Taidehotelli kokoaa joukkorahoitusta

Art Hotel Helsingillä on tonttivaraus (kuvassa punaisella) Helsingin Jätkäsaaressa.

Helsingin Jätkäsaareen suunnitteilla oleva Art Hotel Helsinki järjestää ensimmäisen joukkorahoituskampanjansa Mesenaatti.me -alustalla.

Art Hotel Helsingin tonttivaraus on osoitteessa Välimerenkatu 18. Arkkitehtitoimisto Futudesign on suunnitellut ensimmäisen luonnoksen kahdeksankerroksisesta rakennuksesta, jossa ylimpänä sijaitsee puinen mökkikylä.

Art Hotel Helsinki on suomalaiseen nykytaiteeseen pohjautuva aito taidehotelli. Sen konsepti perustuu luovuuteen, huipputaiteeseen, ekologisuuteen ja paikallisuuteen. Hotellista on tarkoitus tulla taiteilijoiden ja kaupungin asukkaiden yhteinen kokoontumispaikka, joka lisäisi kulttuurin näkymistä, kuulumista ja vahvistumista pääkaupungissa.

Suuri joukko suomalaisia eri alojen eturivin nykytaiteilijoita luo taidehotelliin luo oman hotellihuoneensa. Mukana hankkeessa ovat muun muassa Jan-Erik Andersson, Lauri Astala, Martti Jämsä, Pekka Jylhä, Mika Kaurismäki, Rosa Liksom, Stefan Lindfors, Sofi Oksanen, Silja Puranen ja Anu Tuominen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Onko vapautta voida ostaa viinipullo kaupasta? – Vapauden museo herättelee pohtimaan vapauden käsitettä

Kuva: Anna-Liisa Blomberg
Vapauden museossa on näytillä myös mielenosoituskuvia. Kalle Kallion ja Leena Ahosen mielestä vaatimus mielekkäästä työstä kaikille on yhä passeli.

Yleisölle ensi tiistaina Tampereen Työväenmuseo Werstaalla avautuva Vapauden museo katsoo satavuotiaan Suomen historiaa vapauden näkökulmasta ja tarkastelee työväenliikkeen roolia vapauden esteiden poistajana.

Vapauden museossa matkataan historian vaiheiden läpi, mutta mitään yhden merkkihenkilön esittelystä seuraavaan kulkevaa tarinaa ei kannata odottaa. Museonjohtaja Kalle Kallion mukaan historiaa ja vapauden teeman käsittelyä on haluttu lähestyä eri tavoin. Luvassa on tarinoita, joita juhlapuheissa harvemmin mainitaan.

– Ei siinä olisi mitään mieltä, että tekisimme tänne yläasteen oppikirjan uudestaan. Ajattelen niin, että koitamme saada ihmiset innostumaan, kiinnostumaan ja löytämään uusia asioita. Siksi emme kerro niitä ihan tavanomaisimpia ja tutuimpia tarinoita, vaan vähän toisenlaisia juttuja, Kallio kuvailee.

Ihminen esiin

Vapauden museossa historia aukeaa pääasiassa aivan tavallisten kansalaisten – ihan oikeiden ihmisten – kautta. Multimediaesityksistä ei kajahda näyteltyjä monologeja, vaan aitoja haastattelupätkiä, jotka on poimittu muun muassa Työväen arkiston muistitietoaineistosta. Monet näytillä olevat esineet on valittu siten, että niiden taustalla oleva yksittäisen ihmisen tarina tunnetaan.

Museon käsikirjoituksesta vastaava projektitutkija Leena Ahonen antaa esimerkiksi veren tahriman Punaisen ristin lipun ja sen taustalla olevan koskettavan kertomuksen. Vuonna 1918 käytiin taistelua itäisellä Suomenlahdella. Valkoiset hyökkäsivät jäätä pitkin punaisten saareen. Saaren valtaus ei onnistunut, ja moni hyökkääjä kuoli jäälle.

– Eräs punaisen puolen nainen tunnisti tuttavaperheen pojan ruumiin ja kävi kertomassa siitä pojan äidille. He kävivät yhdessä hakemassa ruumiin pois jäältä, ja tämä lippu oli ruumiin peittona, jotta heitä ei ammuttaisi. Myöhemmin kaatuneen pojan äiti otti tämän naisen pois vankileirille joutuvien jonosta sanoen, ettei häntä tarvitse tuomita, Ahonen kertoo.

Ahosen mukaan kaikkien esineiden taustalla olevia tarinoita ei avata yksityiskohtaisesti teksteinä, vaan niitä kerrotaan opastetuilla kierroksilla.

Kyse on siitä, mitä me katsomme vapaudeksi ja kenen vapaudesta puhutaan.

Näyttelyssä tarkastellaan, millaisia asioita vapaus on eri aikoina tarkoittanut arjen tasolla. Kahdeksan tunnin työpäivä lisäsi vapaa-aikaa, jolloin työväentaloilla päästiin muun muassa harjoittamaan vapautta sivistyä ja harrastaa. Vapaus on historian saatossa tarkoittanut vapautta nälästä, sananvapautta, vapautta järjestäytyä ja osallistua politiikkaan tai vaikkapa mahdollisuutta viedä lapsi päivähoitoon.

Museo herättelee pohtimaan vapauden käsitettä eri kanteilta. Kalle Kallio nostaa esimerkiksi kieltolain. Sen voi nähdä rajoittavana sääntelynä, mutta lakia ajanut työväenliike ei nähnyt sitä sellaisena. Kieltolailla haluttiin päästää kansa alkoholin kahleista.

– Kyse on siitä, mitä me katsomme vapaudeksi ja kenen vapaudesta puhutaan. Ajattelemmeko esimerkiksi alkoholistiperheiden lasten vapautta hyvään lapsuuteen vai ihmisen oikeutta humaltua, Kallio kuvailee.

– Samantyyppistä keskustelua käydään nyt, kun pohditaan, onko vapautta voida ostaa viinipullo ruokakaupasta. Kun yleinen kontrolli vähenee, ihmisen oma vastuu kasvaa. Osalle se on vaikeampaa kuin toisille, Ahonen jatkaa.

Vapaudesta ei seuraa yksioikoisesti vain hyvää tai vain huonoa. Kallio muistuttaa, että 1980-luvulla vapautta lisäsi, että pankeista alkoi saada lainaa. Tavallinen työntekijäkin saattoi ostaa asunnon lainarahalla, joten rahamarkkinoiden vapautuminen oli hyvä asia tältä kantilta.

– Tietysti siinä oli se pienoinen ongelma, että Suomi ylivelkaantui. Vapaus velkaantua oli samaan aikaan hyvä ja huono asia, Kallio sanoo.

Vapaus tänään

Näyttelyn viimeisessä osassa pyöreälle lasiseinälle heijastuu videoita ja kuvia, jotka tuovat esiin vapauden teemaan liittyviä puheenaiheita tämän päivän maailmassa.

– Kun on käynyt läpi näyttelyn ja tulee tänne, voi huomata yhtäläisyyksiä historian ja nyt ajankohtaisten asioiden kanssa. Pyrimme päivittämään tätä osiota näyttelyn aikana, kun keskusteluun nousee tähän sopivia asioita, Leena Ahonen kertoo.

Nyt tapetilla ovat muun muassa sananvapaus, #meetoo-kampanja, orjatyöfirmat, työttömyys, naisten asema, siirtolaisuus ja ilmastonmuutos. Viimeksi mainittu herättää pohtimaan, mitä meidän vapautemme merkitsee maapallon kannalta.

– Onko yksilöllä vapaus tuhota myös tulevien sukupolvien elämää, kuten tällä hetkellä tapahtuu, Ahonen kiteyttää.

Vapauden museo

  • Sijaitsee Työväenmuseo Werstaalla (Väinö Linnan aukio 8, Tampere)
  • On Tampereen suurin Suomi 100 -vuoden projekti
  • Näyttelyä on rakennettu Werstaan, Työväen arkiston ja Kansan arkiston yhteistyönä
  • Työväenliikkeen neuvottelukunta on ollut museohankkeen alullepanija
  • Näyttelyn rahoittajina ja kumppaneina ovat SAK, Palkansaajasäätiö, suomalaiset ammattiliitot, Turva, Kansan sivistysrahasto ja Suomi 100
  • Museon avajaisia vietetään maanantaina 27.11., jolloin tulee kuluneeksi tasan sata vuotta siitä, kun asetus kahdeksan tunnin työajasta annettiin
  • Yleisölle museo aukeaa tiistaina 28.11.
  • Vapauden museoon on ilmainen sisäänpääsy

Keskustelua aiheesta

Sirkus Finlandiassa ei puhuta uskonnosta eikä politiikasta, mutta Carl Jernström Junior sanoo, että ”sirkus on meidän uskontomme”

Kuva: Jani Laukkanen

Kun menee Sirkus Finlandiaan puolen päivän jälkeen, siellä on usein tavallista hiljaisempaa. Syynä siihen on tapa nukkua päiväunia. Sirkustirehtööri Carl Jernström Junior on huomannut sen hyväksi käytännöksi. Näytöspäivinä nukkumaan meno voi olla puolilta öin, ja herätys on kuitenkin kuuden-seitsemän aikaan aamulla.

Hänen oma juttunsa on jongleeraus hevosen selässä seisten. Se on hyvin psykofyysinen kokemus, jota on vaikea pukea sanoiksi. Kaikki lähtee intensiivisestä keskittymisestä, tunnelmaanlatautumisesta.

– Hevosen kanssa yhteistyö on aika terapeuttista ja rauhoittavaa. Hevoseen ja sen ohjastajaan pitää luottaa täysin, Jernström luonnehtii.

Samalla on huolta ja pelkoakin siitä, ettei hevonen hermostuisi. Eläin muistaa, miten ihmiset ovat kohdelleet sitä. Jernströmille eläimet ovat kuin perheenjäseniä.

– Siinä on rakkautta, kun pystyy antautumaan täysin jonkun toisen vietäväksi.

Raha-asiat ovat välttämättömiä, niissä saa olla tarkkana.

Yksi syy kuulua Euroopan sirkusjärjestö ECA:an on vaikuttaa sirkuseläinten olojen parantamiseen. Jernström pitää Euroopan sirkusten eläinten nykyistä hyvinvointia yleisesti korkeana.

– Sitten on niitä sirkuksia, jotka ovat pudonneet kelkasta. Osa on ymmärtänyt antaa eläimet pois.

Jernströmin mieltä on lämmittänyt erityisesti eläintensuojelijoilta saatu palaute: ”Emme suosittele sirkuksessa käymistä. Jos kuitenkin menette, niin käykää Sirkus Finlandiassa”.

Carl Jernström Junior.

 

Jernström on opetellut kuuntelemaan yhä enemmän omaa kroppaansa. Parin vuoden takainen olkapäätulehdus ja keuhkokuume pysäyttivät. Silloin hän piti jongleerausesityksistä kuukauden tauon. Varsinaista sairaslomaa hän ei pidä juuri koskaan.

– Olen oppinut arvostamaan kaikkia sirkuksen töitä. Raha-asiat ovat välttämättömiä, niissä saa olla tarkkana. Raha ei ole ollut koskaan mulle se juttu.

Äidin siskokin sanoi kerran ”Calle ei rahaa kumarra”. Jernström on huomannut rahan perässä menevien isojen sirkusten tunnelman katoavan.

– Aito tunnelma tulee olemalla läsnä. Nautimme siitä, mitä teemme.

Pitää seurata, mihin luonto vie, ja aistia ilmapiiriä.

Sirkuslaisissa on monia eri kulttuureja, uskontoja ja kansalaisia paristakymmenestä maasta. Joskus syntyy tappeluita. Silloin Jernström sijoittaa nujakoijien vaunut eri puolille leiriä. Onneksi yhteenotot ovat jääneet viimeaikoina vähäisiksi.

– Meillä onkin kirjoittamaton sääntö, ettemme puhu uskonnosta tai politiikasta.

Mitä sirkuksen tulevaisuuteen tulee, Jernström on odottavan toiveikas. Sirkuksella on meneillään uusi nousukausi, muutos on jatkuvaa. Nykyisin sirkusartistin opinnot voi suorittaa Koulutuskeskus Salpauksessa Lahdessa, ja sieltä valmistuneista myös Sirkus Finland on saanut esiintyjiä riveihinsä.

– Sirkus on meidän uskontomme. Se on kaikki kaikessa. Pitää seurata, mihin luonto vie, ja aistia ilmapiiriä, Jernström myhäilee.

Lue koko laaja Carl Jernström Juniorin haastattelu torstain Demokraatista.

Keskustelua aiheesta

Vuoden luontokuvassa viehätti meno ja meininki

Kuva: ville heikkinen

Vuoden luontokuvaksi on valittu 25-vuotiaan kuhmolaisen Ville Heikkisen ”Talven odotus”. Tuomaristoa viehätti kärpän tasolle laskeutuva kuvakulma ja kauniin vähäeleinen värimaailma.

– Vähäeleinen värimaailma tukee kuvapinnan vahvoja, selkeitä muotoja. Kaikkinainen söpöily on kuvasta pidetty maukkaasti loitolla. Tässä on menoa ja meininkiä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, tuomaristo kehui.

Heikkinen kertoo ottaneen kuvan päivänä, jolloin lämmin jakso sulatti lumipeitteen.

– Kärppää huoletti tulla avoimelle paikalle, ja se pysyikin visusti lähellä jotain koloa tai mätästä, jonne sujahtaa piiloon nopeasti tarvittaessa, Heikkinen kuvasi.

Heikkinen on ennen voittoisan kuvan ottoa seurannut ja kuvannut kärppää kotipihallaan jo kahdeksana talvena.

Vuoden luontokuva -kilpailun järjestää Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, johon kuuluu 2 800 luontokuvauksen harrastajaa ja ammattilaista. Kilpailun suosio kasvoi selvästi edellisvuodesta, sillä kilpailuun osallistui tänä vuonna yli 14 000 kuvaa. Vuoden luontokuva -kilpailu järjestettiin tänä vuonna 37. kerran.

Kaikki kilpailussa palkitut 43 kuvaa ovat nähtävissä osoitteessa http://www.vuodenluontokuva.fi.

Keskustelua aiheesta

Lumous-festivaalin esitykset pitivät, minkä tapahtuman nimi lupasi – sensuellia ruoskataiteilua, hienostunutta nuorallatanssia

Kuva: Mia Bergius
Hanna Moisalan WireDo-esitys yhdisti tyylikkäästi nuorallatanssia ja japanilaista Shibari-köysisidontaa.
Ruoska on esine, josta ei ensimmäisenä yleensä tule mieleen tyylikkyys, leikkisyys tai tanssillisuus. Puhumattakaan kauneudesta tai runollisuudesta.

Silti näitä kaikkia löytyy sirkustaiteilija Katerina Repposen sooloteoksesta ”Sound Barrier”, joka sai Suomen ensi-iltansa viime viikolla Lumous -nykysirkusfestivaalilla Vantaalla.

Esityksen nimi tarkoittaa äänivallia, jonka ruoskan iskun ääni voimakkaimmillaan rikkoo. Repposen esityksen lajin nimi on whip cracking, jolle ei ole olemassa, ainakaan vielä, suomalaista käännöstä, koska lajia ei Suomessa ole nähty. Maailmalla, eritoten Australiassa, laji on hyvinkin suosittu kilpailuineen kaikkineen.

Whip cracking tarkoittaa taito- ja taidelajia, jolla ruoskalla erilaisten näyttävien temppujen lisäksi tehdään rytmejä ja ääniä. Kaikkia näitä ruoskan käsittelyn puolia oli mukana Repposen esityksessä.

Katerina Repponen.

Samppanjapullon korkit saivat kyytiä ja ilmapallot puhkesivat. Nahkaruoska soi, upeasti flamencorytmin kuvioissa yhdessä jalkojen iskujen kanssa. Myös yleisön edustaja pääsi osallistuman yhteen tempuista, kuten sirkuksen perinteeseen kuuluu.

Voiman ja uhkan lisäksi ruoska oli Repposen taitavassa käsittelyssä myös sensuelli ja herkkä väline. Yksi esityksen unenomaisimpia kohtauksia oli loppupuolella, jossa ruoska pöllytti ilmaan valkoisia höyheniä.

NYKYSIRKUS

Lumous -festivaali, Lumosali, Vantaa

Sound Barrier

Konsepti ja esitys Katerina Repponen – Ohjaus Pasi Nousiainen – Valot Eero Auvinen

WireDo

Konsepti ja esitys Hanna Moisala – Ohjaus Taina Kopra – Sävellys Terhi Pippuri – Valot ja tekniikka Ville Finnilä

Tärkeä tekijä hienossa kokonaisuudessa olivat Eero Auvisen suunnittelemat valot, jotka loivat näyttämölle sekä salaperäistä hämyä että tyylikästä visuaalisuutta.

Sound Barrier avasi ruoskaan aivan uuden näkökulman ja toi sen esille erittäin monipuolisena välineenä, jolla pystytään luomaan hyvinkin taidokkaita näkyjä, unohtamatta kuitenkaan myös sen vaarallista ja eroottistakaan puolta.

Köyden ja nuorallatanssin tyylikäs liitto

Samassa illassa Sound Barrierin kanssa nähtiin Lumous-nykysirkusfestivaalilla myös toinen sooloesitys, joka sekään ei edustanut aivan yleisinä sirkusesityslajia.

Elokuussa Ruska-festivaalilla Tampereella Suomen ensi-iltansa saanut Hanna Moisalan ”WireDo” yhdisti nuorallatanssia ja japanilaista Shibari -köysisidontataidetta.

Esityksessä rinnastuivat kova ja metallinen nuorallatanssiteline teräsvaijerineen ja välillä lähes elävältä vaikuttaneet, eri paksuiset köydet, joiden varaan Moisala sekä symbolisesti että välillä myös ihan konkreettisesti laski elämänsä.

Esitys oli estetiikaltaan ja tunnelmaltaan hyvin japanilainen. Kokonaisuus säilyi meditatiivisena huolimatta Moisalan välillä hyvinkin nopeatempoisesta tanssista nuoralla. Siihen vaikutti hänen korostetun harkittu liikkumisensa, mutta myös Terhi Pippurin sävellykset, joiden kiehtovasti outo maailma vangitsi katsojan.

Moisala punoi ja sitoi köysiä niin nuorallatanssitelineen kuin itsensäkin ympärille luoden turvaverkon, jonka varaan hän ihan konkreettisestikin ripustautui. Köysi oli ystävä, jota kuitenkin oli syytä kunnioittaa ja kohdella hyvin.

WireDo oli hienostuneen tyylikäs esitys, jossa kokonaisuus oli tärkeämpi kuin esiintyjän taitojen korostaminen, niitä kuitenkaan unohtamatta. Sen eräänlaisena juonilankana kulki ihmisen elämä syntymästä kuolemaan, tai niin minä sen ainakin koin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Neil Hardwick: ”Pakolaistulva oli vasta esimakua. Tulee se päivä, jolloin rajalla on armeija, joka pitää huolen siitä, ettei tänne saa tulla.”

Kuva: Jari Soini

Neil Hardwick kuvaili vuonna 1996 Suomea Paluu Timbuktuun: mitä todella tapahtui– kirjassaan näin: ”Siitä oli kuluneen kymmenen vuoden aikana tullut ankean ahdasmielinen ja kyräilevä yhteiskunta, jossa jylläsivät suvaitsevattomuus, ahneus ja vivahteettomuus…”.

– Onpas hyvin sanottu, Hardwick sanoo pilke silmäkulmassa kuullessaan kohdan pitkästä aikaa.

Jossain vaiheessa hänestä näytti, että Suomi oli menossa parempaan suuntaan, mutta ei enää. ”Ovet ja ikkunat kiinni”-asenne ei ole tehnyt hyvää. Se ei ole ratkaisu myöskään Turun iskun jälkeen.

– Pakolaistulva oli vasta esimakua. Tulee se päivä, jolloin rajalla on armeija, joka pitää huolen siitä, ettei tänne saa tulla. Silloin olisi tärkeä pysyä ihmisenä, hän vakavoituu.

Naiset ovat tehneet Suomen eteen enemmän kuin miehet.

Hardwick ei haluaisi olla silloin päättäjien joukossa. Jos Suomen satavuotisjuhla olisi ollut Tarja Halosen presidenttikautena, hänestä teemavuoden korostus olisi ollut enemmän naisten aikaansaannoksissa.

– Naiset ovat tehneet Suomen eteen enemmän kuin miehet. Suomessa ei nyt vahingossakaan katsota eteenpäin vaan taaksepäin.

Kun Britannia menetti imperiuminsa, monet kysyivät, keitä he ovat, koska eivät ole enää brittejä vaan eurooppalaisia. Hardwick näkee Suomen tilanteen nyt melko samansuuntaisena.

– Ajan henki on se, että ihmisen identiteetti on ryhmässä. Se on erittäin paha juttu. Identiteettivirhe voi aiheuttaa hirveästi kärsimystä.

Häpeä on erittäin hyvä asia. On vahingollisempaa, että se on jäänyt pois.

”Minulle kaikki heti”-asenne paistaa läpi. Monet ihmiset eivät osaa pyytää anteeksi. Aiemmin se olisi ollut huonoa käytöstä.

– Ihmisten käyttäytyminen on aika tylyä nykyään. He puhuvat asioista, jotka olisivat olleet vielä hirmu häpeällisiä kymmenen tai parikymmentä vuotta sitten.

Varsinkin maahanmuuttoasioissa Hardwickin kynnys aloittaa keskustelu vieraan ihmisen kanssa on noussut, koska enää ei voi tietää, mitä toinen päästää suustaan.

– Häpeä on erittäin hyvä asia. On vahingollisempaa, että se on jäänyt pois. Häpeä on myös keskeinen osa näyttelijän työtä ja koulutusta.

Lue koko Neil Hardwickin haastattelu torstain 14.syyskuuta Demokraatista ja katso myös video ”Joka kulmassa myydään heroiinia. Se on tosi surkeaa. Ne ihmiset on unohdettu.”.