Kolumni

Pirkko Lahti

Kirjoittaja on Suomen Mielenterveysliiton entinen toiminnanjohtaja.

Suomen sykähdyttävät 100-vuotiaat

Emerituspiispa Eero Huovinen käytti presidentti Mauno Koivistoa siunatessaan puheessa  käsitettä kädenjälki. Hän korosti presidentti Koiviston yhteiskuntaamme jättämää kädenjälkeä.

Satavuotiaassa Suomessa oli maaliskuuun lopussa  625 100-vuotiasta ja 543 yli satavuotiasta. Suurin osa heistä on naisia ja useimmat asuvat pääkaupunkialueella. Suomen vanhin on 108 vuotias.

Maailmassa on neljä satavuotiaden tunnettua keskittymää: Japanin Okiwangossa, Italian Sardiniassa ja Acciarolissa sekä Kalifornian adventistiryhmittymä. Heitä tutkiessaan ei löydä yhtään selkeää syytä pitkään ikään: toiset syövät vain kasviksia, juovat vettä ja toiset syövät punaista lihaa ja juovat viiniä. Tiivis yhteisö kantaa kahta ryhmittymää ja ehkä  he kaikki kävelevät aika paljon. Meneillään on iso tutkimus pitkän iän ”salaisuudesta”.

Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Haastattelimme kollegani opetusneuvos Ulla Nummisen kanssa Suomen satavuotiaita. Suurimmalla osalla oli varsin vaatimaton kotitausta. Asuttiin yhden huoneen kodissa ja sisaruksia oli paljon. Kotona kasvettiin työntekoon ja erilaisia sairauksia ja kuolemaa pidettiin osana elämää. Kodin töihin kaikki osallistuivat ja lasten kasvatus tapahtui usein työn teon rinnalla. Leipomossa työtä tekevä äiti vei vauvansa leipomon takapihalle nukkumaan ja kävi aina välillä katsomassa lapsen vointia.

Koulu jäi usein neljään luokkaan, ns. kiertokouluna ja oli kiire löytää töitä. Nuoruuteen kuului viikonlopun tanssit, vaikka 30 kilometrin pyörämatkan päässä. Työhön pääsy toi omaa rahaa ja mahdollisuuksia hankkia erilaisia asioita. Säästettiin kotia varten. Aviopuoliso löytyi työn tai erilaisten yhteisöjen kautta. Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Kaikki arvostivat arkista elämää.

Kukaan haastatelluistamme ei ollut lihava. Lapsuuden niukka ravinto heijastui myöhempään kuntoon. Erilaisia sairauksia heillä oli, mutta oli myös satavuotiaita, joilla ei ollut mitään lääkkeitä.

Osa oli työkokemuksen perusteella saanut ns. pätevyyden vaikkapa sairaanhoitajaksi. Kaikki toivoivat, että arki sujuisi ja kaikki arvostivat arkista elämää. Haastatellut olivat sykähdyttäviä vanhuksia.

He kuitenkin kokivat ikäväksi sen, että päättäjät ja yleinen mielipide pitää heitä taakkana ja  menoeränä. Eräille tuli syyllinen olo siitä, että on  yhä  hengissä. Toisaalta, eräs satavuotias totesi, että ”minun maksamillani veroilla elätetään työttömiä nuoria!”

Jokainen heistä – oli sitten myyjä, metallipajan hitsaaja, maanviljelijä tai mikä tahansa ammattilainen – oli ja on jättänyt kädenjälkensä tähän yhteiskuntaan. Eräskin satavuotias oli joutunut 5-vuotiaana pikkupiiaksi maalaistaloon ja  siitä lähtien tehnyt erilaisia töitä. Kunnioitukseni näiden ihmisten kädenjälkeä kohtaan on iso!

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Hulvaton ilotulituspeli lumoaa katsojaköriläänkin, ja sen jäljet johtavat koripallon emämaahan USA:han

Koriksessa eletään ennen näkemätöntä pelityylin muutosta. Enää ei puuduttava puskeminen ja pakittaminen olekaan ottelujen johtava trendi.

Nyt pallo liikkuu entistä nopeammin, taitopelaajat ottavat siekailematta hulvattomiakin ratkaisuja ja kolmen pisteen heittoja satelee alvariinsa.

Tämä tietää sitä, että katsomojen lehtereillä mököttävä kriitikkoköriläskin innostuu pelin tuomista uusista nautinnoista. Ilotulituskoripalloilu on päivän sana.

Kun Slovenia voitti sunnuntaina EM-finaalissa naapurinsa Serbian, niin pelissä nähtiin juuri ne ainekset, joista edellä mainitsin. Vaikka vain 2 miljoonan asukkaan Sloveniasta nousee nyt Euroopan paras korismaajoukkue, niin se ei vielä tarkoita sitä, että nimenomaan juuri siellä olisi keksitty tämä koripallopelin uusi suuntaus.

Kyllä jäljet sittenkin johtavat pelin emämaahan USA:han. Siellä kun viime vuosien vauhdikkain joukkue Golden State pisti pakan ihan uusiin uomiin. Joukkue pelasi vuosikymmenet NBA:ssa taviskorista, vailla säihkyvyyttä. Mutta sitten tulivat Stephen Curry ja kumppanit, heillä oli taitoa ja uutta ajattelua. Vahvalla itseluottamuksella ja pelihurmioon latautuneina he löivät itsensä läpi ja yleisö hullaantui uudesta pelitavasta.

Kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen!

Mitä tämä ilotulituskoripalloilu sitten sisältää?

Se alkaa siitä, että joukkueessa on huipputaitavia yksilöitä. He pystyvät luomaan pallon nopean liikkeen ja siten korintekopaikkojen avautumisen. Ja kun pallo pistetään pussiin vaikeistakin paikoista, niin onnistumisia seuraa hurmostila sekä jatkumona usein pitkä pisteputki ja siten vastustajan henkinen kyykyttäminen. Pelin yleisöystävällisyys vaatii komeita koreja ja niitähän tällä pelitavalla tulee. Kun tähän lisätään vielä joukkuekemia, jossa huippumies pelaa koko joukkueen eteen, niin keitos on maukasta.

EM-kisojen parhaaksi pelaajaksi valittu Slovenian vasenkätinen Goran Dragic oli malliesimerkki nykykoriksen taiturista. Hänen tekemisensä parketilla oli häikäisevää, varsinkin se kuinka hän pystyy lähikontaktissa luomaan itselleen vapaan heittopaikan pitkienkin pelaajien edestä.

Vaikka tässä onkin hehkuteltu menestyvän nykypelin loistokkuutta, niin eihän siitä mihinkään päästä, että matsissa myös puolustetaan, tehdään ns. likaista työtä. Muutenhan ei voittoja oteta. Uhrautuvan puolustuspelin sankarit jäävät kuitenkin usein huomaamatta.

Slovenia voitti EM-kisoissa siis kaikki ottelunsa, mutta kappas vaan, Suomi antoi mestareille kaikkein kovimman vastuksen! Susijengihän johti peliä vielä 32 sekuntia ennen loppua ja taipui lopputrillerissä vain kolmella pisteellä.

Suomi oli lopulta kisojen 11:s kun mukana lopputurnauksessa oli 24 joukkuetta. Kotipelien aikana lähenneltiin yleisöä hyväilevää ilotulituskorista.

Susijengi oli kisoissa toiseksi tarkin vapareissa (83,3 %), kuudenneksi tarkin kolmosissa (37,1 %), kahdeksas torjunnoissa (2,7) sekä yhdeksäs pisteissä (83,3) ja levyreissä (36,5).

Ilotulituskoris saa jatkoa kun tuosta vielä petrataan.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan seuraajaa – ”Enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari”

Palloilusarjamyllyt ovat taitekohdissaan. Jalkapallo lopettelee HJK:n mestaruudella ja vielä toistaiseksi selvittämättömällä putoajalla. Pikkumusta lätkä on jo täydessä vauhdissaan. Yllättäviä tuloksia on jo nähty. Joukkueiden pelaajapakat ovat nurinkurin ja nyt vielä tarkkaillaan minkälaisia skoutteja ja kauppamiehiä on työssään ollut ja miten onnistuneet kaupoissaan.

Lätkässä on jo kohuttu. Kaukalossa on pelattu rumia ja usea pelaaja on joutunut ottamaan vastaan. päähän kohdistuneita taklauksia. Kurinpitovaliokunta on valppaasti puuttunut tekoihin ja pyrkii rangaistuksillaan saamaan siisteyttä peliin. Hyvä, urheilu ei saa olla väkivaltaa. Se on kitkettävä pois. Onkohan muuten niin, että kiekon pariin tulee poikkeavan paljon rämäpäitä mukaan?

Käsittämätöntä poliittista peliä.

Urheilun kokoomuslainen liikemies Harkimo haluaa poistaa urheilumme kartalta aikaansaavat toimijat, kansalaisia liikuttavan TUL:n ja ruotsinkielisiä harrastajia mukaan vetävän SFI:n. Vievät muka turhaan valtion rahoja. Käsittämätöntä poliittista peliä. Pikemminkin Harkimon pitäisi tukistaa ja opastaa niitä kokoomuslaisia urheilujohtajia, joiden johdolla maamme urheilu on saatettu rapakuntoon.

Kokoomus ajaa soteen valinnanvapautta saadakseen valtion terveysrahoja omilleen. Urheilussa ei kuitenkaan saa olla muita kilpailijoita edesauttamassa urheilumme rikkautta. Urheilussamme tulee antaa kaikkien kukkien kukkia. Näyttöjä tästä on ollut silloin, kun työväen ja ruotsinkieliset urheiluseurat ovat olleet terveen ruumiin ja sielun voimin mukana elävöittämässä ja kehittämässä  urheiluareenoitamme.

Poliitikot ovat suunnannäyttäjiä Suomen urheilussa. He päättävät verovarojen käytöstä. Aina 1950-luvulle asti Suomessa oli vain yksi yksityisin pankin varoin 1928 rakennettu uimahalli Helsingin Yrjönkadulle numeroon 25. Helsinkiläiset uimaseurat HU, HSS, HTU, MaU ja Vetehiset, alkuaan Ylioppilasuimarit, hallitsivat suvereenisti koko Suomen uintia. Lyhyen ajan kylmissä järvivesissä muun Suomen uimarien harjoittelu oli vaatimatonta.

Kun kuntien poliitikot lähtivät mukaan tukemaan uimahallien perustamista, on halleja nyt Suomessa jo yli 200. Uintiharrastus on levinnyt tehokkaan laajasti ympäri maatamme niin, että stadilaiset uintimenestyjät ovat harvassa.

Tässä vain yksi osoitus urheilun ja politiikan hedelmällisestä yhteenkuuluvuudesta.

Entä sitten kun entinen palvottu urheilusankari on raunio?

Eriarvoisuus on vallitseva olotila myös ammatissa nimeltään urheilu. Vallitsee varsinkin alan osaamisessa ja palkoissa. On lajeja, joissa menestys palkitaan ruhtinaallisesti miljoonilla, Kuten formuloissa, jalkapallossa. baseballissa, tenniksessä, golfissa, koripallossa, jääkiekossa, uinnissa ja monessa muussakin lajissa maasta riippuen. Tälle tasolle yrittäjiä riittää. Kaikki eivät luonnollisestikaan onnistu. Mutta lajit tarvitsevat heitä. Kilpailun ja viihteen vuoksi.

Huippuja suitsutetaan ja selkään taputtajia riittää teemalla, että kyllä me sitten ollaan hyviä. Huippu-urheilulla on kyllä varsinkin henkilökohtainen mitalin kääntöpuoli. Parrasvaloissa oleminen ei ole kovin pitkäikäistaä. Alkaa arki. Olet yhä nuori. Elämää elettävänä kymmeniä vuosia. Kenties urheiluammatti ei ole tuottanut säästöjä. Sinulla ei ole muuta ammattia. Elämänmuutos on henkisesti raju. Kestätkö sen? Kaikki eivät. Toimettomana olemiseen tulee mukaan kenties alkoholi, huumeet. Entinen palvottu urheilusankari on raunio. Monien unohtama. Keltaisen lehdistön saalis.

Urheilusta vastaavien järjestöjen ja myös poliitikkojen on ojennettava auttava ja huolehtiva kätensä. Tähän seikkaan on jo jonkin verran meilläkin kiinnitetty huomio. Mutta ei läheskään riittävästi. Jääkiekkoilija Juha Rantasila oli aikanaan maamme kiekkoykkösiä ja huolehti juristiopintonsa kunniakkaasti siinä ohessa. Nyt hän on ollut edelläkävijänä huolehtimassa kiekkouran lopettaneiden kohtaloista esimerkillisesti.

Suomen urheilusankareita ei pidä jättää unholaan. Sivistysvaltiolla on oltava sivistystä. Vakuutusyhtiön ja samalla olympiakomitean johtajalla Timo Ritakalliolla on näytön paikka.

Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa.

Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas. Jalkapallomme on menettänyt vasta 65-vuotiaan puheenjohtajansa, tulisieluisen Pertti Alajan.

Nyt haetaan korvaajaa. Ehdolla on Seinäjoen Raimo Sarajärvi. Mies on johdattanut Seinäjoen seuransa Suomen mestaruuteen ja rakennuttanut paikkakunnalle kelvollisen pelinäyttämön. Mutta kuinka ovat sosiaaliset taidot? Tällä kaudella jo kolme valmentajaa on saanut kenkää hänen lapikkaistaan.

Suomen Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan korvaajaa. Varsinkin kun valitsijoiden enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari. Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa. Olympiakomiteankin viimeksi nimitetyt molemmat urheiijajäsenetkin ovat kokoomuksen aktiivipoliitikoita.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Maija Anttila, Helsinki

Mielipide: SDP:n sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” -päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Kun sitten valitsin SDP:n ja liityin Haagan Työväenyhdistykseen, halusin vielä ennen liittymiskokousta keskustella puolueen tilasta ja toimintatavoista yhdistyksen puheenjohtajan kanssa. Muistan, miten hämmästynyt hän oli ehdotuksestani.

Tapasimme ja keskustelimme. Kun sitten liittymiskokouksessa kerrottiin uusista jäsenistä, eräs pitkäaikainen yhdistyksen jäsen kysyi; ”mitä virkaa sinä aiot hakea, kun liityt SDP:eeseen”. Hämmästyin ja hiukan närkästyinkin. ”En mitään virkaa, minulla on hyvä työpaikka, mutta ajattelin edistää sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa”, vastasin.

Tämä ensimmäinen kohtaaminen puolueen järjestöväen kanssa on syöpynyt syvälle sydämeeni. Se kuvasti tietyllä tavalla sen ajan politisoitunutta tilaa yhteiskunnassa. Puolueesta tultiin hakemaan myös ponnahduslautaa omalle uralle. Puolue oli henkilökohtainen etujärjestö.

Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi.

Jotakin samanlaista ajattelua koen tämän päivän sosialidemokratiassa. Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi. Kokonaisuus ja isot aatteet ovat hämärtyneet.

Muistan, miten minua nuorena puolueen jäsenenä elähdytti SDP:n kansainväliset rauhan ja solidaarisuuden edistämisen tavoitteet ja toiminta eri puolilla maailmaa. Tälle työlle olisi taas suuri kysyntä. SDP oli myös merkittävin yhteiskunnallisten rakenteiden ja uudistusten eteenpäin viejä – peruskoulu, kansanterveystyö, päivähoito ym. Ay-liike tuki puolueen tavoitteita omilla tavoitteillaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Nyt on toisin. Puolueen sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua, milloin eläkeläiset vastaan nuoret, työssä käyvät vastaan opiskelijat, palkansaajat vastaan yrittäjät, pätkätyöläiset tai sirpaletyöläiset jne. Poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen tavoitteet ja asiat ovat sekoittuneet ja epäonnistumiset heittävät varjon kummankin liikkeen ylle.

Mielestäni kiireellisin tehtävä olisi selkiyttää poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen roolit ja omat tavoitteet ja yhteistyön muodot. SDP:n kannalta on tärkeätä, että myös ay-liike uudistuu.

Puolue hakee ohjelmatyöhönsä osanottajia uudella tavalla. Teemat on hahmotettu myös suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Se vaikuttaa hyvältä. Toivon, että tässä työssä otetaan tavoitteeksi maalata uusi maailma suurella ja kunnianhimoisella pensselillä. On huomattava, että nuoria elähdyttää idealismi ja suuret tunteet. Sitä herätti SDP aikoinaan ja nyt sen pitää tehdä sama uudelleen. Pois ryhmäkohtaisesta etuajattelusta kohti suurta maailman rauhaa ja solidaarisuutta!

Maija Anttila, Helsinki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

Jutta Urpilainen: Suomen EU-linja kirkkaaksi

Keväällä eri puolilla vanhaa mannerta jännitettiin Ranskan presidentinvaaleja. Helpotus oli suuri, kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi. Saksassa vaalit pidetään syyskuun lopussa. Riippumatta siitä kummasta kärkiehdokkaasta, Angela Merkelistä vai Martin Schultzista, tulee liittokansleri, Saksan vahva ote EU:n kehittämiseksi jatkuu.

Ensimmäistä kertaa EU:n historiassa on käynnissä neuvottelut yhden jäsenmaan irtautumiseksi jäsenyydestä. Ollaan täysin uudenlaisessa tilanteessa. Samaan aikaan vaatimukset EU:n suuntaan ovat lisääntyneet. Uudet turvallisuusuhat, lisääntyvä maahanmuutto ja jännittynyt kansainvälinen tilanne asettavat vaatimuksia entistä tiiviimmälle yhteistyölle unionissa. Myös toiveet unionin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi ovat kasvaneet. Samoin näkemykset euroalueen yhteistyön syventämiseksi ovat saaneet tuulta siipiensä alle.

EU onkin nyt tienristeyksessä. Todennäköistä on, että Saksan vaalien jälkeen Saksalta ja Ranskalta tullaan näkemään yhteinen esitys Euroopan Unionin yhteistyön syventämiseksi. Kysymys kuuluukin, mikä on Suomen hallituksen linja EU:n tulevaisuuden rakentamiseksi. Se näyttää epäselvältä. Nyt pitäisi olla aktiivinen ja tuoda esille omia ehdotuksia EU:n kehittämiseksi.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi.

Näin olemme aiemmin toimineet. Lipposen hallituksen aikana Suomen ja Ruotsin ulkoministerit ajoivat EU:n kriisinhallintakykyjen kehittämistä. Kataisen hallituksessa ajoimme Saksan kanssa sijoittajavastuuta osaksi euroalueen riskienjakojärjestelyjä.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Esimerkiksi ehdotuksia EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta voisi työstää punavihreällä yhteistyöllä. EU:n turvallisuusulottuvuuden visiointiin tuntuisi sinipunayhteistyö luontevimmalta. Pääministeripuoluetta voisimme haastaa kokoamaan kansallista EU-tahtotilaseminaaria vuoden 2009 tapaan.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena SDP:llä on uskottavuutta ja perinteitä EU-linjan luomisessa. Suomen paikka on EU:n kaikissa päättävissä pöydissä. Tämän linjan jatkamisessa hallitus tarvitsee opposition tukea – ja ehkä vähän työntöäkin.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Lehesniemi, Porvoo

Mielipide: Laput silmiltä ravintotieteilijät, keskinäinen nokittelu ei edistä hyvinvointiamme

Ilta-Sanomat julkaisi jutun heinäkuussa jutun ”8 järjetöntä ruokatrendiä” asiantuntijana Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm. Kyseessä ei ollut tieteellinen artikkeli, mutta kun hän antaa ymmärtää, että kovat rasvat, kuten voi, ovat vain vahingollisia eikä aikuiselle sokeri ole tietyissä rajoissa haitaksi. Kenen asialla professori on?

IS:n toisessa numerossa ravitsemusterapian professori Ursula Schwab Itä-Suomen yliopistosta oli huolissaan nimenomaan lasten ruokatottumuksista ja välipalojen käytön lisääntymisestä. Se johtaa päivittäisen sokerimäärän nousuun. Hänen mukaansa tähän vaikuttaa myös välipalojen koostumuksen muutos. Edes minun ei ole vaikea ymmärtää, miksi makeutta näihin tuotteisiin lisätään: kuluttajaa ”koukutetaan” lisämyynnin toivossa.

Välipalakulttuurilla on perheiden hyvinvoinnin ja lasten kehittymisen kannalta kaksi todellista haittaa: sosiaalisen ruokahetken positiiviset vaikutukset eliminoidaan ja yksilöiden irrallisuus arvomaailmamuutoksineen kasvaa. Ylipainon lisääntyminen on kunkin havaittavissa. Tämä kulttuurimuutos ei ole hyväksi aikuisille eikä missään tapauksessa aikuisuutta tarvitsevalle lapselle.

Maaperä on hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon.

Schwabin näkemykset olivat asial­lisia ja ymmärrettäviä, Mikael Fogelholmin vähätteleviä. Esimerkiksi karppauksen hän katsoi johtaneen hiilihydraattien vähentämiseen, jonka tilalle tuli ”kauheasti eläinrasvaa ja eläinkunnan tuotteita”. Hän samalla ohittaa tämän mallin ja sen sovellusten tuomat hyödyt: painonpudotus, diabetesriskin aleneminen tai jopa ongelmien hallinta ilman lääkitystä.

Paino- ja sokeriongelmat sekä diabetes ovat kasvava kansallinen uhka. Maaperä on siis hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon. On harmillista huomata ravitsemustieteilijän sanovan, että ”netissä liikkuu aktiivisia kirjoittajia ja mielipidevaikuttajia, jotka luottavat vain sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka tukevat heidän omia kokemuksiaan tai mielipiteitään”.

Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme.

Huomattavasti fiksumpaa ja kansakunnan kannalta hyödyllisempää olisi lisätä ravitsemustietojamme esimerkiksi kakkostyypin diabeteksesta, sen synnystä, vaikutuksista ja hoidosta. Ongelmiin vaikuttamiseksi on keskusteluun saatava samaa julkista otetta, jolla torjuttiin tupakoinnin haittoja. Ja tämä ei synny ilman demarien julkilausuttua poliittista tahtotilaa.

Sokeriin liittyvien riskien vähättely ja suomalaisen ruokakolmion ylistys on huono yhtälö, kun siihen liitetään niin sanotusta virallisesta ravitsemussuosituksesta poikkeavien lääketieteellisten tutkimusten ja näkemysten aliarviointi. Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme, mutta on kädenojennus lääke- ja elintarviketeollisuudelle. Ja sehän siis on kahden kauppa, mutta kolmannen korvapuusti.

Matti Lehesniemi, Porvoo