla 5 vuoden tavoiteohjelman. Jokaisen urheilijan ja hänen valmentajansa kanssa keskusteltiin realistiset mahdollisuudet. Urheilijoita kohdeltiin yksilöinä.

Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä.

Muutoksiin Uunilan olympiakomitean puheenjohtajakaudella kuului myös valmennuspäällikön palkkaaminen olympiakomitealle. Uunilalla oli varsin hyvin tiedossa Tokion 1964 olympiakisojen koripallovalmentaja Kallu Tuominen, joka oli johdattanut Suomen noissa kisoissa 11. tilalle.

Paikka julistettiin pelisääntöjen mukaan hakuun. Kallu kysyi Uunilalta, että pitääkö hänenkin hakea kyseessä olevaa paikkaa erikseen, ja mitä hän kirjoittaa hakemukseen. Uunila vastasi, että tottakai sinunkin pitää hakea sitä: ”Hakupaperiin kirjoitat, että haet ja nimi alle. Ansiolistaa ei tarvita.” Se riitti ja Kallu Tuominen valittiin yksimielisesti.

Eikä tarvinnut katua. Suomen urheilussa alkoi tapahtua. Kallu kokosi yhteen eri urheilulajien valmentajat yhteistyöhön. Hän tiesi, että jokaisella huipulla on lajista riippumatta oltava sama peruskestävyysvalmennus.Valmennustiedon jakaminen yli rajojen oli tärkeää.

Oli tuossa monituntisessa Urheilumuseolle annetussa haastattelussa useita muitakin näkökohtia. Nykyäänhän olympiakomitealla ei ollut vaikkapa Riossa muita tavoitteita kuin olla mukana kivassa olympiafiilingissä, kuten Kojonkoski luonnehti.

Historiaan kannattaa tutustua huolellisesti, sillä niiden vaiheista voi löytää jyviä urheilumme kehittämisen suhteen.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)

Hukkuuko ihminen nettiin?

Politiikka on kommunikointia. Ilman sisäistä ja ulospäin suuntautuvaa keskustelua ja kommunikointia ei ole demokratiaa. Netin voimasta kertoo nuorten ay-aktiivien kampanja nollasopimuksia vastaan ja äskeinen kampanja Älä kerro Martille -projekti, jolla kerättiin varoja Crisis Management Initiativen eli CMI:n rauhanvälitystyöhön.

Hukkuuko kaiken uuden ja ihmeellisen keskellä aktiivinen kansalaisuus nettiin? Ja mitä tapahtuu, kun ”some-kuplat” ovat yhä enemmän samanhenkisten kontakteja? Tai kun samanhenkiselle ryhmälle algoritmit syöttävät samanhenkisiä uutisia, jotka perustivat muiden samanhenkisten klikkauksiin?

Samanmielisten kupliin ei luonnollisesti eksy toisenlaista näkökulmaa edustava kansalainen ja jos eksyy, niin suun aukaiseminen valtavirtaa vastaan voi aiheuttaa hyökkäysryöpyn eli someraivon.

Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille.

Some on loistava ja välttämätön yhteiskunnallisen keskustelun foorumi. Olen itse Facebookissa ja nettiyhteisö Twitterin aktivisti, mutta kaipaan muutakin osallisuutta. Olisi harmillista, jos tulevaisuudessa keskustelu yhä enemmän rajoittuu vain internetiin.

Pakko tunnustaa, että muistelen usein työväentalojen tunnelmaa, hajuja ja väittelyjä. Kaiken kaikkiaan: juuri nyt tarvitaan monipuolista osallistumista, tilaa ja mahdollisuuksia keskusteluille ja kohtaamisille.

Puu kaatuu muutamassa minuutissa, mutta uuden puun kasvaminen kestää vuosikymmeniä. Kansalaisjärjestöjen toiminnan vaikeuttaminen voi tapahtua yhdellä valtion budjetin nuijankopautuksella, eikä sitä rihmastoa voi juuri mikään korvata. Järjestöt tuovat lisäarvoa paitsi aktivoimalla kansalaisia, myös antamalla tärkeän panoksen päätöksentekijöille. Demokratiavaje olisi ammottava, jos eduskunnalle tulevia esityksiä kommentoisivat vain samat ihmiset ja tahot, jotka ovat olleet hallituksen asiantuntijoina.

Eduskunta-aikoinani huomasin, kuinka kansalaisjärjestöjen edustajat olivat usein paljon paremmin informoituja käsiteltävänä olevassa asiassa ja tietoisia uusimmista käänteistä kuin ns. viralliset viisaat.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko (sd.)