Satavuotiaassa Suomessa oli maaliskuuun lopussa  625 100-vuotiasta ja 543 yli satavuotiasta. Suurin osa heistä on naisia ja useimmat asuvat pääkaupunkialueella. Suomen vanhin on 108 vuotias.

Maailmassa on neljä satavuotiaden tunnettua keskittymää: Japanin Okiwangossa, Italian Sardiniassa ja Acciarolissa sekä Kalifornian adventistiryhmittymä. Heitä tutkiessaan ei löydä yhtään selkeää syytä pitkään ikään: toiset syövät vain kasviksia, juovat vettä ja toiset syövät punaista lihaa ja juovat viiniä. Tiivis yhteisö kantaa kahta ryhmittymää ja ehkä  he kaikki kävelevät aika paljon. Meneillään on iso tutkimus pitkän iän ”salaisuudesta”.

Koulu jäi usein neljään luokkaan, ns. kiertokouluna ja oli kiire löytää töitä. Nuoruuteen kuului viikonlopun tanssit, vaikka 30 kilometrin pyörämatkan päässä. Työhön pääsy toi omaa rahaa ja mahdollisuuksia hankkia erilaisia asioita. Säästettiin kotia varten. Aviopuoliso löytyi työn tai erilaisten yhteisöjen kautta. Perhe perustettiin ja elettiin säästäen.

Kukaan haastatelluistamme ei ollut lihava. Lapsuuden niukka ravinto heijastui myöhempään kuntoon. Erilaisia sairauksia heillä oli, mutta oli myös satavuotiaita, joilla ei ollut mitään lääkkeitä.

Osa oli työkokemuksen perusteella saanut ns. pätevyyden vaikkapa sairaanhoitajaksi. Kaikki toivoivat, että arki sujuisi ja kaikki arvostivat arkista elämää. Haastatellut olivat sykähdyttäviä vanhuksia.

He kuitenkin kokivat ikäväksi sen, että päättäjät ja yleinen mielipide pitää heitä taakkana ja  menoeränä. Eräille tuli syyllinen olo siitä, että on  yhä  hengissä. Toisaalta, eräs satavuotias totesi, että ”minun maksamillani veroilla elätetään työttömiä nuoria!”

Jokainen heistä – oli sitten myyjä, metallipajan hitsaaja, maanviljelijä tai mikä tahansa ammattilainen – oli ja on jättänyt kädenjälkensä tähän yhteiskuntaan. Eräskin satavuotias oli joutunut 5-vuotiaana pikkupiiaksi maalaistaloon ja  siitä lähtien tehnyt erilaisia töitä. Kunnioitukseni näiden ihmisten kädenjälkeä kohtaan on iso!