Suomenlinnan joukkovoimainen Jukola-saaga on ohjaajansa näköistä vauhtiteatteria

Kuva: Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).

Ei siltä voi mitenkään välttyä. Siis vertailusta Kari Heiskasen kahden tällä vuosituhannella tekemän ”Seitsemän veljestä” -ohjauksen välillä. Sanotaan siis näin, että Lahden kaupunginteatterin versio vuonna 2003 oli erilainen. Ehkä eheämpikin.

Mutta nyt on toinen aika, toinen elämä. Veljesten kapina, irtautuminen järjestäytyneestä yhteiskunnasta, aggressiot ja sovinnonteko näyttäytyvät herran vuonna 2017 vähän erilaisessa valossa kuin 14 vuotta sitten.

Lahden toteutus oli puuntuoksuisuudessaan maanläheisempi, luomumpi. Suomenlinnassa veljekset painavat läpi harmaan kiven kovemmilla otteilla, mutta kun suuri sovinto viimein tehdään, on sen tuottama ilokin sitten isompi. Niin asianosaisille kuin katsojille. Kaukana on siitä kavala maailma.

Sonnilauman padottu energia pääsee valloilleen

Kari Heiskanen on päättänyt tehdä Aleksis Kiven teoksen Jukolat, Impivaarat ja kirkonkylät Hyvän Omantunnon linnakkessa suosikkimaisemaansa eli hyvin riisutulle näyttämölle. Se antaa veljeksille tilaa temmeltää ja katsojan mielikuvitella.


TEATTERI

Ryhmäteatteri, Suomenlinna
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen – Lavastus Janne Siltavuori – Valot Ville Mäkelä – Ääni Jussi Kärkkäinen – Koreografi Kirsi Karlenius – Laulujen harjoitus Jussi Tuurna – Rooleissa mm. Santtu Karvonen, Tommi Rantamäki, Eino Heiskanen, Eero Ojala, Miro Lopperi, Mikko Virtanen, Elias Keränen, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Konsta Mäkelä, Mikko Hänninen, Jari Nissinen

Juuri voima ja vimma ovat monien Heiskasen ohjausten keskeisiä määreitä. Hän oli edellisessä kesäteatteriohjauksessaankin kansalliskirjallisuuden kimpussa samassa hengessä: Kalevalan kuvastoa aikoinaan uusiksi pistänyt Paavo Haavikon ”Rauta-aika” sai Pyynikin kesäteatterissa vuonna 2011 Heiskasen käsittelyssä monta lisäkierrettä paitsi hilpeistä anakronismeista, myös ja eritoten kalevalaista machoilua ironisoivasta fyysisyydestä.

Suomenlinnan Seitsemässä veljeksessä poikain remellys ei ole ironiaa eikä parodiaa, vaan kuvastaa romaanissa noin  20-30-ikävuoden väliin sijoittuvan sällilauman energiatasoja. Sitä latausta puretaan paitsi työhön myös kurran lyöntiin, ”jäsentenvälisiin” painiskeluihin ja kunnon tappeluksiin toukolalaisten ja tammistolaisten kanssa.

Henkisiin harrastuksiin tahtoa ei sitten enää riitä, mistä seuraa tarinaa läpileikkaava kammo lukemisen opettelua kohtaan. Mutta niin kuin sovintojuhlassa myös lukutaidon saavuttamisessa riemu on sitä suurempi, mitä kovemman työn takana homma on ollut. Esityksen riemukkain kohtaus on juuri se, missä veljekset yksi kerrallan pääsevät jyvälle ABC-kirjan saloista.

Niistä anakronismeista tämän romaanisovituksen kohdalla sen verran, että paras on Eeron suusta lukkarin koulussa pääsevä ”vittu tää on helppoo”. Siinä oiva, vaikkakin alatyylinen tiivistys romaanin virkkeestä ”mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jo jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.” Muuten Heiskanen viljelee tällaisia nykyaikaan viittavia vinjettejä hillitysti. Mitä nyt vähän räpätään ja rokataan, pelataan kurraa kuin lätkää tai luetaan aapisena sitä monille sukupolville tuttua 1960-luvun laitosta.

