Taju on Helsingin teatterisyksyn tumma mutta säkenöivä helmi

Kuva: Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.

Pengerkadun näyttämö on keskimääräisen marraskuun värinen. Ei siis valkoinen vaan epämääräisen siniharmaa. Näyttämön keskellä valkoisella jakkaralla istuu sisäänpäinkääntyneen näköinen nainen. Kohta häneltä otetaan rintaliivit pois. Ollaan kuitenkin  niin kaukana erotiikasta kuin suinkin pääsee. Liivit otetaan häneltä, ettei hän hirttäytyisi niihin.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkatu

Liisa Urpelainen: Taju

Ohjaus Laura Jäntti – Sävellys ja musiikin sovitus Eero Ojanen – Lavastus Antti Mattila – Puvut Sari Salmela – Valot William Iles – Ääni Mauri Siirala – Rooleissa Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Rauno Ahonen Antti Lang

Liisa Urpelaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittaman”Taju”-näytelmän avauskohtauksessa ollaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa kirjailija Irja Sallalla, syntyjään Taju Sallinen, on pysyvä sija. Häntä hoidetaan 50-lukulaisin mentelmin, enimmäkseen kovilla lääkkeillä, mutta näyttämöllä vilahtaa rajumpiin hoitomuotoihin kuten sähköshokkeihin viittavaa rekvisiittaa. Irja itse, tai siis Taju, hoitaa mielenhaavojaan omalla tavallaan: hän kirjoittaa isänsä elämäkertaan lapsuuttaan ja isäsuhdettaan sellaiseen kuosiin kuin se olisi voinut olla. Onnelliseksi.

Mutta valheelliseksi.

Taiteilijakuvausten jatkumoa

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin  pari vuotta sitten Liisa Urpelaisen puoliso Lauri Siparin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama taitelijaperheen originelleista ongelmista kertova näytelmä ”Omatunto”. Se kuvasi kirjailija Juhani Ahon tasapainoilusa kahden naisen, vieläpä siskoksen, loukussa.

Samojen tekijöiden Taju-näytelmä on sille sukua, tosipohjainen kuvaus taiteilijaperheen omaperäisistä ja rankoista valinnoista. Mutta siinä missä Omatunto oli lähempänä keskitason kategoriaa ”ihan kiva”,  on Tajulla  paikka jossain ”erinomaisen” ja ”loistavan” välissä. Se on Helsingin teatterisyksyn helmi, hienosti kirjoitettu ja ohjattu draama, joka koskettaa ja kiinnostaa, itkettää ja naurattaa.

Suomen taiteen suuriin hahmoihin kuuluvan Tyko Sallisen (1879-1955) tyttären Tajun (1912-1955)  traagiseksi kääntyvistä elämänkohtaloista kertova draama taipuu moneksi. Se on sekä kehitys- että sairaskertomus, taiteilijakuvaus, intohimodraama, elävää musiikkiteatteria, välillä hulvatonta kabareetakin. Laura Jäntti on ohjannut tekstin läpikotaisin jänteväksi esitykseksi, jossa vuoristoratamaisuudetkin ovat vahvuuksia.

Tykö Sallinen näyttäytyy tässä esityksessä yksiselitteisen misogyynisenä henkilönä, jolle ei perhe-elämä lainkaan sovi . Sallinenhan tuli erityisen tunnetuksi Mirri-maalauksien sarjasta, joissa hän kuvasi vaimonsa Helmin (1888-1920) porsaanenäisenä, tahdottoman näköisenä toljottajana –  ilman muuta ilmeistä syytä kuin että Tyko ei tosiaankaan nähnyt naisissa mitään kaunista ja rakastettavaa.

Taju-tyttärensä hän halusi kasvattaa omien ajatustensa mukaisessa muotissa. Tyttöyteen kuuluvat hörhellykset piti poissuljettaman Sallisen perheen arjesta. Joulukuusikin oli parempi ilman koristeita, au naturel, ja lahjat olivat vihoviimeistä tingeltangelia.

Aika paljon Sallisen nais- ja perhekäsityksestä kertoo, että hän antoi hänen ja Helmin esikoistyttären Tanskaan muuttaneen  siskonsa kasvatettavaksi – vaimoltaan kysymättä. Se jätti perheen naisiin ikuiset arvet.

Sallisten avioliitto mureni lopullisesti 1916, ja Taju määrättiin erossa äidilleen, mutta Tyko kävi riistämässä hänet itselleen. Helmi murtui ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa muutama vuosi myöhemmin.

Lapsuutta korjaamassa

Urpelaisen näytelmä kertoo Tajun isäsuhteesta eri aikatasoissa ja elämäntilanteissa. Yhdellä tasolla nähdään välähdyksiä pikkutytön äidinkaipuusta, isän kunnioituksesta ja peloista. Toisella itsenäistyneen nuoren naisen emansipoitumista mutta myös vaikeuksi asettua minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kolmas, armottomin ja värähdyttävin taso on suursodan kauheudet Saksassa kokeneen ja siksikin mieleltään järkkyneen kirjailija-Tajun yritys kirjoittaa juuri kuolleen Tyko Sallisen elämäkerta ja siinä samassa lapsuutensa uusiksi.

Ihan hienointa niin Urpelaisen tekstissä kuin Jäntin ohjauksessa on, että se ei ole sen enempää demonisoiva kuin uhriuttavakaan. . Tyko näyttäytyy kyllä naisvihaajana ja kotikutoisena machona, mutta ei ole välttämättä paha tahallaan. Luonne ja maailmankuva ovat vääristyneitä, mutta ei Tyko harkitusti pyri tekemään perheensä elämästä helvettiä – hän vain odottaa läheistensä sopeutuvan. Tajun mieli taas on jakautunut kahtia oikeastaan jo pienenä. Toinen puoli hänestä on Isän Tyttö isoin kirjaimin, toinen puoli pelkää ja vihaa. Isona hän putoaa jonnekin väliin, josta ei pääse ylös. Mutta hänessä on kaikissa synkissä käänteissäkin tallella tahto

Mustan ja kirjavan kohtaamisia

Jäntin ohjaus on täynnä hienoja liukumia kohtauksesta toiseen, äärestä ääreen. Saksalaisen ilotalon madamesta (väkevästi näyttelevä Iida Kuningas) kuoriutuu yhdellä viitan riisumisella Nikkilän sairaalan hoitaja ja Sallisten kotioloista hypätään vailla lonksahduksia 30 vuotta eteenpäin keski-ikäisen Tajun sisäisiin kamppailuihin. Eero Ojasen näyttämöllä soittama musiikki säestää liukumia ajatuksella –  muusikolla on esityksessä repliikitön mutta painava  rooli.

Tajun elämän vuoristoradalla surut ja ilot vaihtelevat rajusti, mutta loppuluisussa mennään jarrutuskyvyttömänä mustaa kohti. Näyttämölle ei kuitenkaan luoda vain musertavia kuvia ja hetkiä, vaan katsojan helpotukseksi päähenkilön sisäistä mollia helpotetaan hulvattomilla henkilöhahmoilla, joita elämä hänen eteensä heittää. Rauno Ahonen ja Antti Lang saavat sivurooleissa revitellä sydämensä kyllyydestä niin saksalaisina kabareetähtinä kuin Tajun sydämen valituiksi pyrkivinä hurmureina.

Näytelmän pieni sisäkertomus, Tajun ja saksalaisen, sotilassairaalasta takaisin rintamalle pakotetun Wernerin rakkaustarina, tuo näyttämölle ohikiitäväksi hetkeksi rakkautta ja siten toivoa.

Toisaalta ei päätarinassa ei kuljeta ihan päätyyn saakka. Tajun tragedian lopullinen piste jätetään armollisesti lyömättä.

Ursula Salo näytteli Jäntin ohjauksessa komeasti jo Omatunnossa, jossa hän oli nöyryytyksensä nielevä, mutta vahva Venny Soldan. Tajun nimirooli on  kuin luotu Salolle. Hänestä on aina löytynyt luontaista tyttömäisyyttä ja lapsenomaisuutta, mutta myös voimaa ja vimmaa. Tajun elämänkaaren esittämisessä tarvitaan näitä kaikkia, mutta myös kosolti herkkyyttä ja haurautta. Ja kaikkea Salolla  riittää, ihan äärirajoille asti:  näemme siis valtavan intensiivisen, lähelle tulevan roolityön.

Santeri Kinnusen näyttelijäkuva on Helsingin kaupunginteatterin viime vuosien töissä monpuolistunut. Tyko Sallisen rooli on uusi etappi tällä tiellä, hyvin kaukana niistä komediaveijareista, joita Kinnunen sai viime vuosikymmenellä tehdä putkeen. Ihan ilman veikeyttä hän ei Tykoakaan tee, mikä tuo tähän naisvihaajan hahmoon ripauksen inhimillisyyttä ja toisaalta hupaisaa kömpelyyttäkin.

Tyko-Santerissa tiivistyy jotain tämän näytelmän perusluonteesta. Vaikka aiheen perusvire on tumma, sen ei anneta jyrätä katsojan yli. Perhehelvetti, mielisairaala, sotakaan eivät ole keveämmän kosketuksen ulottumattomissa. Tragikomediaksi Tajua ei sentään tohdi nimittää, mutta mustan ja kirjavan naittavaksi taiteilijatutkielmaksi kyllä.

 

 

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Upeaa, loppuun asti hiottua liikettä

Kuva: Mirka Kleemola
Kaikki huomio keskittyy teoksessa tanssijoihin.

Susanna Leinonen tunnetaan tarkkaan harkitusta, viimeistä piirtoa myöten hiotusta ja fyysisesti vaativasta liikekielestä. Hänen teoksissaan ei ole mitään turhaa. Ne ovat mietittyjä kokonaistaideteoksia, joissa äänimaailma, valot ja puvut yhdessä koreografian ja tanssijoiden tinkimättömän ja sisäistetyn liikkeen kanssa antavat katsojalle hienon taide-elämyksen.

Toisaalta abstraktiudessaan ja monimerkityksessään esitykset eivät aina ole kaikkein helpompia katsottavia, vaikka ne monin tavoin hivelevätkin silmää.

Tätä kaikkea on myös Leinosen uusimmassa koreografiassa Dreams of Replay. Kuten nimi sanoo, esitys pohjautuu hänen aiempiin teoksiinsa, mutta se ei missään tapauksessa ole mikään kooste niistä. Jos on nähnyt Leinosen koreografiota, voi joissakin kohdin kokea aavistuksenomaisen tutun häivähdyksen menneistä liikemateriaaleista.

Liike on aina ollut Leinosen töissä keskiössä ja tärkeintä. Nyt se on sitä, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Tyhjälle näyttämölle visuaalisuutta tuovat vain Kalle Ropposen paljon sivu- ja vasta valoja käyttävä valosuunnittelu ja Erika Turusen väriskaalaltaan niukat, mutta yllättäviltä yksityiskohdiltaan runsaat puvut.

Susanna Leinonen Company
Aleksanterin Teatteri
Dreams of Replay
Koreografia Susanna Leinonen – Musiikki ja ääni Kasperi Laine – Valot Kalle Ropponen – Puvut Erika Turunen ja Susanna Leinonen – Tanssijat Tiia Huuskonen, Sara Kovamäki, Liisa Pietikäinen, Elisa Tuovila ja Erika Vilander

Kaikki huomio keskittyy tanssijoihin ja he vastaavat haasteeseen upeasti. Jokainen liike sormenpäitä ja asennon yksityiskohtia myöten on ajateltu ja loppuun asti viety. Teoksen viisi tanssijaa ovat lähes virtuoottinen ensemble, jossa jokainen sekä nousee esiin että antaa tilaa muille. Heidän tanssissaan Leinoselle ominainen klassiseen balettitekniikkaan pohjaava nykytanssin liikekieli elää ja hengittää hallittuna ja energisenä.

Lisää haastetta tanssijoille tuo Leinosen pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Kasperi Laineen luoma outoudessaan kiehtova äänimaailma. Se elää aivan omaa elämäänsä ja on silti olennainen osa teosta. Se ei ole musiikkia, jos sillä tarkoitetaan erottuvaa melodiaa tai toistuvaa rytmiä. Se on muistumia ja katkelmia, jotka häipyvät ja muuttuvat muuksi juuri kun niistä tuntuu saavan otteen.

Huumoria Leinosen töissä ei yleensä kovin paljon ole. Tällä kertaa sellaiseksi voi lukea hykerryttävän kekseliään soittorasiakaksintaistelun.

Teoksen erillisiltä vaikuttavat kohtaukset muodostavat lopulta loogisen kokonaisuuden, jonka syvällisemmän sisällön kukin saa päättää itse. Viittauksia moneen suuntaan löytyy alkaen jopa maamme itsenäistymisestä.

Toisaalta Dreams of Replayta voi halutessaan katsoa vain loistavana liikkeeseen keskittyvänä tanssiesityksenä, joka seuraavan kerran on nähtävissä marraskuussa.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Ankara ja keskittynyt tuntematon rituaali

Kuva: mikko rasila
Arttu Palmio on yksi teoksen neljästä tanssijasta.

Cirko-keskuksen korkea Maneesi-Sali on Salla Salinin eleettömän tilasuunnittelun ja Johannes Hallikaksen minimalistisen valosuunnittelun jälkeen yhtä aikaa levollinen ja ankara. Osittain vaalealla paperilla peitetyt ikkunat, salin reunoja kiertävät tuolirivistöt ja alkuillan luonnonvaloon sekoittuvat, tilaa vain aavistuksen verran korostavat kattoheittimet luovat kokonaistilan, jossa kokee seuraavansa yhtä aikaa jotakin universaalia ja hyvin yksityistä.

Ankaruus ja yksinkertaisuus jatkuu myös Minttu Vesalan tanssijoille suunnittelemissa, aasialaiset kamppailulajit mielen tuovissa asuissa, joiden pinta näyttää musteroiskeiselta paperilta.

Näennäisestä vapaamuotoisuudestaan huolimatta Joona Halosen Tight on äärimmäisen harkittu, keskittynyt ja hyvin androgyyni teos tanssijoiden ulkomuotoa myöten. Mitään turhaa ei tehdä, vaikka tilaa käytetäänkin laidasta laitaan.

Zodiak -Uuden tanssin keskus
Maneesi, Cirko -Uuden sirkukseen keskus
Tight
Koreogafia Joona Halonen – Ääni Tuuli Kyttälä – Tila Salla Salin – Valot Johannes Hallikas – Puvut Minttu Vesala – Tanssijat Arttu Palmio, Marika Peura, Guillermo Sarduy ja Katri Soini

Kaiken tekemisen keskipisteenä, niin kohteena kuin rajoitteena, on ohut nailonköysi. Se on sekä turva että uhka. Se yhdistää ja erottaa. Siitä pidetään lujasti kiinni ja siihen kietoudutaan tiukkaan, kivuliaaseen pakettiin. Se pitää pinnalla ja siihen puretaan agressiot. Vasta aivan lopussa siitä uskalletaan päästää irti, mutta tilalle tulee kullekin oma lyhyempi nailonköysikieppi, joka vääntää kehon erilaisiin asentoihin.

Teoksen neljän tanssijan, Arttu Palmion, Marika Peuran, Guillermo Sarduyn ja Katri Soinin kontakti niin toisiinsa kuin tilaan on intensiivinen ja hallittu. Energiaa käytetään juuri niin paljon tai vähän kuin on tarpeen.

Katsojasta tuntuu kuin hän olisi seuraamassa tuntematonta rituaalia, jossa tietyt liikkeet ja kohtaukset seuraavat toisiaan tietyssä järjestyksessä. Miksi niin on ja mihin sillä kaikella pyritään, sitä ei kerrota. Mutta se ei tunnu tarpeelliseltakaan. Esityksen kokonaiskokemus on viileän puhdistava ja yleisvaikutelma, että päämäärä onkin vain ottaa vastaan, ei tietoisesti analysoida.

Tuuli Kyttälän luoma äänimaailma on yhtä salaperäinen kuin koko muukin kokonaisuus. Siinä luonnon ja koneiden äänet sekoittuvat oudoksi ja kiehtovaksi koko tilan täyttäväksi teokseksi, josta varsinkin loppupuolella nousevat esiin ihmisen sydämenlyönnit.

Nimensä mukaisesti Tight kietoo katsojan tiukasti kiinni omaan esityksen ajan kestävään todellisuuteensa, jonka tulkinnan se jättää avaamatta.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Suur(Suomi)musikaali virkistää, kun tuhon partaalla ollaan

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tukkateatterin Luvatussa maassa näyttelevät muun muassa (vasemmalta) Niko Ranta, Jetro Sukkela ja Anne Siekkinen.

Olkiluoto3-ydinvoimala käynnistetään 6.12.2018. Juhlallisissa avajaisissa tapahtuu jotain odottamatonta: äkkinäinen räjähdys hävittää koko Suomen. Tuho rajoittuu tarkasti Suomen alueelle. Norja, Ruotsi, Venäjä ja Viro eivät kärsi vahinkoja.

Suomessa sen sijaan kuolee kaikki elollinen. Henkiin jäävät vain Pentti Linkola (Leila Väisänen), Björn Wahlroos (Jetro Sukkela), jääkiekkojoukkue Tapparan fani Tavis (Anni Kangas) sekä Nainen (Anne Siekkinen), jolla on tehtävä. Suomen ulkopuolella vaikuttavia voimia edustavat Hella Wuolijoki (Sanni Pakanen), jolla on pelastustehtävä, sekä EU-lähettiläs (Hannamari Sjöberg) ja pareittain esiintyvät enkelit, rotat ja rajavartijat (Pakanen ja Sjöberg), jotka asettavat pakolaisnelikolle rajoja.

Suhtauduin Tukkateatterin uutuusnäytelmän roolihahmoihin etukäteen epäillen. Wahlroos alkaa tympäistä jo teatterissakin. Kiekkokliseen parodiat kuulostavat kliseisiltä. Ensi-illassa happamahkot aavisteluni haihtuivat ensi minuuteilla.

Terhi Tuomisen kirjoittama ja ohjaama ja Tahvo Hyötyläisen säveltämä ”suur(Suomi)musikaali Luvattu maa” osaa pitää hauskaa kliseillä juuri siksi, että ne ovat monille liiankin tuttuja. Ahdistavalla tavalla tuttu muuttuu huumorin valossa virkistäväksi. Huumori ei lievennä näytelmän aiheiden vakavuutta ja järkyttävyyttä. Aiheina ovat kapitalismi ja pakolaisuus.

Pakolaisten kurja roskajoukko jättää maan

Miten Linkola, Wahlroos, Tavis ja Nainen suhtautuvat siihen, että heistä tuli pakolaisia? Aluksi ihan mukavasti. Paitsi säälittävä Wahlroos, jonka on pakko kasata pääomaa vielä silloinkin, kun riistettäviä ei ole riistettävissä ja eristäytyä itseään vähäarvoisemmista ihmisistä sielläkin, missä se ei ole fyysisesti mahdollista.

Ja paitsi vihainen Nainen, jonka piti murhata Wahlroos jo Olkiluodon avajaisissa, ja joka epäonnistui, kun iso räjähdys tuli väliin. Ja paitsi metsänkeiju Linkola, joka kärsii siitä, että kun ihmispopulaatiota lopultakin rajoitettiin maassamme, niin samalla hävitettiin kaikki muut populaatiot kokonaan. Ja paitsi tavallinen ihminen Tavis, joka joutuu tavallisuutensa ja järkevyytensä takia tekemään kaikki vastuulliset päätökset.

Tapahtumien vyöryssä huomataan muun muassa, että rajat ovat kiinni, ja että ihmisestä voi laittaa ruokaa. Pakolaiset osoittautuvat kurjaksi roskajoukoksi. Lähtömaan sisäiset ristiriidat riivaavat heitä entistä pahemmin, kun he istuvat tuntemattomassa tulomaassa sähköaidan takana ja vihaavat lihapatojen ääressä mässäävää kantaulkomaalaisia.

Tuominen teki dramaturgisesti ylenmääräisen runsaan teoksen. Luulisi, että se läkähtyy uhkeisiin muotoihinsa. Mutta niin ei tapahdu. Ei sinne päinkään. Hauskanpidon monipuolisuus, ristiriitojen, tapahtumien, ja tunnesävyjen moninaisuus pysyvät työryhmän hyvää tekevässä hallinnassa.

Luvattu maa -suur(Suomi)musikaali
Tukkateatteri, Tampere
Ohjaus Terhi Tuominen – sävellys Tahvo Hyötyläinen – tuotanto Kristiina Länsiö, Terhi Meriläinen – puvustus Leena Sievä – valosuunnittelu Minerva Kettukuja – maskeeraus/hiukset Annlis Aaltonen – tekniikka Pauli Borodulin – näyttelijä: Anni Kangas, Sanni Pakanen, Niko Ranta, Anne Siekkinen, Hannamari Sjöberg, Jetro Sukkela, Leila Väisänen

”Luvattu maa” on parasta poliittista teatteria, sillä se ei neuvo eikä opeta. Se ei tyrkytä tärkeitä tietoja maailman tilanteesta, vaan kysyy, miten olisi hyvä elää niiden tietojen kanssa, joita jokseenkin kaikilla jo on.

Monet tuntevat ja tunnustavat, että se riiston aktien toistamisen pakko, jonka vallassa Wahlroos kouristelee, alkaa tulla rajoilleen. Rajoilla ei näytä hyvältä. Pääomaan pakko lisätä taas kerran vielä yksi arvon yksikkö, loputtomasti. Riistoa on tehostettava taas vielä yhden kerran, loputtomasti. Maahan on pakko saada hätään joutuneita ulkomaalaisia, jotta työvoima halpenisi. Heitä on pakko kohdella huonosti, jotta työvoiman ulkopuolelle jääminen pelottaisi ja paikallinen sopiminen sujuisi.

Suomen viranomaisten julmuus saa hämmästyttäviä muotoja. Vauvoja pakkoluovutetaan tapettaviksi. Jokainen tulija häpäistään ja nöyryytetään kuulusteluissa. Vihan, katkeruuden ja terrorismin kasvu taataan näin vähintään kahden sukupolven ajaksi.

Toisaalta uusien ihmissukupolvien syntyminen ei ole enää varmaa. Se riippuu ilmaston muuttumisesta ja ydinsattumuksista. Ne puolestaan riippuvat toistopakosta; siitä, että pääomaan on pakko lisätä taas vielä kerran yksi uusi arvon yksikkö.

Näytelmä on kuvitelma siitä, mitä tapahtuu Suomessa, kun pääomaan lisätään yksi uusi arvon yksikkö viimeisen kerran. Siinä käy huonosti, mutta hyvä poliittinen teatteri lyö asian leikiksi. Leikin löylyssä on pilkan häivähdyksiä, mutta kuuma huumori hallitsee.

Huumori kunnioittaa sitä, mihin se ottaa kantaa. Edes Wahlroos ei ole pelkästään säälittävä. Hän on myös liikuttava. Yleisön innostunut huvittuneisuus on aistittavissa esityksen alusta loppuun, kun mikä tahansa olento ansaitsee tai ainakin on ansaitsemaisillaan kunnioitusta.

Teatterissa on siis joskus hauskaa ja muutenkin hyvä olla. Ja koska olevaista kunnioitetaan teatterissa, niin sitä kunnioitetaan myös muualla. Ja koska olevaista kunnioitetaan, niin sitä kannattaa ehkä puolustaa. Sitä, miten se voisi tapahtua, ei opeteta. Puolustakoon se ken osaa, siten kuin osaa.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Sampo 2017 osoitti nukketeatterin monipuolisuuden

Kuva: artur bramao
Blick Théâtre yhdisti fyysistä teatteria ja nukketeatteria.

Nukketeatteri Sampo täyttää tänä vuonna 40 vuotta. Aikaisemmin Helsingin Puotilassa ja nykyään keskustassa Erottajalla sijaitseva teatteri on jo aikoja sitten vakiinnuttanut asemansa tasokkaana lastenteatterina. Sampon erityispiirre on alusta asti ollut elävän musiikin käyttö esityksissä. Oman kotinäyttämönsä lisäksi teatteri edelleen kiertää ahkerasti erityisesti pääkaupunkiseudulla.

Juhlavuotensa kunniaksi Sampo järjesti tänä vuonna yhteistyössä Helsingin Juhlaviikkojen kanssa ensimmäistä kertaa Sampo 2017 kansainvälisen nukketeatterifestivaalin.

Festivaalin tavoitteena oli koota yhteen niin kotimaisia kuin ulkomaisiakin huippuesityksiä sekä näyttää mitä kaikkea ja kuinka monipuolinen taiteenlaji nukketeatteri onkaan. Ja että se ei suinkaan ole tarkoitettu vain lapsiyleisölle, vaan aivan yhtä paljon, ellei enemmänkin, aikuisille.

Sunnuntaina päättynyt kuusipäiväinen tapahtuma sisälsi yhteensä huikeat 27 näytöstä 16 eri esityksestä. Niistä kahdeksan oli suunnattu aikuisille ja muut lapsille tai kaikenikäisille vauvoista lähtien. Esityspaikkojakin oli viisi ympäri keskustaa.

Yksi olennainen seikka, mikä mahdollisti näin laajan esitysten määrän, on se, että suuri osa esityksistä oli monenlaisissa paikoissa kiertämään suunniteltuja, suhteellisen nopeasti pystytettäviä sooloesityksiä. Se ei suinkaan tarkoita, että esitykset olisivat olleet sisällöltään tai toteutukseltaan heppoisia tai mitäänsanomattomia. Ja mukana oli myös teknisesti vaativia teatteritiloihin tarkoitettuja tuotantoja.

Toden ja mielikuvituksen rajamailla

Festivaalin ulkomaiset vieraat saapuivat Ranskasta, Tšekin tasavallasta, Sloveniasta, Serbiasta ja Islannista. Suurin osa näiden ryhmien esityksistä oli suunnattu aikuisille tai vähintään kouluikäisille.

Yksi isoista aikuisesityksistä oli yhdessä Juhlaviikkojen kanssa Savoy-teatterissa toteutettu ranskalaisen Blick Théâtren fyysistä teatteria ja nukketeatteria yhdistänyt [hullu].

Esitys kuvasi naista, joka ei sopeudu valtavirran sääntöihin ja tapoihin, vaan pakenee sitä omaan mielikuvitusmaailmaansa. Vähitellen todellisuuden ja mielikuvien rajat liukenevat, eikä kuviteltu maailma kaljupäisine nukkehahmoineen enää olekaan turvallinen. Nukkien naisen suojaksi rakentama pahvilaatikkoseinä muuttuu estäväksi muuriksi ja mukavat nukkeihmiset hyökkääviksi ja määräileviksi hahmoiksi, jotka osittain jopa kiinnittyivät osaksi ihmisiä.

Sanaton esitys antoi paljon valtaa katsojan tulkinnoille. Kuka oikeastaan on hullu ja miten se määritellään. Aikaa oli myös ihailla esiintyjien hienoa tekniikkaa ja jopa miettiä, miten eri jutut oli toteutettu, sillä aavistuksen verran liian viipyilevä tempo verotti jonkin verran intensiteettiä. Silti tunnelman vähittäinen muuttuminen hauskasta karmivammaksi tehosi. Loppuun asti hiottu esitys oli vaikuttava.

SAMPO 2017 NUKKETEATTERIFESTIVAALI
Savoy-teatteri, Nukketeatteri Sampo
Blick Théâtre: [hullu]
Ohjaus Dominique Habouzit – Esiintyjät Loic Apard, Johanna Ehlert, Matthieu Siefridt, Élise Nicod
Pieniä yötarinoita
Alkuperäisidea, nuket, esitys Matija Solce – Ohjaus Vida Cerkvenik-Beren
Koiran elämää
Käsikirjoitus, musiikki, nuket, esitys Matja Solce – Dramaturgia Ariel Doron, Sara Evelyn Brown
Fekete Seretlek: KAR
Ohjaus ja musiikki Matija Solce – Lavastus Jirí N. Jelínek, Matija Solce, Marianna Stránská – Esiintyjät Anna Bubniková, Jirí N. Jelínek, Ivo Sedlácek, Pavol Smolárik, Matija Solce, Jan Meduna

Yksi Sampo 2017 festivaalin varsinaisia työmyyriä oli slovenialainen monitaituri Matija Solce. Hän oli mukana ja lavalla peräti kolmessa esityksessä. Kaksi niistä, Pieniä yötarinoita ja Koiran elämää olivat hänen kokonaan toteuttamiaan sooloesityksiä. Tšekkiläisen Fekete Seretlek -ryhmän esineteatteri- ja konserttiesityksessä KAR hän toimi niin ohjaajana, lavastajana, musiikin tekijänä kuin esiintyjänäkin.

Solce on äärimmäisen mielikuvitusrikas ja monipuolinen nukketeatteritaiteilija ja muusikko. Hänen kummatkin sooloesityksensä perustuivat sekä itsekehiteltyihin nukkemekanismeihin että erilaisten esineiden ja materiaalien mitä kekseliäimpään käyttöön. Jopa villahahtuvat muuttuivat hänen käsissään esityksen hahmoiksi. Eikä näyttämöksikään tarvittu kuin kankaalla peitetty silityslauta ja tuoli.

Pieniä yötarinoita oli ironinen kuvaus luomisen tuskaa potevasta kirjailijasta ja hänen hahmoistaan, jotka yöllä alkoivat elää aivan omaa elämäänsä.

Koiran elämää taas periaatteessa katsoi maailmaa koiran perspektiivistä. Kirjailija Karel Capekin tuotantoon perustuva esitys ei kuitenkaan ollut mikään lasten tarina, vaan kriittinen ja humoristinen kommentti niin menneeseen natsimaailmaan kuin nykyiseen menoon USA:n presidentteineen.

Vino huumori olikin yksi olennainen osa Solcen esityksiä. Toinen oli improvisointi ja jatkuva kontakti yleisöön. Kummatkin esitykset olivat sekä aivan hulluja että pohjimmiltaan tarkasti suunniteltuja.

Fekete Seretlekin KAR oli hurja ja karnevalistinen kabareekonsertti, jossa musiikkia ja rytmejä tehtiin perinteisten laulun ja soittimien, harmonikka, viulu, kontrabasso, sello ja trumpetti, lisäksi myös ryyppylaseilla, metallisella keittopadalla tai vaikkapa stepaten.

Esityksen lähtökohtana oli Anna Kareninan tarina, jossa vahvat tunteet, rakkaus ja kuolema vuorottelivat. Itku ja nauru olivat koko ajan läsnä. Musiikki pohjautui lähinnä venäläisiin kansanlauluihin, joista esityksen kuusi aivan huikeaa muusikko-näyttelijää olivat tehneet omat muunnelmansa. Komea esitys, jota olisi seurannut pitempäänkin.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Loistava The Artist on täysosuma

Kuva: sanna breilin
Thom Monckton kuvaa taiteilijan luomistuskaa lukemattomien elein ja ilmein.

Thom Monckton ja Circo Aereon Sanna Silvennoinen tekivät sen taas. Hykerryttävän hauskan, taitavan ja täynnä pieniä, teräviä oivalluksia olevan esityksen The Artist.

Muutamia vuosia sitten heidän yhteistyönään valmistunut sooloteos The Pianist on ensiesityksensä jälkeen saanut huikean suosion ympäri maailmaa. Siinä leikitellään kaikilla niillä mahdollisilla, ja mahdottomilla, kommelluksilla, joita konserttipianistille voi sattua.

Nyt kohteeksi on otettu kuvataiteilija ja hänen luomisprosessinsa ateljeessa. Uusseelantilaissyntyinen Monckton on armoitettu klovnerian ja fyysisen teatterin taitaja. Hänen kehon käytöllään ei tunnu olevan mitään rajoja. Ele- ja ilmekieli pursuavat hiuksenhienoja vivahteita. Ajoitus on millintarkkaa ja kuitenkin kaikessa tekemisessä on rennon positiivinen ote.

Helsingin Juhlaviikot
Ateneum-sali
Circo Aereo
The Artist
Ohjaus Sanna Silvennoinen – Valot Juho Rahijärvi – Musiikki Tuomas Norvio, Atte Kantonen, Mikko Perkoila – Ääni Tuomas Norvio, Atte Kantonen – Puvut Kati Mantere – Lavastus Kati Mantere, Eveliina Hämäläinen, Juho Rahijärvi – Esiintyjä Thom Monckton

Taiteilijalla on omat luomistuskansa tyhjän kankaan edessä ja välillä pensselitkin katoavat. Hedelmäasetelman tarvikkeet houkuttelevat aivan uusiin assosiaatioihin ja tarinan syövereihin. Lopulta tarvitaan myös hieman apua yleisöltä, jotta teokset saadaan näyttelyä varten valmiiksi.

Esitys pilailee kaikilla mahdollisilla taidekliseillä, mutta hyväntahtoisesti. Ironia kohdistuu niin taiteilijamyyttiin kuin taiteen tekemisen prosessiinkin. Esitys on yhtä aikaa älykäs ja lapsellisen innostunut.

Juho Rahijärven valot sekä Tuomas Norvion, Atte Kantosen ja Mikko Perkoilan musiikki- ja äänimaailma luovat toimivat kehykset kokonaisuudelle, mutta kohdistavat päähuomion Moncktoniin.

The Artist on ilman muuta uusi täysosuma, jonka maailmanvalloitusta en epäile. Sen komiikka puree ja Moncktonin taidokkuus ihastuttaa ympäri maailman.

Jos sitä jotenkin haluaa verrata The Pianistiin, niin The Artist on tietyssä mielessä piirun verran pienimuotoisempi. Se ei ole yhtä ylitsepursuava ja vaatii katsojalta ehkä hiukan enemmän tarkkaavaisuutta, jotta kaikki mainiot gagit tulevat huomatuiksi.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta