Robert Ludlumin luomaan hahmoon perustuvia elokuvia kuvattiin viime vuosikymmenen alussa ensin kolme, joista ensimmäisen, Medusan verkon (2002) ohjasi Doug Liman.

Yllätyshitiksi ponkaisseen elokuvan tarina monisyisine juonihaaroineen heijastelee Nixonin Amerikan jälkeisiä epäluuloja virallisen koneiston rehellisyyteen, mutta myös 2000-luvun alun terrorismi ja sen vastainen sota tarjosivat hyvät puitteet valtion kouluttaman tappajan pitkälle pakomatkalle, jonka aikana muistinsa menettänyt miekkonen selvittelee oikeaa identiteettiään.

Tuottajaksi siirtyneen Limanin paikan vielä tehokkaammissa jatko-osissa otti britti Paul Greengrass, joka juoksuttaa päähenkilöä mantereelta toiselle kiihkeää uutisrealismia jäljittelevissä toimintakohtauksissa, joissa on hivenen aitoa paikallisväriäkin.

En uskonut hetkeäkään sarjan loppuvan sen loogiseen huipennukseen Medusan sinetti (2007), vaikka muuntyyppisissäkin elokuvissa menestynyt näyttelijä Matt Damon ilmoitti saaneensa tarpeekseen Jason Bournen roolista. Kävi kuten ennakoin, että houkutus lypsää tuottoisaa lehmää myös tulevaisuudessa kävi vastustamattoman suureksi, mutta luonneroolien Jeremy Renneristä ei ollut paikkaamaan suomalaissukuista Hollywood-tähteä Medusan perinnössä (2012), jonka piti olla uuden päänäyttelijän kanssa tehty pelinavaus.

Vaisun vastaanoton jälkeen sarjan takaisin alkuperäisille jäljilleen sinkauttava Jason Bourne (2016) uskottiinkin jälleen Damonin ja Greengrassin käsiin, vaikkei kummallakaan luulisi olevan enää todistettavaa vanhan vellin kauhomisessa. Mutta rahallahan saa ja hevosella pääsee.

Ensin Greengrass avustaa katsojia palauttamalla mieleen Bournen vaiheita nuoresta palkkamurhaajasta jahdatuksi virkaheitoksi. Agentin painajaiseksi paljastuvan kertausjakson katsottuaan yleisö kuitenkin hämmästyy, miksi koulutettu sotilas joutuu hankkimaan elantonsa laittomista nyrkkitappeluista. Lopun aikaa saamme tuijottaa kyynistä vanhan toistoa, jossa petetty Bourne revitään vielä aikaisempaakin höttöisemmillä verukkeille iskemään häntä jahtaaville CIA:n pyrkyrimäisille despooteille luuta kurkkuun, kun ei muutakaan mukamas voi.

Agentin onneksi hänelle tarjoavat toistuvasti apuaan kauniit nuoret naiset, jotka ovat halukkaita vaarantamaan uransa ja henkensä entisen palkkamurhaajan vuoksi.

Ei tällaista soopaa tietenkään kannattaisi loputtomasti tyrkyttää Bondien haastajaksi, vaikka Bourne-elokuvat alun perin pakottivatkin nollanollaseiskan muuttumaan nykyaikaa paremmin heijastavaksi kompleksiseksi ongelmakimpuksi. Viimeistään nyt Damonin antisankarihahmo vaikuttaa itse harmaantuneelta eikä katsoja voi ymmärtää syitä, miksi jenkkien tiedustelupalvelun kyylien tarvitsisi jälleen munata itsensä napatakseen karussa vuosia eläneen ja paremmin katutappelijana viihtyvän mykän todistajan. Näemmä CIA:lla ei ole parempaakaan tekemistä kuin vehkeillä Vincent Casselin katkeroituneen agentin kanssa.

Uskottavuudella ei tarvitse tietenkään päätä vaivata, mutta Bournen kuolleen isän sekoittamista soppaan luulee ensin sisäpiirin vitsiksi. Kyse ei kuitenkaan ole silmää nikkaavasta parodiasta vaan toistasataa miljoonaa dollaria maksavasta eliittiviihteestä, jossa mitään ei jätetä sattuman varaan.

Rutiininomaisessa seikkailussa kaahataan romurallia tuhatta ja sataa milloin missäkin kaupungissa liikennesäännöistä piittaamatta, isketään surutta nyrkkiä naamaan ja väännetään kaulaa katki minkään tuntumatta miltään. Ruotsalainen Oscar-voittaja Alicia Vikander vetää kyberosaston pomon roolin yhdellä ilmeellä. CIA-pamppu Tommy Lee Jones ja Damon jaksavat hiukan irvistelläkin ilmeisesti vanhasta muistista, mutta kovin leipääntyneen oloisina. Ihmekös tuo, kun taas ympäri mennään ja yhteen tullaan.

Kyllä Greengrass ohjata osaa, katsokaa vaikka Verinen sunnuntai (2002) tai United 93 (2006), mutta otaksun, ettei kiinnostus suoran toiminnan ja purkausta kypsyttelevien suvantokohtien annosteluun ole enää huipussaan tässä tyylilajissa. Katoilla hyppelyt, tappelut ja muu rajumpi action ovat kuvastoltaan puuroutuvaa farssia, jossa kohteiden ja henkilöiden etäisyydet sekä muut yleisön tajuamisherkkyyttä lisäävät kiinnekohdat ovat yhtä sotkua.

Kameran hosuvan heilumisen kyytipojaksi elokuva tarjoaa eniten näyttöruutuihin tuijottamista, puhelimiin vastaamista ja toimistohuoneissa palpattamista. Mistään vanhahtavasta eurooppalaisesta charmista ei ole enää tietoakaan Las Vegasin uhkapeleissä.

Elokuva jatkaa suureen yleisöön hyvin uppoavaa populistista syöttöä alamaisensa kylmästi hylkäävistä instituutioista, jotka haluavat vain pelastaa oman nahkansa. Snowden-viittaukset kelpaavat sanalliseksi yhteiskuntakritiikiksi. Nykivä leikkaus ja erikoiset kuvakulmat eivät tietenkään yksin riitä jännityksen puristamiseen kaksituntisen elokuvan ajaksi.

“Jason Bourne” ei esitä enää arvoituksellista. Mylly pyörii jatkossakin — Damonin kanssa tai ilman.