Suomenlinnan esityksen huumori ei  ole päälleliimattua vaan lähtee Kiveltä itseltään. Seitsemän veljestähän on paitsi raju, myös hauska teos. Kirjan liian varhainen luetuttaminen peruskoulussa jättää vaan tällaiset ulottuvuudet helposti piiloon, jos kirjan kahlaamisesta tehdään pakollinen rituaali vailla iloa. Ehkä tällaisen toiminnallisen esityksen katsominen ensin ja kirjan lukeminen sen jälkeen voisi olla hyvä järjestys.

Kollektiivissa on voimaa

Heiskasen sovitus vetää monia mutkia suoriksi mutta toisaalta venyttää joitakin kohtauksia turhan pitkäksi. Impivaaran palon jälkeinen veljesten amok-juoksu kuitataan kätevästi vain muutamalla susinaamaroidulla näyttelijällä, mutta Laurin humalasoolosta Hiidenkivellä otetaan enemmän irti kuin on tarpeen. Mutta kun siinä on se vaijerin varassa lentely… Myös Simeonin saapasnahkatornisekoilu koreografisine kerrontatyyleinen vedetään ihan tappiin asti ja vähän yli.

Vanutuksista huolimatta reilu kolmetuntinen esitys ei tunnu missään vaiheessa pitkältä. Koko näyttelijäensemble pitää niin hyvää tempoa yllä, että aika lentää jopa Hyvän Omantunnon linnakkeen katsomon inhoissa muovituoleissa.

Heiskasen Lahden ohjauksen tapaan myös Suomenlinnan Jukola-septetti on toisiaan täydentävä kollektiivi. Ei niinkään siis Kiven romaanin tyyliin nimillään vuoronperään repliikkejä laukova joukko. Sitäkin on nähty, riittävästi.

Juhanin ja Eeron roolit tapaavat näyttämöversioinneissa usein korostua, mutta nyt hekin ovat osa isompaa orkkaa, vaikka Santtu Karvosen esittämä Jussi todetaan moneen kertaan  jengin kingiksi. Ja tokihan se aapiston viimeinen eli Eeroa esittävä Elias Keränenkin osaa tilansa ottaa, mutta kohtauksia varastamatta.

Ohjaajan pojan Eino Heiskasen kypsästi esittämä Aapoyrittää tuoda punnituilla sanoillaan malttia ja järkeä poikien usein käsistä karkaavaan koohotukseen, Tuomas (Tommi Rantamäki) tekee saman pelkällä fyysisellä vakuuttavuudellaan. Simeoni (Eero Ojala), Timo (Mikko Virtanen) ja Lauri (Miro Lopperi) eivät nyt ole joukon jatkoa  – niin kuin joissakin versioinneissa – vaan kiinteä osa sitä.

Kolmelle naisnäyttelijälle riittää tässä toteutuksessa enemmän tekemistä kuin Veljes-tuotannoissa keskimäärin. Ylipäätään Heiskanen käyttää hyvin koko 18-päisen ensemblen joukkovoimaa esityksen touhukkaan fiiliksen luomiseen. Mutta senhän hän on aina hallinnut, massojen liikuttelun luovalla tavalla. Tässä kohtaa kiitokset rennoista koreografioistaan ansaitsee ohjaajalle myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä tuttu Kirsi Karlenius.

Linnake kyllä tekee simultaanisemmissa kohtauksissa tepposet antaumuksella huhkiville näyttelijöille. Paksujen kivimuurien määrittämässä akustiikassa yhtäaikainen näyttämöpuhe käy katsojalle  paikoin  työlääksi jäsentää. Mutta onneksi me kaikkihan osaamme Kiven avainrepliikit ulkoa!(?)

Keskustelua aiheesta

Hehkuvat pienoisoopperat – kotikutoisesti saksalaisittain

Kuva: oona söderblom / suomen kansallisteatteri
Sancta Susannan rooleissa ovat muun muassa Laura Pyrrö ja Mari Hautaniemi.

Saksalaisen Paul Hindemithin kaksi pienoisoopperaa ovat hyvä esimerkki valtakulttuuria tukevan ja sen haastavan marginaalikulttuurin merkityksestä.

Tarvitsemme hidasliikkeistä ja massiivista kesto-oopperaa, mutta myös käänteissään ketteriä ja muotoaan ja lähestymistapaansa muuntelevia pienoistaideteoksia.

Notkeus ja intiimiys ovat arvoja, joita ei tule halveksia eikä kannata hukata. On ilo kohdata ja saada kuulla ja nähdä tällaisia rohkeasti toteutettuja raritetteja, useimmiten täysin aiheetta sivuun sysättyjä taideteoksia. Puhdistava vaikutus on toisenlainen, mihin laajan screenin reunattomassa syleilyssä saa tottua.

Laura Pyrrö on viime vuosina noussut keskeiseksi uusien ja outojen musiikkiteatteriesitysten ideoijaksi ja maahantuojaksi. Kun taiteilija on itse erinomainen laulaja, uskottavuus on moninkerroin luottamusta herättävä, laadun tae.

Suomen Kansallisteatteri
Omapohja
Paul Hindemith: Hin und zurϋck, libretto: Marcellus Schiffer
Paul Hindemith: Sancta Susanna, libretto: August Stramm
Ohjaus Ville Saukkonen – suomennos ja sovitus Laura Pyrrö – valot Anna Rouhu ja Titus Torniainen – maskeeraus Taru Haili – lavastus ja puvut työryhmä– rooleissa Laura Pyrrö, Petri Bäckström, Jouni Bäckström, Margit Westerlund, Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta, Oskari Kymäläinen, nunnakuoro, soitinyhtye

Hindemithin 1920-luvulla varsin nopeahkosti sävelletyt pienoisoopperat ovat sekä herkulliset että tyyliltään toisilleen varsin vastakohtaiset teokset.

Hin und zurϋck (Sinne ja takaisin…, Sinne – tänne, Ees taas) kertoo perheen rouvan syntymäpäivästä. Vanha, kuuro täti odottaa ruokaansa, lahjan ojentava mies mustasukkaistuu vaimon saamasta rakastajan kirjeestä ja tulee ampuneeksi vaimonsa. Teon lopullisuuden huomattuaan hän katuu ja ottaa hengen itseltäänkin. Aikaa esityksessä on tähän mennessä kulunut muutama minuutti.

Paikalle ilmaantuu Viisas mies, joka ottaa ohjat ja kääntää asetelman päälaelleen. Tarina vaihtaa suuntaa takaisin kohti alkua ja kaikki palaa lähtöpisteeseensä.

No mitä? Että ihminen on yksinkertainen! Hän vain jatkaa samaa rataa, tarina vielä työryhmän toteuttamana toistetaan, että varmasti cirkulaatio tulisi todistetuksi elämänmenossa. Ei alkua, ei loppua, ikikiertoa vain. Ei opi ihminen juurikaan elämässään, toistaa ja törttöilee, meni se miten päin tahansa. Ja luulee aina selviytyvänsä.

Kärjistäminen ja karikatyyrit, kaikkinaisen hienostelun välttäminen, äkkipikaisuus, mahdottomuus, hymy ja hulluttelu, siinä määreitä esityksen tyylille.

Mutta vielä, tarinahan tämä vain on. Sitä voi käännellä kuin räiskälettä pannulla. Ei sitä pidä vetää yksi yhteen todellisuuden kanssa, teatteria, oopperaa! Sen pituinen se.

Sinne–tänne-ooppera on eräänlainen kabaree, sen musiikillinen anti jalostettua kabareeta. Mieleen nousevat viime vuosisadan alun saksalaismallin weillmäisyydet, brechtiläisyydet, Eisler, Neuvostoliitosta Majakowski, Harms, futurismi jne. Avatgarde aina, tavalla ja toisella. Ei vähiten Tom of Finland -tyyppiseksi tehdyn Viisaan miehen hahmossa!

Luostarin puutarhassa

Toisessa oopperassa puhdashenkinen Susanna näkee luostarin syrjäisessä kolkassa nuoren parin hekumoivan häpeilemättömästi. Ja voi sitä kiusausta ja kauhistusta, uteliaisuutta, tuskaa ja kiihkoa, himoa ja halua, synnin tuntoa ja kiusaajan (saatanan) valtaa.

Hän puhuu asiasta ystävättärensä kanssa ja pian putoilevat kaavut heiltäkin. Siihen herää myös laulava nunnakuoro. Mutta ohjaaja säilyttää otteen, esitys ei mene pitemmälle. Hyvin pidätelty.

Keskusteluun on liittynyt myös kolmas nunna. Tarinassa viitataan himoilleen antautuneen sisar Beatan kohtaloon tulla muuratuksi elävältä luostarin muuriin. Susanna alkaa kuulla ääniä ja halajaa vaaditun tunnustuksen sijaan tulla muuratuksi muuriin hänkin.

Musiikki oopperassa on vivahteikkaampaa, ilmaisurikkaampaa kuin edellisessä ”Murha”-oopperassa. Tarina on vakava ja lähellä jokamiehen ja jokanaisen viettimaailmaa.

Ohjaaja Ville Saukkonen on saanut esiintyjistä karistettua jäykkyyden, mikä niin usein laulajia luonnollisista syistä lavalla vaivaa. Ohjaaja on perannut kaikki sopet mielensä viidakoista surrealismia myöten. Pikakelauksella eteenpäin -ajatus (oopperoiden yhteispituus n. tunti) on pysynyt ihmeen hyvin otteessa. Pienoisoopperat tarjoavat täyttä elämysantia.

Solistien äänet ovat parhaasta päästä (!), mikä tekee esityksistä aina vain nautinnollisempia. Rutiini ja vahva mieli täydentävät äänimateriaalin jaloastuneisuuden. Muusikot ovat kaiketi turvafirman lähettiläitä, mikä helpotus! Hindemith soi hyvin.

Ahdas näyttämö Omapohjassa mukautuu norjasti kohtausten käänteisiin. Oopperat valmistelleen työryhmän, ohjaaja – lavastaja-puvustaja – valaisija – maskeeraaja, idearikkaus ja toimintakyky ovat mahdollistaneet onnistuneen oopperaillan.

Matti Saurama

Keskustelua aiheesta

Telakkaromantiikkaa Stingin sävelin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Viimeinen laiva -musikaalin voima piilee räiskyvissä joukkokohtauksissa. Jackie White (edessä vas. Jonas Saari) ja Gideon Fletcher (Olli Rahkonen) johdattavat Wallsendin telakan viimeisen laivan rakennukseen.

Turun kaupunginteatteri on vihdoin peruskorjattu ja teatteriväki siirtynyt Logomosta takaisin jokirantaan. Syksyn avaus on omistettu turkulaiselle telakkaperinteelle, Stingin musiikilla höystettynä.

Viimeinen laiva -musikaali sijoittuu englantilaisen muusikon Stingin lapsuuden maisemiin, jossa kaupungin laivanrakentajat kipuilevat työttöminä. Ainut motivaatio on rakentaa viimeinen laiva, jolla lähteä pois kyläpahasesta. Turussa telakka oli muutama vuosi sitten vielä henkitoreissaan. Yhtymäkohtia siis piisaa.

Vaikka musikaalin lähtötilanteesta voisi ammentaa paljonkin nykyajan taantumiin, Viimeinen laiva on ennen kaikkea rakkaustarina.

Tarina ensirakkaudesta, vanhemman ja lapsen suhteesta sekä erilaisten parisuhteiden rakennusaineista. Mikko Koukin ohjaus on perinteinen musikaali, jonka naivistiset juonenkäänteet eivät luo tarpeeksi teatterin lavalle sopivia jännitteitä.

Viimeinen laiva
Turun kaupunginteatteri
Sävellys ja laulujen sanat Sting – dialogi John Logan ja Brian Yorkey – musiikin sovitus Rob Mathes ja Jussi Vahvaselkä – suomennos Mikko Koivusalo – ohjaus Mikko Kouki, koreografia Jouni Prittinen, musiikin johto Jussi Vahvaselkä/Markus Länne, lavastus Jani Uljas – pukusuunnittelu Tuomas Lampinen – valosuunnittelu Kalle Ropponen ja äänisuunnittelu Iiro Laakso ja Eero Auvinen – rooleissa mm. Olli Rahkonen, Anna Victoria Eriksson, Taneli Mäkelä, Jonas Saari ja Jussu Pöyhönen

Stingin säveltämät kappaleet ovat tyypillistä Stingiä. Musikaalissa yhdistyvät englantilainen perinnemusiikki sekä leijuva jazz.

Ohjaaja kuvailee Stingin musiikkia osuvasti arkiseksi ja lyyriseksi. Kummassakin näytöksessä kappaleita on paljon, mutta vähäeleisyydessään monet niistä jäävät etäisiksi.

Suurin lataus on joukkokohtauksissa, joissa taitavat laulajat pääsevät oikeuksiinsa ja Jouni Prittisen koreografia ja Kalle Ropposen upeat valot nostavat musiikin uudelle tasolle. Ei muuta oo ja Viimeinen laiva -kappaleet soivat päässä vielä monta päivää esityksen jälkeen.

Musiikkiteatterin monityöläisenä tunnettu Mikko Koivusalo on suomentanut The Last Ship -musikaalin sanoitukset ja dialogin. Käännettävää on riittänyt.

Suomenkieliset lyriikat ovat hyvin runsaita, mutta tuntuvat välillä ontuvan. Näyttämön yläreunaan on heijastettu englanninkieliset repliikit, joihin lyyrisyys ja rytmi on saatu kiteytettyä paremmin.

Vankkaa osaamista

Turun kaupunginteatterin ensemble on täynnä taitavia laulajia, mutta sykähdyttäviä roolisuorituksia Viimeisessä laivassa on vähemmän. Ehkei pliisu tarina vain tarjoa tarpeeksi karismaattisia hahmoja.

Olli Rahkonen on taitavan fyysinen, mutta ei yllä aiemman pääroolinsa, Touko Laaksosen, tasolle. Taneli Mäkelä näyttelee rentoa Isä O’Brienia vankalla kokemuksella. Muusikkona tunnettu Jussu Pöyhönen vakuuttaa sujuvana ja sympaattisena Arthur Millburnina.

Stingin on kerrottu saapuvan Turkuun katsomaan musikaalinsa Euroopan kantaesitystä. Musikaalisesti ja visuaalisesti kaupunginteatterilla ei ole mitään jännitettävää.

Ellinoora Sandell

Keskustelua aiheesta

Upeaa, loppuun asti hiottua liikettä

Kuva: Mirka Kleemola
Kaikki huomio keskittyy teoksessa tanssijoihin.

Susanna Leinonen tunnetaan tarkkaan harkitusta, viimeistä piirtoa myöten hiotusta ja fyysisesti vaativasta liikekielestä. Hänen teoksissaan ei ole mitään turhaa. Ne ovat mietittyjä kokonaistaideteoksia, joissa äänimaailma, valot ja puvut yhdessä koreografian ja tanssijoiden tinkimättömän ja sisäistetyn liikkeen kanssa antavat katsojalle hienon taide-elämyksen.

Toisaalta abstraktiudessaan ja monimerkityksessään esitykset eivät aina ole kaikkein helpompia katsottavia, vaikka ne monin tavoin hivelevätkin silmää.

Tätä kaikkea on myös Leinosen uusimmassa koreografiassa Dreams of Replay. Kuten nimi sanoo, esitys pohjautuu hänen aiempiin teoksiinsa, mutta se ei missään tapauksessa ole mikään kooste niistä. Jos on nähnyt Leinosen koreografiota, voi joissakin kohdin kokea aavistuksenomaisen tutun häivähdyksen menneistä liikemateriaaleista.

Liike on aina ollut Leinosen töissä keskiössä ja tärkeintä. Nyt se on sitä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Tyhjälle näyttämölle visuaalisuutta tuovat vain Kalle Ropposen paljon sivu- ja vasta valoja käyttävä valosuunnittelu ja Erika Turusen väriskaalaltaan niukat, mutta yllättäviltä yksityiskohdiltaan runsaat puvut.

Susanna Leinonen Company
Aleksanterin Teatteri
Dreams of Replay
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Valot Kalle Ropponen – Puvut Erika Turunen ja Susanna Leinonen – Tanssijat Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander

Kaikki huomio keskittyy tanssijoihin ja he vastaavat haasteeseen upeasti. Jokainen liike sormenpäitä ja asennon yksityiskohtia myöten on ajateltu ja loppuun asti viety. Teoksen viisi tanssijaa ovat lähes virtuoottinen ensemble, jossa jokainen sekä nousee esiin että antaa tilaa muille. Heidän tanssissaan Leinoselle ominainen klassiseen balettitekniikkaan pohjaava nykytanssin liikekieli elää ja hengittää hallittuna ja energisenä.

Lisää haastetta tanssijoille tuo Leinosen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Kasperi Laineen luoma outoudessaan kiehtova äänimaailma. Se elää aivan omaa elämäänsä ja on silti olennainen osa teosta. Se ei ole musiikkia, jos sillä tarkoitetaan erottuvaa melodiaa tai toistuvaa rytmiä. Se on muistumia ja katkelmia, jotka häipyvät ja muuttuvat muuksi juuri kun niistä tuntuu saavan otteen.

Huumoria Leinosen töissä ei yleensä kovin paljon ole. Tällä kertaa sellaiseksi voi lukea hykerryttävän kekseliään soittorasiakaksintaistelun.

Teoksen erillisiltä vaikuttavat kohtaukset muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden, jonka syvällisemmän sisällön kukin saa päättää itse. Viittauksia moneen suuntaan löytyy alkaen jopa maamme itsenäistymisestä.

Toisaalta Dreams of Replayta voi halutessaan katsoa vain loistavana liikkeeseen keskittyvänä tanssiesityksenä, joka seuraavan kerran on nähtävissä marraskuussa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ankara ja keskittynyt tuntematon rituaali

Kuva: mikko rasila
Arttu Palmio on yksi teoksen neljästä tanssijasta.

Cirko-keskuksen korkea Maneesi-Sali on Salla Salinin eleettömän tilasuunnittelun ja Johannes Hallikaksen minimalistisen valosuunnittelun jälkeen yhtä aikaa levollinen ja ankara. Osittain vaalealla paperilla peitetyt ikkunat, salin reunoja kiertävät tuolirivistöt ja alkuillan luonnonvaloon sekoittuvat, tilaa vain aavistuksen verran korostavat kattoheittimet luovat kokonaistilan, jossa kokee seuraavansa yhtä aikaa jotakin universaalia ja hyvin yksityistä.

Ankaruus ja yksinkertaisuus jatkuu myös Minttu Vesalan tanssijoille suunnittelemissa, aasialaiset kamppailulajit mielen tuovissa asuissa, joiden pinta näyttää musteroiskeiselta paperilta.

Näennäisestä vapaamuotoisuudestaan huolimatta Joona Halosen Tight on äärimmäisen harkittu, keskittynyt ja hyvin androgyyni teos tanssijoiden ulkomuotoa myöten. Mitään turhaa ei tehdä, vaikka tilaa käytetäänkin laidasta laitaan.

Zodiak -Uuden tanssin keskus
Maneesi, Cirko -Uuden sirkukseen keskus
Tight
Koreogafia Joona Halonen – Ääni Tuuli Kyttälä – Tila Salla Salin – Valot Johannes Hallikas – Puvut Minttu Vesala – Tanssijat Arttu Palmio, Marika Peura, Guillermo Sarduy ja Katri Soini

Kaiken tekemisen keskipisteenä, niin kohteena kuin rajoitteena, on ohut nailonköysi. Se on sekä turva että uhka. Se yhdistää ja erottaa. Siitä pidetään lujasti kiinni ja siihen kietoudutaan tiukkaan, kivuliaaseen pakettiin. Se pitää pinnalla ja siihen puretaan agressiot. Vasta aivan lopussa siitä uskalletaan päästää irti, mutta tilalle tulee kullekin oma lyhyempi nailonköysikieppi, joka vääntää kehon erilaisiin asentoihin.

Teoksen neljän tanssijan, Arttu Palmion, Marika Peuran, Guillermo Sarduyn ja Katri Soinin kontakti niin toisiinsa kuin tilaan on intensiivinen ja hallittu. Energiaa käytetään juuri niin paljon tai vähän kuin on tarpeen.

Katsojasta tuntuu kuin hän olisi seuraamassa tuntematonta rituaalia, jossa tietyt liikkeet ja kohtaukset seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Miksi niin on ja mihin sillä kaikella pyritään, sitä ei kerrota. Mutta se ei tunnu tarpeelliseltakaan. Esityksen kokonaiskokemus on viileän puhdistava ja yleisvaikutelma, että päämäärä onkin vain ottaa vastaan, ei tietoisesti analysoida.

Tuuli Kyttälän luoma äänimaailma on yhtä salaperäinen kuin koko muukin kokonaisuus. Siinä luonnon ja koneiden äänet sekoittuvat oudoksi ja kiehtovaksi koko tilan täyttäväksi teokseksi, josta varsinkin loppupuolella nousevat esiin ihmisen sydämenlyönnit.

Nimensä mukaisesti Tight kietoo katsojan tiukasti kiinni omaan esityksen ajan kestävään todellisuuteensa, jonka tulkinnan se jättää avaamatta.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Suur(Suomi)musikaali virkistää, kun tuhon partaalla ollaan

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tukkateatterin Luvatussa maassa näyttelevät muun muassa (vasemmalta) Niko Ranta, Jetro Sukkela ja Anne Siekkinen.

Olkiluoto3-ydinvoimala käynnistetään 6.12.2018. Juhlallisissa avajaisissa tapahtuu jotain odottamatonta: äkkinäinen räjähdys hävittää koko Suomen. Tuho rajoittuu tarkasti Suomen alueelle. Norja, Ruotsi, Venäjä ja Viro eivät kärsi vahinkoja.

Suomessa sen sijaan kuolee kaikki elollinen. Henkiin jäävät vain Pentti Linkola (Leila Väisänen), Björn Wahlroos (Jetro Sukkela), jääkiekkojoukkue Tapparan fani Tavis (Anni Kangas) sekä Nainen (Anne Siekkinen), jolla on tehtävä. Suomen ulkopuolella vaikuttavia voimia edustavat Hella Wuolijoki (Sanni Pakanen), jolla on pelastustehtävä, sekä EU-lähettiläs (Hannamari Sjöberg) ja pareittain esiintyvät enkelit, rotat ja rajavartijat (Pakanen ja Sjöberg), jotka asettavat pakolaisnelikolle rajoja.

Suhtauduin Tukkateatterin uutuusnäytelmän roolihahmoihin etukäteen epäillen. Wahlroos alkaa tympäistä jo teatterissakin. Kiekkokliseen parodiat kuulostavat kliseisiltä. Ensi-illassa happamahkot aavisteluni haihtuivat ensi minuuteilla.

Terhi Tuomisen kirjoittama ja ohjaama ja Tahvo Hyötyläisen säveltämä ”suur(Suomi)musikaali Luvattu maa” osaa pitää hauskaa kliseillä juuri siksi, että ne ovat monille liiankin tuttuja. Ahdistavalla tavalla tuttu muuttuu huumorin valossa virkistäväksi. Huumori ei lievennä näytelmän aiheiden vakavuutta ja järkyttävyyttä. Aiheina ovat kapitalismi ja pakolaisuus.

Pakolaisten kurja roskajoukko jättää maan

Miten Linkola, Wahlroos, Tavis ja Nainen suhtautuvat siihen, että heistä tuli pakolaisia? Aluksi ihan mukavasti. Paitsi säälittävä Wahlroos, jonka on pakko kasata pääomaa vielä silloinkin, kun riistettäviä ei ole riistettävissä ja eristäytyä itseään vähäarvoisemmista ihmisistä sielläkin, missä se ei ole fyysisesti mahdollista.

Ja paitsi vihainen Nainen, jonka piti murhata Wahlroos jo Olkiluodon avajaisissa, ja joka epäonnistui, kun iso räjähdys tuli väliin. Ja paitsi metsänkeiju Linkola, joka kärsii siitä, että kun ihmispopulaatiota lopultakin rajoitettiin maassamme, niin samalla hävitettiin kaikki muut populaatiot kokonaan. Ja paitsi tavallinen ihminen Tavis, joka joutuu tavallisuutensa ja järkevyytensä takia tekemään kaikki vastuulliset päätökset.

Tapahtumien vyöryssä huomataan muun muassa, että rajat ovat kiinni, ja että ihmisestä voi laittaa ruokaa. Pakolaiset osoittautuvat kurjaksi roskajoukoksi. Lähtömaan sisäiset ristiriidat riivaavat heitä entistä pahemmin, kun he istuvat tuntemattomassa tulomaassa sähköaidan takana ja vihaavat lihapatojen ääressä mässäävää kantaulkomaalaisia.

Tuominen teki dramaturgisesti ylenmääräisen runsaan teoksen. Luulisi, että se läkähtyy uhkeisiin muotoihinsa. Mutta niin ei tapahdu. Ei sinne päinkään. Hauskanpidon monipuolisuus, ristiriitojen, tapahtumien, ja tunnesävyjen moninaisuus pysyvät työryhmän hyvää tekevässä hallinnassa.

Luvattu maa -suur(Suomi)musikaali
Tukkateatteri, Tampere
Ohjaus Terhi Tuominen – sävellys Tahvo Hyötyläinen – tuotanto Kristiina Länsiö, Terhi Meriläinen – puvustus Leena Sievä – valosuunnittelu Minerva Kettukuja – maskeeraus/hiukset Annlis Aaltonen – tekniikka Pauli Borodulin – näyttelijä: Anni Kangas, Sanni Pakanen, Niko Ranta, Anne Siekkinen, Hannamari Sjöberg, Jetro Sukkela, Leila Väisänen

”Luvattu maa” on parasta poliittista teatteria, sillä se ei neuvo eikä opeta. Se ei tyrkytä tärkeitä tietoja maailman tilanteesta, vaan kysyy, miten olisi hyvä elää niiden tietojen kanssa, joita jokseenkin kaikilla jo on.

Monet tuntevat ja tunnustavat, että se riiston aktien toistamisen pakko, jonka vallassa Wahlroos kouristelee, alkaa tulla rajoilleen. Rajoilla ei näytä hyvältä. Pääomaan pakko lisätä taas kerran vielä yksi arvon yksikkö, loputtomasti. Riistoa on tehostettava taas vielä yhden kerran, loputtomasti. Maahan on pakko saada hätään joutuneita ulkomaalaisia, jotta työvoima halpenisi. Heitä on pakko kohdella huonosti, jotta työvoiman ulkopuolelle jääminen pelottaisi ja paikallinen sopiminen sujuisi.

Suomen viranomaisten julmuus saa hämmästyttäviä muotoja. Vauvoja pakkoluovutetaan tapettaviksi. Jokainen tulija häpäistään ja nöyryytetään kuulusteluissa. Vihan, katkeruuden ja terrorismin kasvu taataan näin vähintään kahden sukupolven ajaksi.

Toisaalta uusien ihmissukupolvien syntyminen ei ole enää varmaa. Se riippuu ilmaston muuttumisesta ja ydinsattumuksista. Ne puolestaan riippuvat toistopakosta; siitä, että pääomaan on pakko lisätä taas vielä kerran yksi uusi arvon yksikkö.

Näytelmä on kuvitelma siitä, mitä tapahtuu Suomessa, kun pääomaan lisätään yksi uusi arvon yksikkö viimeisen kerran. Siinä käy huonosti, mutta hyvä poliittinen teatteri lyö asian leikiksi. Leikin löylyssä on pilkan häivähdyksiä, mutta kuuma huumori hallitsee.

Huumori kunnioittaa sitä, mihin se ottaa kantaa. Edes Wahlroos ei ole pelkästään säälittävä. Hän on myös liikuttava. Yleisön innostunut huvittuneisuus on aistittavissa esityksen alusta loppuun, kun mikä tahansa olento ansaitsee tai ainakin on ansaitsemaisillaan kunnioitusta.

Teatterissa on siis joskus hauskaa ja muutenkin hyvä olla. Ja koska olevaista kunnioitetaan teatterissa, niin sitä kunnioitetaan myös muualla. Ja koska olevaista kunnioitetaan, niin sitä kannattaa ehkä puolustaa. Sitä, miten se voisi tapahtua, ei opeteta. Puolustakoon se ken osaa, siten kuin osaa.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta