ehdokasmainos

Syrjittyjen omanarvontunto nousee

lastrada 112
Kehitysvammaisteatteri La Strada on tarttunut jo toistamiseen Federico Carcía Lorcan tekstiin.
Teatteri La Strada
Federico García Lorca: Don Cristobàl
Suomennos Pentti Saaritsa – Ohjaus, sovitus ja lavastus Kirsi Nurminen Musiikki Marja Minkkinen Rooleissa Pasi Lehikoinen, Tutu-Liisa Viljanen, Titta Sillman, Jaana Makkonen, Kalle Bister, Mari Heinilä, Marko Uotila – Orkesteri Pablo Seppälä, Hanna Derrick, Anu Panula

Tamperelainen Teatteri La Strada jatkaa Federico Carcía Lorcan (1899-1936) esittelyä. “Bernarda Alban talo” nähtiin viime vuonna. Nyt on vuorossa Don Cristobal. Lorcan rakkaus normeista poikkeavia kohtaan saa kehitysvammaisteatterista herkän ja omanarvontuntoisen tulkin.

Lorca: modernia ja kansanomaista

Espanjan tasavallan rahoittama ylioppilasteatteri Parakki kiersi vuoden 1931 jälkeen maan köyhissä kylissä. Ohjelmistossa oli vanhoja espanjalaisia klassikkoja sekä Lorcan kirjoittamia moderneja kansannäytelmiä, joihin myös nukketeatteri-ilveilyksi alun perin tarkoitettu “Don Cristobal” kuuluu.  Eija-Elina ja Timo Bergholm korostavat, että Lorca ei tahtonut tehdä poliittista agitaatiota puoliksi lukutaidottomalle yleisölleen. Lorcalle kansanteatteri oli sen sijaan “ilmapuntari, joka kirjaa maan suuruuden ja rappion”. Valmiiden ajatusten propagoimisesta ei seuraa mitään hyvää, mutta “valpas, ajan ilmiöitä herkästi vaarin ottava teatteri kykenee muutamassa vuodessa mullistamaan kokonaisen kansan ajattelun”.

Lorcalle ei suotu niitä muutamia vuosia. Oikeistolaiset murhasivat hänet vuonna vähän ennen Francon johtaman fasistikapinan “virallista” alkua. Millä tavalla “Don Cristobal” ottaa vaarin ajan ilmiöistä 80 vuotta tekijänsä kuoleman ja Parakin tuhon jälkeen? Miksi Lorcan näytelmät sopivat nyt niin hyvin La Stradalle?

Lorca oli siinä mielessä hassu teatterimies, että hän suhtautui vakavasti siihen kansanteatterille ominaiseen hassuuteen, jolle nirppanokkainen yleisö nyrpistelee. Suuren huumorin siemen on kansanomaisessa hassuttelussa. Sitä “Don Cristobalissa” riittää. Paha nimihenkilö heiluu ison nahkapampun kanssa ja häntä jymäytetään armottomasti. Don Cristobal ottaa yhteen pahansisuisen, lujatahtoisen ja ovelan naisen kanssa. Konfliktit ovat kovia – ja runollisia.

Vastakkainasettelujen jyrkkyys ja lyyrisyys sopivat La Stradalle. Konfliktin ankaruus antaa arvoa näyttelijöiden tarmolle. Ristiriidan runollisuus tekee oikeutta valppaalle ja herkälle keijukaismaisuudelle. Shakespeare- ja Linnankoski-tulkinnoista tuttu hohto tulee Lorcan ajattelun rytmeissä esiin komeasti.

Kansannäytelmä “Don Cristobal” on myös teatterista kertovaa modernia teatteria. Dramatis personae sisältää Ohjaajan ja Runoilijan. He kertovat näytelmän henkilöinä, minkälainen esitys on meneillään ja kiistelevät siitä, miten sitä pitäisi jatkaa. Usein “brechtiläiseksi” sanotussa tilanteessa katsoja saa ilmapuntaroida maansa suuruutta tai rappiota itse, maan tilaa koskevien faktojen tyhmäksi vastaanottajaksi alistumatta.

La Strada laittaa Lorcan kertovan teatterin toiselle kierrokselle. Lorcan näytelmä on näytelmä, joka kertoo näytelmästä. La Stradan Lorca-esitys kertoo esittämisestä. La Stradan näyttelijät kertovat, miksi teatteria tehdään, ja miksi sitä kannattaa katsoa. Kertomusta ei voi sanallistaa, sillä se esitetään teatterin tunnekielellä, fyysisesti.

La Strada: herkkää ja valpasta

Anu Panula on ohjannut kaikki “Don Cristobalia” edeltäneet La Stradan esitykset. Hänen persoonansa ja ensemblensä sulautuvat monien mielissä toisiinsa. Nyt ohjaajana toimii Kirsi Nurminen. Anun lisäksi Panulan taiteilijasuvun laaja ja syvä läsnäolo on antanut aikaisemmille tuotannoille lämminhenkisen leimansa. Nyt musiikki on Merja Minkkisen, ei isä Jorma Panulan. Tytär Joseppiina Kahiluoto ei ole viuluineen orkesterissa. Hänen tilallaan on Hanna Derrick ja kitara.  Anu itse istuu orkesterin lyömäsoittimissa, rytmintekijän strategisella paikalla.

Kehityksen kannalta on ehkä hyvä, että näyttelijät eivät turvaudu aina samaan ohjaajaan. Vaihdokset tuovat yhteyksiä ja vaikutteita. Minkkisen musiikki on hyvää. Nurminen teki hyvää työtä ohjaajana ja sovittajana.

Runoilijana toimii kolmoiskollektiivi Jaana Makkonen, Kalle Bister & Mari Heinilä. Lorcan Ohjaaja on jaettu kahtia johtajaksi (Marko Uotila) sekä varsinaiseksi Ohjaajaksi, jona toimii orkesterin torvien soittajan tehtävästä teatteriseurueeseen kimpoileva Pablo Seppä. Vuoropuhelut käydään runoilijakollektiivin ja orkesterin välissä. Dialogiin pannaan nyt enemmän painoa kuin aikaisemmissa esityksissä. Pasi Lehikoinen toimii nimiroolissa terävästi ja tarmokkaasti. Atte Selin tuo vastarintahaluisen Potilaan osassa lavalle leppeää huumoria. Siinä on jyhkeä keijukainen! Titta Silmann näyttää muuntautumiskykynsä Dona Rositan äitinä. Hän on tehnyt usein ennen hiljaisia osia, mutta nyt voimaa riittää. Hänen mahtavuutensa herättää henkiin tekstin kansankomedialliset potentiaalit. Ja sitten on Tutu-Liisa Viljanen, pahan Cristobalin röyhkeästi tavoittelema enemmän tai vähemmän kaino neito.  Teatterista kertova teatteri, tai ylipäätään teatterin lumo, ruumiillistuu hänessä herkästi ja valppaasti. Hän on mullistanut muutamassa vuodessa monen ihmisen ajatukset siitä, minkälaisia edellytyksiä hyvän teatterin tekeminen vaatii. Ilmapuntari näyttää, miten syrjittyjen itseluottamus nousee.

Pertti Julkunen

Don Cristobalista esitykset La Stradan omassa teatteritilassa su 20.3. klo 15 ja ke 23.3. klo 18.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Teatteri Avoimien Ovien puhutteleva Canth-päivitys: Anna-Liisa löytää vapauden

Kuva: Mikko Mäntyniemi
helmi-leena-nummela-563
Helmi-Leena Nummela tekee vahvaa työtä Anna-Liisan nimiroolissa.

Minna Canth kirjoitti viimeiseksi jääneen näytelmänsä Anna-Liisa vuonna 1895. Siinä nuori nainen ottaa yksin vastuun lapsenmurhastaan.

Heini Tola on vuonna 2016  on dramatisoinut ja ohjannut Anna-Liisasta näytelmän, jossa peruskysymys on ennallaan, mutta näkökulma uusi.

Teatteri Avoimet Ovet
Minna Canth: Anna-Liisa

Dramaturgia ja ohjaus Heini Tola – Skenografia Veera-Maija Murtola – Musiikki Suvi Isotalo – Valot Antti Kujala – Rooleissa Helmi-Leena Nummela, Kai Bäckström, Paavo Kerosuo, Karoliina Kudjoi, Jukka Pitkänen ja Petriikka Pohjanheimo

Anna-Liisan ytimessä oleva tilallisia ja renkejä erottava raja muuttuu helsinkiläisen Teatteri Avoimien Ovien käsittelyssä keskiluokkaisia ja pienipalkkaisia jakavaksi kysymykseksi.

Kun Canthilla entisestä rengistä on tullut isäntämiehen veroinen, on Tolan Anna-Liisassa soittajapojasta kehkeytynyt menestyvä muusikko. Mutta tuo kitaristi ei ole kelpo vävy, kuten ei ollut renkikään.

Tola on ohjannut Anna-Liisastaan musiikillisen, visuaalisen ja runollisen teoksen, josta hän on karsinut pois uskonnollisuutta, tiivistänyt henkilömäärää sekä kaventanut Anna-Liisan auki kirjoitettua sisäistä maailmaa tunnelmiksi ja äänimaailmoiksi. Vastuun, vallan ja vapauden tematiikka korostuu. Canthin näytelmästä on jäljellä paljon.

Valta, vastuu ja vapaus

Veera-Maija Murtolan lavastuksessa Anna-Liisaa sitovat kahleet kehystävät näyttämöä verhoina. Synkeät muistot projisoituina mustekuvioina. Pukusuunnittelu vie esitystä nykyisyyteen ja on esityksen ainoita realistisia elementtejä.

Visuaalisuudella on merkitystä, kun Anna-Liisan maailmasta kerrotaan symbolististen sielunkuvien kautta. Tämä jättää näytelmän nimihenkilöä näyttelevälle Helmi-Leena Nummelalle paljon työtä.

Nummela Anna-Liisansa tulkitsee mainiosti. Näyttelijäuransa alkutaipaleella vielä oleva näyttelijä ilmentää hyvin Anna-Liisan nuoresta asti kokemaa totisuutta, herkkyyttä ja ystävällisyyttä. Nuori nainen kuuntelee sydämensä ääntä niin rakastuessaan kuin löytäessään vapauden.

Nykyisyyttä ilmentävässä ympäristössä vapaudesta tulee näytelmän pääteema. Anna-Liisa joutuu kerta toisensa jälkeen nöyrtymään muiden ihmisten päätösvallan alle. Ja puhtaaksi koettu rakkauden väittämä on suurinta vallankäyttöä.

Vapautta kohti käydään myös vastuun kautta. Kun Tolan dramatisoinnissa on jätetty paljon tekstiä pois, ne jäljelle jääneet osat korostuvat. Kuten Anna-Liisan ja Johanneksen (Paavo Kerosuo) pohdinta siitä, voiko Johannes rakastaa Anna-Liisaa, tuli hänen tietoonsa mitä tahansa. Tai Anna-Liisan ja Mikon (Kai Bäckström) kohtaukset, joissa Mikko taivuttaa Anna-Liisaa itselleen.

Kyläläisten, pikkusiskon ja rovastin pois jättäminen korostaa sekin Anna-Liisan henkilöä. Etenkin näytelmän loppukohtaus tekee oikeutta nuoren naisen elämänvalinnalle. Anna-Liisan vastuun ottaminen ei tarvitse muita henkilöitä antamaan sille hyväksyntää tai oikeutusta.

Isot asiat

Avoimien ovien Anna-Liisa kuljettaa vallan kautta vapauteen. Mielleyhtymiä nousee runsaasti. Ei voi olla ajattelematta esimerkiksi kunniamurhaa, jossa vanhemmat päättävät lapsensa kohtalosta karuimmalla tavalla.

Yhteiskunnallisesta näkökulmasta ajattelemisen aihetta nostaa myös henkilöiden asuvalinnat. Etenkin Husson (Petriikka Pohjanheimo). Kun Canthin Husso pukeutuu huonosti ja huivikin on repaleinen, Tolan versiossa Hussolla on tiukat farkut ja leopardikuvioinen paita. Miksi? Riittääkö ei-toivotun anopin asuksi lähibaarilook?

Ajatuksiin nousee myös ihmisen arvo ja sen säilyttämiseen kytkeytyvä kaksinaismoralismin ja tekopyhyyden kulissi. Minna Canthin Anna-Liisa päättyy arvon palauttamiseen, mutta Tolan tulkinnassa arvon palauttaminen on katsojan päätettävissä. Se ratkaisu on esityksen suurin teko ja statement.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

Naurua neurooseille

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
toctoc
Toc Tocin neuroosipotilaat ovat mehukkaimmillaan Monopoli-pelin äärellä. Näyttelijät vasemmalta Stefan Karlsson, Tuija Ernamo, Pauliina Suominen, Kimmo Rasila, Esko Roine ja Riitta Salminen.

Nykypäivänä tuntuu jo siltä, että melkein kuka tahansa voi saada diagnoosin tarkkavaisuushäiriöstä. Neuroosit ovat arkisia puheenaiheita ja liki kaikki näyttävät tuntevan jonkun neurootikon. Onkin siis varsin mediaseksikästä valita näytelmän aiheeksi juuri neuroosit. “Toc Toc” -näytelmän (2005) hahmoilla on niin Touretten oireyhtymää kuin nosofobiaa eli sairaalloista tautien pelkoa.

Ohjaaja Tuomas Parkkinen haluaa hyväksyä jokaisen sellaisena kuin on. Hänen mielestään jokainen löytää arjestaan joitakin neuroosipiirteitä. Näytelmässä näille tutuille asioille saa nauraa, jos vain naurattaa.

Turun kaupunginteatteri

Laurent Baffie: Toc Toc

Suomennos Reita Lounatvuori – Ohjaus Tuomas Parkkinen – Lavastus Jani Uljas Puvustus Tuomas Lampinen Valot Jari Sipilä – Äänisuunnittelu Mika Hiltunen – Videot Sanna Malkavaara – Rooleissa Esko Roine, Tuija Ernamo, Stefan Karlsson, Kimmo Rasila, Riitta Salminen, Pauliina Suominen ja Ulla Koivuranta

Turun kaupunginteatterin syyskauden komedian on nähnyt ympäri maailmaa yli kolme miljoonaa ihmistä. Toc Toc on ranskalaiskoomikko Laurent Baffien suosituin näytelmä. Aikaisemmin Baffien kädenjälkeä on nähty Helsingin kaupunginteatterissa komediassa “Kolme apinaa” (2013).

Toc Tocissa kuusi erilaisista pakko-oireista kärsivää potilasta odottavat vuoroaan erikoislääkärin vastaanotolle, jossa huhujen mukaan potilas parantuu vain yhdellä tapaamisella. Lääkärin lento on kuitenkin myöhässä, ja asiakkaat hermostuvat.

Aikaa tappaessaan kuusikko alkaa tutustua toisiinsa ja päättää järjestää oman ryhmäterapiaistunnon. Aluksi kukaan henkilöistä ei pysty selättämään pakko-oireitaan, mutta lopulta jokainen astelee vastaanotolta paremmassa tilassa.

Toc Tocin asetelma on mehukas, mutta lopulta yllätyksetön. Parinkymmenen minuutin jälkeen tuntuu kuin kaikki ainekset olisi jo käytetty. Kun hahmot tehdään vielä sata lasissa, hösääminen syö uskottavuutta.

Mehukkaimmassa kohtauksessa kuusikko keskittyy pelaamaan Monopolia, jolloin jokaisen neuroosit sekä naurattavat että vihlaisevat.

Charmikas Roine

Suupaltti taksikuski (Kimmo Rasila), lattiakuvioita seinille pakoon kiivennyt hipsteri (Stefan Karlsson) ja pikkulapsen tavoin itseään tulkitseva ja toistava nuori nainen (Pauliina Suominen) eivät tarjoa varsinaista kosketuspintaa. Pienempikin olisi jo tuntunut.

Henkilöiden oireissa vellotaan, mutta neuroosien aiheuttajat mainitaan vain sivulauseessa. Olisi ollut mielenkiintoista, jos syitä elämää hallitseviin häiriöihin olisi avattu enemmän.

Kuusikon kolme muuta hahmoa toimivat paremmin. Nosofobiasta kärsivä Blanche (Riitta Salminen) tuo lavalle tehoa, kun kaikki pitää desinfioida ja ihmiskontaktia välttää niin herpeksen kuin jonkin kuolemantaudin pelossa.

Turun kaupunginteatterissa ensimmäistä kertaa vierailevan Tuija Ernamon Maria tarkistaa kaiken tuhannesti. Tiukkisrouvasta kuoriutuu kuitenkin vapaamielisempi lady.

Toc Tocin sielu on juuri 72 vuotta täyttänyt näyttelijä Esko Roine, joka vierailee nyt ensimmäistä kertaa Turun kaupunginteatterissa.

Roineen rauhallinen karisma rauhoittaa näytelmän ylivirittynyttä tunnelmaa. Fred-hahmo kärsii Touretten oireyhtymästä, joka pakottaa miehen äännähtelemään ja huutelemaan törkeyksiä.

Näytelmän edetessä ´ suomentamat rivot huutelut alkavat olla jo niin verbaalisesti erikoisia, että ne naurattavat oikeasti. Välillä tuntuu, että Roine itsekin keksii hahmolleen mitä kummallisimpia kiroiluja.

Toc Toc alkaa kuin vanhan ajan ranskalainen elokuva, kun työryhmä esitellään videolla kepeän musiikin tahtiin. Tällaista letkeyttä on tavoiteltu koko näytelmään, missä se onnistuu aina silloin tällöin.

Ellinoora Sandell

 

 

 

Keskustelua aiheesta

KOM-teatteri: Näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut

Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa
LKS 20160913  Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010.

KOM-teatterin pitkäaikainen näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut tänä aamuna kotonaan vakavan sairauden murtamana.

Valkeejärvi oli 58-vuotias. Hän oli syntynyt 19. joulukuuta vuonna 1957 Helsingissä.

Teatterin ohella hän näytteli useissa elokuvissa. Näitä olivat muun muassa Paha maa, Helmiä ja sikoja sekä Vares – yksityisetsivä.

Keskustelua aiheesta

HS: Kalle Holmberg on kuollut

Kuva: Lehtikuva / Jussi Nukari
LKS 20160913 Kalle Holmbergin Viimeinen erä -teoksen tiedotus- ja julkistamistilaisuus 13. huhtikuuta 2010. LEHTIKUVA / JUSSI NUKARI
Kalle Holmberg 1939-2016.

Suomalaisen teatterin keskeisiin vaikuttajiin ja ohjaajiin lukeutunut Kalle Holmberg on kuollut, uutisoi Helsingin Sanomat tänään.

HS:n mukaan 77-vuotias Holmberg kuoli maanantaina pitkäaikaiseen sairauteen.

Holmberg ohjasi uransa aikana lähes kaikissa keskeisissä suomalaisisissa teatteritaloissa.

Hän ohjasi muun muassa Ylioppilasteatterin legendaarisen Lapualaisoopperan kantaesityksen vuonna 1966.

Suomalainen teatteri ei ollut entisensä sen jälkeen kun Ralf Långbackan ja Kalle Holmbergin tutkapari asettui 1970-luvun alussa Turkuun, edellinen teatterin taiteelliseksi johtajaksi ja jälkimmäinen sen pääohjaajaksi.

Holmberg ohjasi myös oopperoita ja kirjoitti kirjat Vasen suora ja Viimeinen erä.

Hän ohjasi Yleisradion TV2:lle Rauta-ajan vuosina 1977–1981.

Kalle Holmbergille myönnettiin useita tunnustuksia, kuten Prix Italia (1983, Rauta-ajasta) ja Pro Finlandia (1984).

Ohjaaja-käsikirjoittaja Ralf Långbacka on vahvistanut kuolinuuutisen Suomen tietotoimistolle.

Keskustelua aiheesta

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy

Kuva: Katri Naukkarinen
michaela

Zodiak Stagella esitettävä Laura Pietiläisen Michaela – The Queen of Fucking Everything, jota tekijä itse kutsuu koreografiseksi konsertiksi, sekä pakenee määrittelyjä että liikkuu monella rajalla.

Eräänlainen spektaakkeli se ilman muuta on, sen verran suurieleisesti ja liioitellen kaikki tehdään. Draamaa ja dramatiikkaa on niin Veera-Maija Murtolan lavastuksessa ja Suvi Matinaron puvuissa kuin kohtausten välisten vaihtojen lähes hartaassa hitaudessa.

Toisaalta esitys panee miettimään, onko se otettava tosissaan vai taitavana parodiana. Ja jos tosissaan, niin silloin välillä taiteillaan sillä hiuksenhienolla rajalla, jossa henkilökohtainen muuttuu katsojalle kiusalliseksi. Täriseekö taatusti harjoiteltua puhetta pitävän Pietiläisen käsi oikeasti vai onko se tehokeino?

Esityksen aiheena on Pietiläisen unelma ja voimaantumismatka arasta ja ahdistuneesta pikkutytöstä Michaelaksi, universumin sädehtiväksi kuningattareksi. Kasvutarinaksi kohtausrakenne on kuitenkin oikeastaan takaperoinen. Alun mystinen ja vahva dramaattisuus muuttuu vähitellen yhä hauraammaksi ja lapsenomaisemmaksi. Ja lopussa ollaan sillä hilkulla, etteivät sinänsä hellyttävien nuorten tyttökauriiden kirmailu idolinsa edessä vaikuta nolostuttavalta.

Myöskin Michaelan tukijoukko, näyttävävartaloiset miestanssijat Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki ja Johannes Purovaara, alkavat esityksen edetessä vaikuttaa yhä enemmän esittäviltä kuin tosissaan olevilta. Yleensä naistanssijoiden esittäminä nähdyt tankotanssi- ja muut viihdetanssiliikkeet eivät ihan täysin vaikuta luontevilta, vaikka ne teknisesti oikein tehdäänkin. Aivan kuin he eivät pohjimmiltaan uskoisi omaan rooliinsa kokonaisuudessa tai se olisikin vain leikkiä.

Esitykseen mukaan puolivälissä tuleva rumpukuoro on omassa osuudessaan tehokas, mutta muuten mieleen tulevat nk. yhteisölliset esitykset.

Pietiläisen Michaela-hahmo on kaikissa eri olomuodoissaan visuaalisesti vaikuttava. Vahvassa ristiriidassa sen kanssa – tahallisesti vai tahattomasti?- on hänen lapsenomainen puhetyylinsä. Myös tanssiessaan hän tuntuu hivenen pidättelevän itseään, vaikka taidot kyllä riittäisivät vahvempaankin heittäytymiseen.

Michaela on esitys, josta yhtä aikaa sekä pitää että ärsyyntyy. Selvästi sen tavoitteet ovat olleet kunnianhimoiset, mutta aivan maaliin ei ole päästy. Lopputulos ei täysin vastaa valokuvien, tähteä varten luotujen tuoksujen ja muun markkinoinnin luomaa kuvaa. Mutta ehkä se onkin ollut tarkoitus.

ANNIKKI ALKU

Zodiak Stage
Michaela – The Queen of Fucking Everything
Konsepti, koreografia, sanat ja esitys Laura Pietiläinen Lavastus Veera-Maija Murtola Puvut Suvi Matinaro Valot Anna Pöllänen Ääni Viljami Lehtonen Video Juhani Haukka Liikemateriaali ja tanssi Pietari Kärki, Mikko Makkonen, Iiro Näkki, Johannes Purovaara

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta