Taju on Helsingin teatterisyksyn tumma mutta säkenöivä helmi

Kuva: Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.

Pengerkadun näyttämö on keskimääräisen marraskuun värinen. Ei siis valkoinen vaan epämääräisen siniharmaa. Näyttämön keskellä valkoisella jakkaralla istuu sisäänpäinkääntyneen näköinen nainen. Kohta häneltä otetaan rintaliivit pois. Ollaan kuitenkin  niin kaukana erotiikasta kuin suinkin pääsee. Liivit otetaan häneltä, ettei hän hirttäytyisi niihin.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkatu

Liisa Urpelainen: Taju

Ohjaus Laura Jäntti – Sävellys ja musiikin sovitus Eero Ojanen – Lavastus Antti Mattila – Puvut Sari Salmela – Valot William Iles – Ääni Mauri Siirala – Rooleissa Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Rauno Ahonen Antti Lang

Liisa Urpelaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittaman”Taju”-näytelmän avauskohtauksessa ollaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa kirjailija Irja Sallalla, syntyjään Taju Sallinen, on pysyvä sija. Häntä hoidetaan 50-lukulaisin mentelmin, enimmäkseen kovilla lääkkeillä, mutta näyttämöllä vilahtaa rajumpiin hoitomuotoihin kuten sähköshokkeihin viittavaa rekvisiittaa. Irja itse, tai siis Taju, hoitaa mielenhaavojaan omalla tavallaan: hän kirjoittaa isänsä elämäkertaan lapsuuttaan ja isäsuhdettaan sellaiseen kuosiin kuin se olisi voinut olla. Onnelliseksi.

Mutta valheelliseksi.

Taiteilijakuvausten jatkumoa

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin  pari vuotta sitten Liisa Urpelaisen puoliso Lauri Siparin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama taitelijaperheen originelleista ongelmista kertova näytelmä ”Omatunto”. Se kuvasi kirjailija Juhani Ahon tasapainoilusa kahden naisen, vieläpä siskoksen, loukussa.

Samojen tekijöiden Taju-näytelmä on sille sukua, tosipohjainen kuvaus taiteilijaperheen omaperäisistä ja rankoista valinnoista. Mutta siinä missä Omatunto oli lähempänä keskitason kategoriaa ”ihan kiva”,  on Tajulla  paikka jossain ”erinomaisen” ja ”loistavan” välissä. Se on Helsingin teatterisyksyn helmi, hienosti kirjoitettu ja ohjattu draama, joka koskettaa ja kiinnostaa, itkettää ja naurattaa.

Suomen taiteen suuriin hahmoihin kuuluvan Tyko Sallisen (1879-1955) tyttären Tajun (1912-1955)  traagiseksi kääntyvistä elämänkohtaloista kertova draama taipuu moneksi. Se on sekä kehitys- että sairaskertomus, taiteilijakuvaus, intohimodraama, elävää musiikkiteatteria, välillä hulvatonta kabareetakin. Laura Jäntti on ohjannut tekstin läpikotaisin jänteväksi esitykseksi, jossa vuoristoratamaisuudetkin ovat vahvuuksia.

Tykö Sallinen näyttäytyy tässä esityksessä yksiselitteisen misogyynisenä henkilönä, jolle ei perhe-elämä lainkaan sovi . Sallinenhan tuli erityisen tunnetuksi Mirri-maalauksien sarjasta, joissa hän kuvasi vaimonsa Helmin (1888-1920) porsaanenäisenä, tahdottoman näköisenä toljottajana –  ilman muuta ilmeistä syytä kuin että Tyko ei tosiaankaan nähnyt naisissa mitään kaunista ja rakastettavaa.

Taju-tyttärensä hän halusi kasvattaa omien ajatustensa mukaisessa muotissa. Tyttöyteen kuuluvat hörhellykset piti poissuljettaman Sallisen perheen arjesta. Joulukuusikin oli parempi ilman koristeita, au naturel, ja lahjat olivat vihoviimeistä tingeltangelia.

Aika paljon Sallisen nais- ja perhekäsityksestä kertoo, että hän antoi hänen ja Helmin esikoistyttären Tanskaan muuttaneen  siskonsa kasvatettavaksi – vaimoltaan kysymättä. Se jätti perheen naisiin ikuiset arvet.

Sallisten avioliitto mureni lopullisesti 1916, ja Taju määrättiin erossa äidilleen, mutta Tyko kävi riistämässä hänet itselleen. Helmi murtui ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa muutama vuosi myöhemmin.

Lapsuutta korjaamassa

Urpelaisen näytelmä kertoo Tajun isäsuhteesta eri aikatasoissa ja elämäntilanteissa. Yhdellä tasolla nähdään välähdyksiä pikkutytön äidinkaipuusta, isän kunnioituksesta ja peloista. Toisella itsenäistyneen nuoren naisen emansipoitumista mutta myös vaikeuksi asettua minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kolmas, armottomin ja värähdyttävin taso on suursodan kauheudet Saksassa kokeneen ja siksikin mieleltään järkkyneen kirjailija-Tajun yritys kirjoittaa juuri kuolleen Tyko Sallisen elämäkerta ja siinä samassa lapsuutensa uusiksi.

Ihan hienointa niin Urpelaisen tekstissä kuin Jäntin ohjauksessa on, että se ei ole sen enempää demonisoiva kuin uhriuttavakaan. . Tyko näyttäytyy kyllä naisvihaajana ja kotikutoisena machona, mutta ei ole välttämättä paha tahallaan. Luonne ja maailmankuva ovat vääristyneitä, mutta ei Tyko harkitusti pyri tekemään perheensä elämästä helvettiä – hän vain odottaa läheistensä sopeutuvan. Tajun mieli taas on jakautunut kahtia oikeastaan jo pienenä. Toinen puoli hänestä on Isän Tyttö isoin kirjaimin, toinen puoli pelkää ja vihaa. Isona hän putoaa jonnekin väliin, josta ei pääse ylös. Mutta hänessä on kaikissa synkissä käänteissäkin tallella tahto

Mustan ja kirjavan kohtaamisia

Jäntin ohjaus on täynnä hienoja liukumia kohtauksesta toiseen, äärestä ääreen. Saksalaisen ilotalon madamesta (väkevästi näyttelevä Iida Kuningas) kuoriutuu yhdellä viitan riisumisella Nikkilän sairaalan hoitaja ja Sallisten kotioloista hypätään vailla lonksahduksia 30 vuotta eteenpäin keski-ikäisen Tajun sisäisiin kamppailuihin. Eero Ojasen näyttämöllä soittama musiikki säestää liukumia ajatuksella –  muusikolla on esityksessä repliikitön mutta painava  rooli.

Tajun elämän vuoristoradalla surut ja ilot vaihtelevat rajusti, mutta loppuluisussa mennään jarrutuskyvyttömänä mustaa kohti. Näyttämölle ei kuitenkaan luoda vain musertavia kuvia ja hetkiä, vaan katsojan helpotukseksi päähenkilön sisäistä mollia helpotetaan hulvattomilla henkilöhahmoilla, joita elämä hänen eteensä heittää. Rauno Ahonen ja Antti Lang saavat sivurooleissa revitellä sydämensä kyllyydestä niin saksalaisina kabareetähtinä kuin Tajun sydämen valituiksi pyrkivinä hurmureina.

Näytelmän pieni sisäkertomus, Tajun ja saksalaisen, sotilassairaalasta takaisin rintamalle pakotetun Wernerin rakkaustarina, tuo näyttämölle ohikiitäväksi hetkeksi rakkautta ja siten toivoa.

Toisaalta ei päätarinassa ei kuljeta ihan päätyyn saakka. Tajun tragedian lopullinen piste jätetään armollisesti lyömättä.

Ursula Salo näytteli Jäntin ohjauksessa komeasti jo Omatunnossa, jossa hän oli nöyryytyksensä nielevä, mutta vahva Venny Soldan. Tajun nimirooli on  kuin luotu Salolle. Hänestä on aina löytynyt luontaista tyttömäisyyttä ja lapsenomaisuutta, mutta myös voimaa ja vimmaa. Tajun elämänkaaren esittämisessä tarvitaan näitä kaikkia, mutta myös kosolti herkkyyttä ja haurautta. Ja kaikkea Salolla  riittää, ihan äärirajoille asti:  näemme siis valtavan intensiivisen, lähelle tulevan roolityön.

Santeri Kinnusen näyttelijäkuva on Helsingin kaupunginteatterin viime vuosien töissä monpuolistunut. Tyko Sallisen rooli on uusi etappi tällä tiellä, hyvin kaukana niistä komediaveijareista, joita Kinnunen sai viime vuosikymmenellä tehdä putkeen. Ihan ilman veikeyttä hän ei Tykoakaan tee, mikä tuo tähän naisvihaajan hahmoon ripauksen inhimillisyyttä ja toisaalta hupaisaa kömpelyyttäkin.

Tyko-Santerissa tiivistyy jotain tämän näytelmän perusluonteesta. Vaikka aiheen perusvire on tumma, sen ei anneta jyrätä katsojan yli. Perhehelvetti, mielisairaala, sotakaan eivät ole keveämmän kosketuksen ulottumattomissa. Tragikomediaksi Tajua ei sentään tohdi nimittää, mutta mustan ja kirjavan naittavaksi taiteilijatutkielmaksi kyllä.

 

 

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Nätyn Ibsen-tulkinnasta: Peer Gynt hymyilee hurskaille puheille oman itsen löytämisestä

Kuva: Jonne Renvall
Tampereen yliopiston näyttelijäntyönlaitoksen Nätyn nuoret näyttelijät saattavat Peer Gyntissään katsojan rentoon mielialaan.

Esityksen nimi saa kysymään, miten lasten Peer Gynt poikkeaa aikuisten Peer Gyntistä. Mitä lapsi, joka ei ole lukenut Henrik Ibsenin teosta eikä nähnyt yhtään Peer Gyntin esitystä, näkee näyttämöllä? Entä mitä Tanjalotta Räikän ohjaamat Tampereen yliopiston näyttelijäntyön opiskelijat tahtovat näyttää lapsille?

Luulen, että lapset näkevät, että näyttämöllä tehdään jotakin, jota lapset itse tekevät mielellään. Siellä leikitään. Erona on, että näyttämön leikkijät ovat jo isoja, ja että he näyttävät leikkinsä muille ja ovat suunnitelleet sitä etukäteen. Näyttelijät ja muu ensemble puolestaan tahtovat näyttää leikkimällä, miten näytelmän sankari etsii omaa itseään. Leikki on siis omana itsenä olemista. Ja kääntäen: omana itsenä oleminen on leikkiä.

Huumorilla läpivalaistu teos

Ohjaaja Räikän tekemä visualisointi on vaikuttava. Mietin aluksi, mitä voisin sanoa dramaturgiasta, ja aloin ajatella, että en oikein mitään. Tapahtumat seurasivat toisiaan tasaisesti. Draaman kaaria ei ollut kiristymässä eikä dynamiikkoja demonstroitumassa.

Hieman myöhässä huomasin, että kaaria tai dynamiikkoja ei tarvita. Tämähän on kuvakirja. Aukeama kerrallaan avautuva, erikoislaatuisella tavalla hauska ja näyttävä kuvakirja. Mieleen tulee ”Tuhannen ja yhden yön tarinoiden” loppumattoman uhkeasti koristeellinen elämä. Näin on silloinkin, kun Peer liikkuu islamin maailman ulkopuolella. Ja kaiken mahtavuuden välissä on pieni humoristin silmänisku: tämmöistä me vaan tehdään! Liikuttavan hassulta tuntui esimerkiksi silloin, kun Peer oli painunut meren pohjaan. Näyttämön ilmassa ui asiaan kuuluva kala. Se oli keskimääräisen näyttelijäntyön opiskelijan kokoinen, tosin lyhempi ja paksumpi.

TEATTERI

Tampereen yliopiston Näty

Henrik Ibsen-Tanjalotta Räikkä: Lasten Peer Gynt

Sovitus ja ohjaus: Tanjalotta Räikkä – Puvut: Tiina Helin – Valot: Essi Santala – Äänisuunnittelu ja musiikki: Nuutti Vapaavuori – Esiintyjät: Anna Böhm, Arttu Soilumo, Inke Koskinen, Linnea Leino, Minea Lång, Santeri Niskanen ja Ville Mikkonen

Tiina Helinin pukusuunnitteluun pätee sama kuin Räikän visusuunnitteluun. Puvut ovat hämmästyttäviä. Jokapäiväinen nykyelämä lomittuu ajattomaan satumaailmaan.

Musiikki ei ole Edvard Griegiä, vaan Nuutti Vapaavuorta. Musiikki olisi yksin sellaisenaankin hauskaa ja rentouttavaa, mutta näyttämötapahtuman muihin elementteihin yhdistettynä se on stimuloivaa, jotakin, joka tekee Lasten Peer Gyntistä läpihumoristisen teatteriteoksen. Esimerkiksi vuorenpeikkojen tanssi jäi mieleen. Siinä Peerin universaalisti ikuiset minuushuolet sykkivät nuorten ihmisten nykyisten kulttuuristen assosiaatioiden tahdissa.

Rennosti ratkeava probleema

Peerin huolet alkavat, kun hän niin sanotusti yrittää olla jotakin. Muut yrittävät samaa, mutta Peer tekee sen väärin. Hän leimaa itsensä järjettömäksi olennoksi, joka suljetaan ulos järkevien lasten leikeistä. Hän sulkeutuu mielikuvitusmaailmaansa ja kokee huimia seikkailuja. Hän saa rahaa, vaikutusvaltaa ja ystäviä. Pröystäilyn laiva ajaa omantunnon karille, josta Solveigin rakkaus pelastaa Peerin tahdikkaaseen elämään.

Sielukkaana ja voimakkaana komedianäyttelijänä tunnettu Räikkä näkyy opettaneen opiskelijoille niitä tekniikoitaan, jotka sopivat Peerin koomisiin kärsimyksiin. Tosin ”tekniikka” on Räikän työtavoista puhuttaessa hieman sydämetön sana. Kun Räikkä näyttelee voimaperäisesti, niin hänessä välähtää jotakin, vaikeasti sanallistettavaa (ehkä: ”minä tässä näyttelen, oioi”). Jos meillä olisi ”oma itse”, niin Tanjalotta Räikän oma itse kuulusi tuossa sanattomassa huomautuksessa. Peerin oman itsen etsimistä seuratessaan Nätyn toisen vuosikurssin opiskelijat esittävät esittämisen esittämisen esittämistä. Myös heillä välähtää.

Nuoret näyttelijät energisoivat katsojan rentoon mielialaan, jossa hän voi ajatella Peerin ja muiden omasta itsestä, mitä parhaaksi katsoo. Minä ajattelin, että Peerillä sen enempää kuin meillä muillakaan ei ole mitään sellaista omaa itseä, jonka voisimme löytää, tai joka voisimme olla. Jos oma itsemme on olemassa, niin se on leikkimällä tehty oma itse. Peerin virhe ei ollut siinä, että hän leikki, vaan siinä, että hän leikki rumia, rahaan ja valtaan liittyviä leikkejä. Kannattaa siis yrittää leikkiä kauniisti, jotta leikissä syntyvä oma itse olisi leikkisä oma itse, sellainen, jonka kanssa itsen ja muiden olisi mukava olla.

Lasten Peer Gynt herätti kysymyksen siitä, miten lasten näytelmä eroaa aikuisten näytelmästä. Minusta tuntuu, että ei paljon mitenkään. Jos lasten näytelmä on hyvä lasten näytelmä, niin se on myös hyvä aikuisten näytelmä. Huonon lastennäytelmän piirteitä – esimerkiksi alentuvaa ihmisläheistä lällätystä, sensuuria ja opettavaisuutta – on myös huonoissa aikuistennäytelmissä.

Hyvässä lastennäytelmässä – sellaisessa kuin Nätyn Peer – voi sen sijaan olla sellaisia hyviä puolia, joita ei ole hyvässä aikuistennäytelmässä. Kouliintunut yleisö tarkastelee esityksiä valmiiden odotustensa läpi ja valittaa siitä, mitä niistä puuttuu. Jos tekijät eivät laskelmoi sellaisilla odotuksilla, vaan tekevät esityksensä lapsille ja lasten kaltaisille, niin heidän ei tarvitse välittää siitä, mitä ei ole, vaan he voivat keskittyä siihen, mitä on.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Arvio Lahden kaupunginteatterin Pohjantähti II:sta: Tuskan ja sen kestämisen suuri saaga

Kuva: Robert Seger

Ensin alta pois vähän huonommat uutiset: Lahden kaupunginteatterin ”Täällä Pohjantähden alla II” ei pysty selättämään niitä ongelmia, joita on jo lähtökohtaisesti Väinö Linnan trilogian kronikkamaisessa III-osassa ja jotka ovat toistuneet monissa kolmosen näyttämölle tai valkokankaalle vienneissä. Yli 30 vuoden ajanjakso, joka on yhä täynnä suuria ja kivuliaita historiamme vaiheita, ei noin vain taitu kolmeen tuntiin, kun ei ihan priimajärjestyksessä mahtunut 550 sivuunkaan.

Sitten ne uutisista paremmat ja tärkeimmät: yhdessä Lahden Pohjantähti I ja II ovat vertaistaan hakeva teatteriesitys. Noin viisi tuntia tehokasta peliaikaa vedetään läpi uupumattomalla intensiteetillä, klassikkoteosta tuoreistaen, mutta alkutarinaa kunnioittaen. Katsojan kumarrus käy vielä syvemmäksi, kun huomioi, että esityksen ensemble on käytännössä näyttämöllä koko ajan, sekä ykkösen että kakkosen noin kolmetuntiset kestot. Suosittelen hyvällä selällä ja istumalihaksilla varustettuja ihmisiä kokeilemaan osien katsomista putkeen. Näin pääsee parhaiten näkemään, mikä sitoutumisen palo tätä joukko on läpi harjoitusprosessin ja nyt esityskaudella ohjannut.

Hennalan pysäyttävä häkki

Itse katsoin Lahden esityksen kuitenkin kahtena iltana. Ykkösosan lokakuisen ensi-illan  dramaattinen katkaisukohta – valkoiset vyörymässä Pentinkulmalle ja punaiset ryntäämässä kaaoksessa pakoon tai piiloon – mielessäni odottelin yhtä ravisuttavia näyttämötapahtumia kakkosen alkuun. Niitä tuli, mutta ounastelemaani sordinoidumpana

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Juhani-näyttämö

Väinö Linna-Ari Pekka Lahti: Täällä Pohjantähden alla II – mäensyrjäkansan kärsimystie

Ohjaus Juha Malmivaara – Koreografia Panu Varstala – Musiikki Hannu Kella – Lavastus Minna Välimäki – Puvut Pirjo Liiri-Majava – Valot Kari Laukkanen – Äänisuunnittelu Kai Poutanen Rooleissa Lahden kaupunginteatterin koko näyttelijäkunta + vierailija Jarkko Lahti

Pentinkulman pikaoikeudenkäynnit, teloitukset ja Akselin epätoivoinen pako esitetään ikään kuin hautajaismarssin alakuloisessa tahdissa, ei vimmaisena kapinan jälkinäytöksenä. Pakolaiskolonnan tien katkeaminen valkoisten ja saksalaisten sulkuun sekä sitä seuranneet hirveydet muun muassa naiskaartilaisten pikateloituksineen esitetään näyttämöllä takautuvasti, kertomaan selvinneiden järkyttyneinä muistikuvina.

Nämä ohjaukselliset ja dramaturgiset ratkaisut eivät ola suinkaan huonoja, ne vaan tuottavat näin enemmän liikutusta kuin raivostumista epäoikeudenmukaisuuden edessä.

Hennalan vankileirikohtaus, jossa iso näyttelijäjoukko rimpuilee rautahäkkyrässä on koko kuusituntisen Pohjantähden pysäyttävimpiä ja näyttämökuvallisesti komeimpia. Nälkään nääntyimäisillään olevat, sairaat, piinatut ja joissain tapauksissa kuolemaantuomitut eivät elämöi vaan näyttävät resuisessa muodostelmassaan kuin sisällissodan jälkiterrorin muistomerkiltä.

Akselin (roolissa Tapani Kalliomäki on koko suuren kertomuksen kokoava voima) kotiinpaluu on tässäkin toteutuksessa koruttomuudellaan koskettava. Siihen oikaistaan nyt armahdusanomusten souviin ja vankisellin tuskanhetkiin jämähtämättä. Hennala-häkkyrä vain nousee näyttämöltä ja Akseli laahustaa pimeydestä torppaansa. Elina (Liisa Loponen) saa ne Akselin vuolemat puukauhat ja käärepaperikin pannaan talteen. Ei siitä katsomossa silmien kostumatta selviä.

Lapuan laki, lyhyt oppimäärä

Juha Luukkonen ohjasi Pohjantähden viime talvena Seinäjoen kaupunginteatteriin painottuen poikkeuksellisesti ja rohkeasti Linnan trilogian kolmanteen osaan. Lapuan liikkeen terrori ja muu kotikutoinen fasismi sai näin paneutuneemman läpivalaisun kuin monissa muissa dramatisoinneissa. Riuska ratkaisu suojeluskuntamuseon kotikaupungissa. Luukkonen onnistui  myös  pääosin voittamaan mainitut kolmososan näyttämöllistämisen vaikeudet.

Lahden versiossa sotien välinen äärioikealta piiskannut puhuri käsitellään harmillisen viitteellisesti. Kivivuoren Jannen muilutus näytetään pikaisesti, mutta sen jälkeinen näytösoikeudenkäynti on jätetty kokonaan pois. Samoin poissaolollaan loistaa fasistien vastavoima Siukola, joka periksiantamattomana kommunistina oli romaanissa opettaja Rautajärven ja muiden ”isänmaallisten voimien” ärhäkkä vastapooli. Ellen Salpakari (roolissa vaikuttavasti näyttelevä Laura Huhtamaa) nousee tässä sovituksessa fasistisen rintaman kellokkaaksi. Hänen uhonsa on yhtä aikaa pelottavaa että pateettisuudessaan koomista. Poikansa Ilmarin (jämäkkä Jarkko Lahti) leppymättömässä punavihassa ei taas ole yhtään naurun paikkaa, kunnes hänkin kohtaa jatkosodan rintamalla keventäjän sotilaspalvelijansa Rautalan hahmossa.

Jatko- ja talvisodan kosketukset Pentinkulmalla käsitellään Ari-Pekka Lahden dramatisoinnissa kaikkinensa viisaasti. Rintamatapahtumia ei näytetä käytännössä lainkaan (lukuunottamatta Ilmarin loppua), sota on näyttämöllä läsnä vain toistuvina surusaattoina ja arkkujen saapumisina. Koskelan Voitto ja Eero astuvat kirjaimellisesti kirstuista kirkkauteen pakahduttavassa kohtauksessa. Liisa Loponen on kaikissa sodissa kovasti koetellun Elinan osassa tässä kohtaa riipaisevimmillaan. Lumikki Väinämö on Alman roolissa se kaiken kestävä viisas matriarkka, joita ilman tällaiset yhteisö eivät tolkuissaan kestäisi.

Huolimatta siitä, että Lahden suuren Pohjantähti-saagan viimeisellä neljänneksellä ei malteta pysähtyä kunnolla suurtenkaan aiheiden äärelle, Juha Malmivaaran ohjaus pitää linjansa loppuun asti. Rituaalinomaiseen liikekieleen nojaava esittäminen ei silti enää kakkosessa naulitse katsetta niin voimakkaana ratkaisuna, kun jo etukäteen tietää sen kuuluvan tyylilajivalikoimaan. Panu Varstalan koko ensemblelle luoma koreografia tuntuu II-osassa kuitenkin korostetusti kulmikkaamalta, kuin sisällisodan jälkeen jatkunutta jyrkkiä vastakkainasettelua ilmentäen.

Lahden Pohjantähti II:n koruttoman kaunis, mutta toiveikas loppukohtaus on hieno sinetti tälle yli 60 vuoden ajanjakson läpikäyvälle suurelle suomalaiselle tarinalle. Nuori polvi astuu sisään Kivivuoren Joukon hahmossa: sen on jo lupa alkaa siivota luokkaristiriitojen lommoja ja sisällissodan verijälkiä huoneistaan. Ei kuitenkaan pyyhkiä muististaan.

Niin kuin ei vielä meidänkään – tällaiset vaikuttavat dramatisoinnit tukevat muistamisessa.

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Turun kaupunginteatterin Kybersieluista: Scifi-näytelmä tykittää kuvin muttei sanoin

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Stefan Karlsson (vasemmalla), Minna Hämäläinen, Kimmo Gröhn, Lauri Tilkanen, Pamela Tola, Anna Victoria Eriksson ja Kimmo Rasila luovat itse Kybersielut-näytelmän musiikin.

Science fictionia teatterissa… Tällaiseen ei usein törmää. Miten tuo paremminkin elokuvista tuttu lajityyppi onnistutaan tuomaan näyttämölle?

Visuaalisesti Turun kaupunginteatterin  ”Kybersielut” on miellyttävää katsottavaa. Teatteriverstaan taiturin, lavastaja Jani Uljaksen visiot ovat luotettavasti kohdallaan.  Näyttämö muuttuu jatkuvasti ja saa uusien lattianostimien avulla tasoja ja syvyyttä. Myös takaosan täyttävät videoprojisoinnit videosuunnittelijana Sanna Malkamäki)  vahvistavat elokuvallisuutta, erityisesti toimintakohtauksissa.

Teatterin peruskorjauksessa tehty satsaus näyttämötekniikkaan osoittaa näin mielekkyytensä.

Sekavaa pohdintaa ihmisyydestä

Puitteet ovat kunnossa, mutta itse teksti jää latteaksi ja etäiseksi. Kybersielut on sekava sekoitus eri tyylilajeja – mutta itse asiassa sellaisia monet science fiction -elokuvatkin ovat.

Näytelmässä perinteinen rakkaustarina yhdistyy maailmaparantajien lahkon selviytymiskamppailuun. Tieteisfiktiomaista on, että pääosan nainen on kyborgi ja loppupuolella nähdään överiksi vedetty tappokohtaus.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Okko Leo, Marko Järvikallas ja Harri Virtanen: Kybersielut

Ohjaus Janne Reinikainen – Lavastus Jani Uljas – Puvut Tiina Kaukanen – Valot Petri Suominen  – Videot Sanna Malkavaara – Äänisuunnittelu Mika Hiltunen – Musiikki Kimmo Gröhn – Rooleissa Pamela Tola, Lauri Tilkanen, Anna Victoria Eriksson, Minna Hämäläinen, Stefan Karlsson ja Kimmo Rasila

Esitys pohtii, missä menee ihmisen ja koneen raja. Maaseudulla luonnonvaraisesti elävä lahko onkin näpäytys nykyajan teknologian valtaa kohtaan. Lopulta kuitenkin raha ratkaisee ja ekologinen idylli paljastuu huijaukseksi.

Aihiot ovat mehukkaita, mutta eivät  avaudu tarpeeksi. Esimerkiksi kohtaus, jossa Lauri Tilkasen hahmo Daniel parantaa sairaan naisen tekemällä hänelle aivoleikkauksen kiinankielisellä koneella, tuntuu enemmänkin scifi-parodialta. 

Musiikin voima

Ohjaaja Janne Reinikainen on puhaltanut työryhmään hyvän hengen, mutta tuntuu, ettei käsikirjoitus päästä näyttelijöitä  kunnolla vapautumaan. 

Pääpari Pamela Tola ja Lauri Tilkanen keräävät varmasti katsojia, jo siksikin, että Tolaa on totuttu näkemään enimmäkseen vain elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja Turusta lähtöisin oleva Tilkanen näyttelee ensimmäistä kertaa Turun kaupunginteatterissa. 

Harvemmin kaikki näyttelijät ovat koko esityksen ajan lavalla. He nimittäin vastaavat muusikko Kimmo Gröhnin johdolla esityksen musiikista.  Aluksi näyttelijät tuntuvat hieman epävarmoilta soitannastaan, mutta innostus kasvaa näytelmän edetessä. Tehokkain kohtaus on unikkopellolla, jossa niittotyöt tehdään rummuttamalla.

Gröhnin itsensä säveltämä musiikki on scifi-teemasta huolimatta hyvin maanläheistä. Musiikki tuokin esitykseen oman, kiinnostavan intensiteetin. 

Olisi mielenkiintoista kuulla intohimoisten tieteisfiktiofanien kommentteja Kybersieluista. Vaikka itse en genrestä niin välitä, olisin siitä huolimatta toivonut näytelmän olevan vielä vahvemmin ja rohkeammin scifiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin ensi-iltateoksista: Tinkimätöntä ja pakotonta tanssia

Kuva: Tanja Ahola
Alpo Aaltokoski Companyn tanssimaratonin helmiin kuului esitys Veljet. Siinä tanssivat Ahto Koskitalo, Jussi Väänänen ja Jouni Majaniemi.

Alpo Aaltokoski Company järjestää Stoassa viikonloppuna alkaneen kahdeksanpäiväisen ”Aaltokoski Dance Marathonin”, jossa nähdään ryhmän neljästä teoksesta peräti viisitoista esitystä.

Kaksi teoksista on uusia ja ne saivat ensi-iltansa viikonloppuna. Toinen  on Alpo Aaltokosken kolmelle miestanssijalle tekemä ”Veljet” ja toinen Johanna Ikolan niin ikään kolmelle tanssijalle tekemä Fuga. Myös Aaltokosken ”Ali & Alpo” on tältä vuodelta ja vain hänen oma soolonsa ”Deep” on varhaisempi, vuodelta 2000, mikä ei suinkaan tarkoita, että se olisi yhtään vanhentunut.

Nykyään jo kuusikymppinen ja monin tavoin suomalaiseen nykytanssiin vaikuttanut Aaltokoski on aina ollut teoksissaan vahvasti liikelähtöinen. Näin on myös Veljet-teoksen kohdalla. Eikä liike ole mitä tahansa, vaan teknisesti vaativaa, hyvin fyysistä ja yksityiskohtaista. Kun tähän lisätään voimakas tunnelataus ja sen uskottava ilmaisu, ei tuloksena voi olla muuta kuin erittäin vaikuttava esitys.

Tanssi

Aaltokoski Dance Marathon, Stoa

Veljet

Koreografia Alpo Aaltokoski – Valot Kalle Paasonen – Ääni Aake Otsala – Puvut Taina Relander – Tanssijat Ahto Koskitalo, Jouni Majaniemi, Jussi Väänänen

Fuga

Koreografia Johanna Ikola ja työryhmä –  Musiikki J. S. Bach – Valot Kalle Paasonen – Tanssijat Jouni Majaniemi, Unna Kitti, Johanna Ikola

En tiedä, onko se ollut tarkoituksellista, mutta Veljet-esityksen kolme tanssijaa ovat taustaltaan lähtöisin eri tanssilajeista. Nuorimman heistä, Jouni Majaniemen pohja on nykytanssissa, Ahto Koskiluodon tausta on kansantanssissa ja Jussi Väänänen on viime vuosiin saakka ollut tunnettu ennen kaikkea kilpatanssijana. Tämä ei tarkoita, etteivätkö he kukin hallitsisi nykytanssin ja erityisesti Aaltokosken liikekieltä aivan upeasti, mutta se tuo kunkin habitukseen ja liikkeiden käsittelyyn hiuksenhienoja eroja, jotka minusta vain syventävät teoksen sisältöä.

Veljethän, ovat he sitten sukulaisia tai muuten ystäviä, ovat aina erilaisia. Ja veljeyteen kuuluu tämän erilaisuuden hyväksyminen, vaikka aina ei oltaisikaan samaa mieltä. Esitys tuo hienosti esille sen, miten moniulotteisia ihmisten väliset suhteet voivat olla ja miten tärkeitä me loppujen lopuksi toisillemme olemme, vaikka välillä etääntyisimmekin.

Kaikki kolme miestä ovat esityksessä hyvin vahvasti läsnä ja tekevät komeaa työtä, mutta silti vahvimman jäljen jättää Jussi Väänänen. Hänen näyttämökarismansa on aivan uskomaton ja hänen tanssinsa ja tulkintansa niin vereslihaista, että se ei voi olla koskettamatta.

Veljet on mistään tinkimätön, hieno nykytanssiesitys, joka näyttää miten paljon ja mitä kaikkea liikkeellä pystytään ilmaisemaan, kun se todella osataan.

Vapautunutta liikkeellistä keskustelua

Johanna Ikolan Fuga on myös liikelähtöinen ja ennen kaikkea musiikkilähtöinen teos, sillä sen pohjana on J. S. Bachin sävellys ”Die Kunst der Fuge”.

Katsojien ympäröimälle näyttämölle rakentuu kuusiosainen esitys, jossa vuorottelevat musiikilliset ja musiikittomat osuudet. Ensin tanssijat hiljaisuudessa tavallaan esittelevät esityksen liikeaiheet, joita he sitten varioivat ja kehittelevät musiikin myötä. Myös hengitys ja sen eri nopeuksien käyttö liikkeen johdattelijana on osa teosta. Lopulta jäljelle jää pelkkä musiikki, joka saa vaikuttaa katsojaan valojen hitaasti himmetessä.

Esitys perustuu tanssijoiden Jouni Majaniemen, Unna Kitin ja Johanna Ikolan vahvalle keskinäiselle kontaktille. Vaikka teos on koreografioitu, se vaikuttaa hyvin vapautuneelta liikkeellisesti käydyltä keskustelulta tanssijoiden välillä. Tanssi on luonnollista, pakotonta ja rentoa. Se on yhtä abstraktia kuin Bachin musiikki. Siis vain liikettä ja sen muotojen kauneutta ilman sen syvällisempää tunnetta tai tarkoitusta. Liikettä liikkeen ilosta.

Latinankielinen sana fuga tarkoittaa pakoa ja pakenemista. Sitä myös tavallaan on Ikolan koreografia. Se ei tarvitse määrittelyä, esityksestä voi nauttia vain liikkeenä, mutta toisaalta halutessaan, kuten musiikkiinkin, siihen voi liittää haluamiaan sisältöjä, tunteita ja tunnetiloja.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Arvio Helsingin kaupunginteatterin Aikuisten joulukalenterista: Menevää jouluterapiaa

Kuva: Marko Mäkinen
Helsingin kaupunginteatterin tanssipoppoon joulushowssa hurvittelevat muun muassa Katri Soini (vasemmalla), Jyrki Kasper, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Leenamari Unho ja Emilia Nyman.

Pikkujoulujen vieton kiihkein aika lähestyy hyvää vauhtia. Samoin alkaa lähestyä se varsinainen joulukin. Tässä tilanteessa on oiva paikka ja mahdollisuus itse kunkin stressaantua tavalla tai toisella. Joko siksi, että inhoaa koko ajanjaksoa ja hössötystä tai siksi, että haluaisi kerrankin löytää tarpeeksi kepeän ja hauskan tavan juhlia ystävien tai työkavereiden kanssa.

Kumpaankin ongelmaan voi löytää apua Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän joulushowsta ”Aikuisten joulukalenteri”.

Koreografi Jyrki Karttunen on jouluterapeutti Leo-Matti Kurkiaisen hahmossa avannut kaikille sopivan jouluterapian. Siitä voivat nauttia sekä ne, jotka suurin piirtein inhoavat koko joulu-sanaa että ne, jotka nimittävät itseään jouluihmisiksi.

Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmä, Hkt:n pieni näyttämö

Aikuisten joulukalenteri

Konsepti ja koreografia Jyrki Karttunen – Ohjaus Jyrki Karttunen, Kari Heiskanen – Dramaturgia Sanna Niemeläinen – Valot ja lavastus William Iles – Puvut Laura Dammert – Ääni Mauri Siirala – Laulujen sovitus Arttu Takalo – Naamiointi ja kampaukset Henri Karjalainen

Väljästi joulukalenterin luukkuihin liittyvään esitykseen mahtuvat kaikki yleisimmät kliseet, joita on käsitelty ironisesti, mutta hellästi. En pysty kuvittelemaan, että kukaan onnistuisi loukkaantumaan mistään. Silti täysin vailla hampaita ei olla.

Yksi terävimpiä osumia on Lucia. Heidi Naakan rankan upeasti esittämä ”alkuperäinen” sisilialaisnainen on kaikkea muuta kuin herkän eteerinen vaalea kynttiläneito.

Toisaalta herkkiäkin hetkiä on mukana kuten kaikkien tuntema ”Joulumaa”-laulu, joka Karttusen lausumana runona saa aivan erilaisia merkityksiä kuin laulettuna.

Yhteiseen terapiaan tietysti kuuluu, että yleisökin pääsee osallistumaan. He toimivat kilpailevina huutosakkeina bravo- ja buu-huutoineen, mutta myös aiheiden antajana esiintyjille eri tehtävissä. Ja koska vielä on jäljellä Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuotta, niin totta kai opetellaan yhteinen juhlatanssi, johon katsojat antavat liikkeiden aiheet. Kunnon shown tyyliin moni muukin ajankohtainen aihe vilahtelee mukana Trumpia myöten.

Esityksen toteuttavat sekä nykyiset että entiset tanssiryhmän jäsenet vierailijavahvistuksin. Meno on juuri niin tasokasta sekä tanssin että laulujen osalta kuin ryhmältä on totuttu odottamaankin. Homma svengaa, vauhtia piisaa ja tulkinnoissa on särmää.

Mukana on vino pino tuttuja joulukappaleita, ja pari vieraampaakin, mutta uudenlaisina sovituksina tai sitten vain taustatunnelmaa antamassa. Laura Dammertin puvut ampuvat yli niin kuin pitääkin ja William Ilesin valot viimeistelevät pyörivän näyttämön kokonaisuuden.

En ole varma, paraneeko tällä terapialla joulukammotuksestaan, mutta ihan viihdyttävä se on. Suuria ja syvällisiä ei tarvitse miettiä, mutta sen verran pikkupiikkejä on seassa, ettei myöskään täysin lösähdä.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta