Tamperelainen Teatteri La Strada jatkaa Federico Carcía Lorcan (1899-1936) esittelyä. “Bernarda Alban talo” nähtiin viime vuonna. Nyt on vuorossa Don Cristobal. Lorcan rakkaus normeista poikkeavia kohtaan saa kehitysvammaisteatterista herkän ja omanarvontuntoisen tulkin.

Lorca: modernia ja kansanomaista

Espanjan tasavallan rahoittama ylioppilasteatteri Parakki kiersi vuoden 1931 jälkeen maan köyhissä kylissä. Ohjelmistossa oli vanhoja espanjalaisia klassikkoja sekä Lorcan kirjoittamia moderneja kansannäytelmiä, joihin myös nukketeatteri-ilveilyksi alun perin tarkoitettu “Don Cristobal” kuuluu.  Eija-Elina ja Timo Bergholm korostavat, että Lorca ei tahtonut tehdä poliittista agitaatiota puoliksi lukutaidottomalle yleisölleen. Lorcalle kansanteatteri oli sen sijaan “ilmapuntari, joka kirjaa maan suuruuden ja rappion”. Valmiiden ajatusten propagoimisesta ei seuraa mitään hyvää, mutta “valpas, ajan ilmiöitä herkästi vaarin ottava teatteri kykenee muutamassa vuodessa mullistamaan kokonaisen kansan ajattelun”.

Lorca oli siinä mielessä hassu teatterimies, että hän suhtautui vakavasti siihen kansanteatterille ominaiseen hassuuteen, jolle nirppanokkainen yleisö nyrpistelee. Suuren huumorin siemen on kansanomaisessa hassuttelussa. Sitä “Don Cristobalissa” riittää. Paha nimihenkilö heiluu ison nahkapampun kanssa ja häntä jymäytetään armottomasti. Don Cristobal ottaa yhteen pahansisuisen, lujatahtoisen ja ovelan naisen kanssa. Konfliktit ovat kovia – ja runollisia.

Vastakkainasettelujen jyrkkyys ja lyyrisyys sopivat La Stradalle. Konfliktin ankaruus antaa arvoa näyttelijöiden tarmolle. Ristiriidan runollisuus tekee oikeutta valppaalle ja herkälle keijukaismaisuudelle. Shakespeare- ja Linnankoski-tulkinnoista tuttu hohto tulee Lorcan ajattelun rytmeissä esiin komeasti.

Kansannäytelmä “Don Cristobal” on myös teatterista kertovaa modernia teatteria. Dramatis personae sisältää Ohjaajan ja Runoilijan. He kertovat näytelmän henkilöinä, minkälainen esitys on meneillään ja kiistelevät siitä, miten sitä pitäisi jatkaa. Usein “brechtiläiseksi” sanotussa tilanteessa katsoja saa ilmapuntaroida maansa suuruutta tai rappiota itse, maan tilaa koskevien faktojen tyhmäksi vastaanottajaksi alistumatta.

La Strada laittaa Lorcan kertovan teatterin toiselle kierrokselle. Lorcan näytelmä on näytelmä, joka kertoo näytelmästä. La Stradan Lorca-esitys kertoo esittämisestä. La Stradan näyttelijät kertovat, miksi teatteria tehdään, ja miksi sitä kannattaa katsoa. Kertomusta ei voi sanallistaa, sillä se esitetään teatterin tunnekielellä, fyysisesti.

La Strada: herkkää ja valpasta

Anu Panula on ohjannut kaikki “Don Cristobalia” edeltäneet La Stradan esitykset. Hänen persoonansa ja ensemblensä sulautuvat monien mielissä toisiinsa. Nyt ohjaajana toimii Kirsi Nurminen. Anun lisäksi Panulan taiteilijasuvun laaja ja syvä läsnäolo on antanut aikaisemmille tuotannoille lämminhenkisen leimansa. Nyt musiikki on Merja Minkkisen, ei isä Jorma Panulan. Tytär Joseppiina Kahiluoto ei ole viuluineen orkesterissa. Hänen tilallaan on Hanna Derrick ja kitara.  Anu itse istuu orkesterin lyömäsoittimissa, rytmintekijän strategisella paikalla.

Kehityksen kannalta on ehkä hyvä, että näyttelijät eivät turvaudu aina samaan ohjaajaan. Vaihdokset tuovat yhteyksiä ja vaikutteita. Minkkisen musiikki on hyvää. Nurminen teki hyvää työtä ohjaajana ja sovittajana.

Runoilijana toimii kolmoiskollektiivi Jaana Makkonen, Kalle Bister & Mari Heinilä. Lorcan Ohjaaja on jaettu kahtia johtajaksi (Marko Uotila) sekä varsinaiseksi Ohjaajaksi, jona toimii orkesterin torvien soittajan tehtävästä teatteriseurueeseen kimpoileva Pablo Seppä. Vuoropuhelut käydään runoilijakollektiivin ja orkesterin välissä. Dialogiin pannaan nyt enemmän painoa kuin aikaisemmissa esityksissä. Pasi Lehikoinen toimii nimiroolissa terävästi ja tarmokkaasti. Atte Selin tuo vastarintahaluisen Potilaan osassa lavalle leppeää huumoria. Siinä on jyhkeä keijukainen! Titta Silmann näyttää muuntautumiskykynsä Dona Rositan äitinä. Hän on tehnyt usein ennen hiljaisia osia, mutta nyt voimaa riittää. Hänen mahtavuutensa herättää henkiin tekstin kansankomedialliset potentiaalit. Ja sitten on Tutu-Liisa Viljanen, pahan Cristobalin röyhkeästi tavoittelema enemmän tai vähemmän kaino neito.  Teatterista kertova teatteri, tai ylipäätään teatterin lumo, ruumiillistuu hänessä herkästi ja valppaasti. Hän on mullistanut muutamassa vuodessa monen ihmisen ajatukset siitä, minkälaisia edellytyksiä hyvän teatterin tekeminen vaatii. Ilmapuntari näyttää, miten syrjittyjen itseluottamus nousee.

Pertti Julkunen

Don Cristobalista esitykset La Stradan omassa teatteritilassa su 20.3. klo 15 ja ke 23.3. klo 18.