Teatteri & Tanssi

Suomenlinnan joukkovoimainen Jukola-saaga on ohjaajansa näköistä vauhtiteatteria

Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).
Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).
Tanja Ahola
Impivaaran pirtin pystyyn nouseminen on biletyksen paikka. Etualalla lattialla tanssaavat Aapo (Eino Heiskanen), Lauri (Miro Lopperi), Juhani ( Santtu Karvonen) ja Tuomas (Tommi Rantamäki).

Ei siltä voi mitenkään välttyä. Siis vertailusta Kari Heiskasen kahden tällä vuosituhannella tekemän ”Seitsemän veljestä” -ohjauksen välillä. Sanotaan siis näin, että Lahden kaupunginteatterin versio vuonna 2003 oli erilainen. Ehkä eheämpikin.

Mutta nyt on toinen aika, toinen elämä. Veljesten kapina, irtautuminen järjestäytyneestä yhteiskunnasta, aggressiot ja sovinnonteko näyttäytyvät herran vuonna 2017 vähän erilaisessa valossa kuin 14 vuotta sitten.

Lahden toteutus oli puuntuoksuisuudessaan maanläheisempi, luomumpi. Suomenlinnassa veljekset painavat läpi harmaan kiven kovemmilla otteilla, mutta kun suuri sovinto viimein tehdään, on sen tuottama ilokin sitten isompi. Niin asianosaisille kuin katsojille. Kaukana on siitä kavala maailma.

Sonnilauman padottu energia pääsee valloilleen

Kari Heiskanen on päättänyt tehdä Aleksis Kiven teoksen Jukolat, Impivaarat ja kirkonkylät Hyvän Omantunnon linnakkessa suosikkimaisemaansa eli hyvin riisutulle näyttämölle. Se antaa veljeksille tilaa temmeltää ja katsojan mielikuvitella.


TEATTERI

Ryhmäteatteri, Suomenlinna
Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Kari Heiskanen – Lavastus Janne Siltavuori – Valot Ville Mäkelä – Ääni Jussi Kärkkäinen – Koreografi Kirsi Karlenius – Laulujen harjoitus Jussi Tuurna – Rooleissa mm. Santtu Karvonen, Tommi Rantamäki, Eino Heiskanen, Eero Ojala, Miro Lopperi, Mikko Virtanen, Elias Keränen, Pihla Pohjolainen, Jane Kääriäinen, Katariina Lantto, Konsta Mäkelä, Mikko Hänninen, Jari Nissinen

Juuri voima ja vimma ovat monien Heiskasen ohjausten keskeisiä määreitä. Hän oli edellisessä kesäteatteriohjauksessaankin kansalliskirjallisuuden kimpussa samassa hengessä: Kalevalan kuvastoa aikoinaan uusiksi pistänyt Paavo Haavikon ”Rauta-aika” sai Pyynikin kesäteatterissa vuonna 2011 Heiskasen käsittelyssä monta lisäkierrettä paitsi hilpeistä anakronismeista, myös ja eritoten kalevalaista machoilua ironisoivasta fyysisyydestä.

Suomenlinnan Seitsemässä veljeksessä poikain remellys ei ole ironiaa eikä parodiaa, vaan kuvastaa romaanissa noin  20-30-ikävuoden väliin sijoittuvan sällilauman energiatasoja. Sitä latausta puretaan paitsi työhön myös kurran lyöntiin, ”jäsentenvälisiin” painiskeluihin ja kunnon tappeluksiin toukolalaisten ja tammistolaisten kanssa.

Henkisiin harrastuksiin tahtoa ei sitten enää riitä, mistä seuraa tarinaa läpileikkaava kammo lukemisen opettelua kohtaan. Mutta niin kuin sovintojuhlassa myös lukutaidon saavuttamisessa riemu on sitä suurempi, mitä kovemman työn takana homma on ollut. Esityksen riemukkain kohtaus on juuri se, missä veljekset yksi kerrallan pääsevät jyvälle ABC-kirjan saloista.

Niistä anakronismeista tämän romaanisovituksen kohdalla sen verran, että paras on Eeron suusta lukkarin koulussa pääsevä ”vittu tää on helppoo”. Siinä oiva, vaikkakin alatyylinen tiivistys romaanin virkkeestä ”mutta huikean poikkeuksen heistä kaikista teki veli Eero, joka oli jo jättänyt aapiston ja harjoitteli tavaamista oikein vikkelästi.” Muuten Heiskanen viljelee tällaisia nykyaikaan viittavia vinjettejä hillitysti. Mitä nyt vähän räpätään ja rokataan, pelataan kurraa kuin lätkää tai luetaan aapisena sitä monille sukupolville tuttua 1960-luvun laitosta.

Suomenlinnan esityksen huumori ei  ole päälleliimattua vaan lähtee Kiveltä itseltään. Seitsemän veljestähän on paitsi raju, myös hauska teos. Kirjan liian varhainen luetuttaminen peruskoulussa jättää vaan tällaiset ulottuvuudet helposti piiloon, jos kirjan kahlaamisesta tehdään pakollinen rituaali vailla iloa. Ehkä tällaisen toiminnallisen esityksen katsominen ensin ja kirjan lukeminen sen jälkeen voisi olla hyvä järjestys.

Kollektiivissa on voimaa

Heiskasen sovitus vetää monia mutkia suoriksi mutta toisaalta venyttää joitakin kohtauksia turhan pitkäksi. Impivaaran palon jälkeinen veljesten amok-juoksu kuitataan kätevästi vain muutamalla susinaamaroidulla näyttelijällä, mutta Laurin humalasoolosta Hiidenkivellä otetaan enemmän irti kuin on tarpeen. Mutta kun siinä on se vaijerin varassa lentely… Myös Simeonin saapasnahkatornisekoilu koreografisine kerrontatyyleinen vedetään ihan tappiin asti ja vähän yli.

Vanutuksista huolimatta reilu kolmetuntinen esitys ei tunnu missään vaiheessa pitkältä. Koko näyttelijäensemble pitää niin hyvää tempoa yllä, että aika lentää jopa Hyvän Omantunnon linnakkeen katsomon inhoissa muovituoleissa.

Heiskasen Lahden ohjauksen tapaan myös Suomenlinnan Jukola-septetti on toisiaan täydentävä kollektiivi. Ei niinkään siis Kiven romaanin tyyliin nimillään vuoronperään repliikkejä laukova joukko. Sitäkin on nähty, riittävästi.

Juhanin ja Eeron roolit tapaavat näyttämöversioinneissa usein korostua, mutta nyt hekin ovat osa isompaa orkkaa, vaikka Santtu Karvosen esittämä Jussi todetaan moneen kertaan  jengin kingiksi. Ja tokihan se aapiston viimeinen eli Eeroa esittävä Elias Keränenkin osaa tilansa ottaa, mutta kohtauksia varastamatta.

Ohjaajan pojan Eino Heiskasen kypsästi esittämä Aapoyrittää tuoda punnituilla sanoillaan malttia ja järkeä poikien usein käsistä karkaavaan koohotukseen, Tuomas (Tommi Rantamäki) tekee saman pelkällä fyysisellä vakuuttavuudellaan. Simeoni (Eero Ojala), Timo (Mikko Virtanen) ja Lauri (Miro Lopperi) eivät nyt ole joukon jatkoa  – niin kuin joissakin versioinneissa – vaan kiinteä osa sitä.

Kolmelle naisnäyttelijälle riittää tässä toteutuksessa enemmän tekemistä kuin Veljes-tuotannoissa keskimäärin. Ylipäätään Heiskanen käyttää hyvin koko 18-päisen ensemblen joukkovoimaa esityksen touhukkaan fiiliksen luomiseen. Mutta senhän hän on aina hallinnut, massojen liikuttelun luovalla tavalla. Tässä kohtaa kiitokset rennoista koreografioistaan ansaitsee ohjaajalle myös Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmästä tuttu Kirsi Karlenius.

Linnake kyllä tekee simultaanisemmissa kohtauksissa tepposet antaumuksella huhkiville näyttelijöille. Paksujen kivimuurien määrittämässä akustiikassa yhtäaikainen näyttämöpuhe käy katsojalle  paikoin  työlääksi jäsentää. Mutta onneksi me kaikkihan osaamme Kiven avainrepliikit ulkoa!(?)

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat