Taju on Helsingin teatterisyksyn tumma mutta säkenöivä helmi

Kuva: Stefan Bremer
HELSINGIN KAUPUNGINTEATTERI
Liisa Urpelainen:
TAJU
Ensi-ilta 10.11.2016 Pengerkadun näyttämöllä
Ohjaus: Laura Jäntti 
Lavastus: Antti Mattila 
Puvut: Sari Salmela 
Valosuunnittelu: William Iles 
Äänisuunnittelu: Mauri Siirala 
Naamiointi ja kampaukset: Tuula Kuittinen 

Rooleissa: Rauno Ahonen, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Antti Lang, Ursula Salo, muusikko Eero Ojanen 

Kuvassa: Ursula Salo, Santeri Kinnunen
Kuva © Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.

Pengerkadun näyttämö on keskimääräisen marraskuun värinen. Ei siis valkoinen vaan epämääräisen siniharmaa. Näyttämön keskellä valkoisella jakkaralla istuu sisäänpäinkääntyneen näköinen nainen. Kohta häneltä otetaan rintaliivit pois. Ollaan kuitenkin  niin kaukana erotiikasta kuin suinkin pääsee. Liivit otetaan häneltä, ettei hän hirttäytyisi niihin.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkatu

Liisa Urpelainen: Taju

Ohjaus Laura Jäntti – Sävellys ja musiikin sovitus Eero Ojanen – Lavastus Antti Mattila – Puvut Sari Salmela – Valot William Iles – Ääni Mauri Siirala – Rooleissa Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Rauno Ahonen Antti Lang

Liisa Urpelaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittaman”Taju”-näytelmän avauskohtauksessa ollaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa kirjailija Irja Sallalla, syntyjään Taju Sallinen, on pysyvä sija. Häntä hoidetaan 50-lukulaisin mentelmin, enimmäkseen kovilla lääkkeillä, mutta näyttämöllä vilahtaa rajumpiin hoitomuotoihin kuten sähköshokkeihin viittavaa rekvisiittaa. Irja itse, tai siis Taju, hoitaa mielenhaavojaan omalla tavallaan: hän kirjoittaa isänsä elämäkertaan lapsuuttaan ja isäsuhdettaan sellaiseen kuosiin kuin se olisi voinut olla. Onnelliseksi.

Mutta valheelliseksi.

Taiteilijakuvausten jatkumoa

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin  pari vuotta sitten Liisa Urpelaisen puoliso Lauri Siparin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama taitelijaperheen originelleista ongelmista kertova näytelmä ”Omatunto”. Se kuvasi kirjailija Juhani Ahon tasapainoilusa kahden naisen, vieläpä siskoksen, loukussa.

Samojen tekijöiden Taju-näytelmä on sille sukua, tosipohjainen kuvaus taiteilijaperheen omaperäisistä ja rankoista valinnoista. Mutta siinä missä Omatunto oli lähempänä keskitason kategoriaa ”ihan kiva”,  on Tajulla  paikka jossain ”erinomaisen” ja ”loistavan” välissä. Se on Helsingin teatterisyksyn helmi, hienosti kirjoitettu ja ohjattu draama, joka koskettaa ja kiinnostaa, itkettää ja naurattaa.

Suomen taiteen suuriin hahmoihin kuuluvan Tyko Sallisen (1879-1955) tyttären Tajun (1912-1955)  traagiseksi kääntyvistä elämänkohtaloista kertova draama taipuu moneksi. Se on sekä kehitys- että sairaskertomus, taiteilijakuvaus, intohimodraama, elävää musiikkiteatteria, välillä hulvatonta kabareetakin. Laura Jäntti on ohjannut tekstin läpikotaisin jänteväksi esitykseksi, jossa vuoristoratamaisuudetkin ovat vahvuuksia.

Tykö Sallinen näyttäytyy tässä esityksessä yksiselitteisen misogyynisenä henkilönä, jolle ei perhe-elämä lainkaan sovi . Sallinenhan tuli erityisen tunnetuksi Mirri-maalauksien sarjasta, joissa hän kuvasi vaimonsa Helmin (1888-1920) porsaanenäisenä, tahdottoman näköisenä toljottajana –  ilman muuta ilmeistä syytä kuin että Tyko ei tosiaankaan nähnyt naisissa mitään kaunista ja rakastettavaa.

Taju-tyttärensä hän halusi kasvattaa omien ajatustensa mukaisessa muotissa. Tyttöyteen kuuluvat hörhellykset piti poissuljettaman Sallisen perheen arjesta. Joulukuusikin oli parempi ilman koristeita, au naturel, ja lahjat olivat vihoviimeistä tingeltangelia.

Aika paljon Sallisen nais- ja perhekäsityksestä kertoo, että hän antoi hänen ja Helmin esikoistyttären Tanskaan muuttaneen  siskonsa kasvatettavaksi – vaimoltaan kysymättä. Se jätti perheen naisiin ikuiset arvet.

Sallisten avioliitto mureni lopullisesti 1916, ja Taju määrättiin erossa äidilleen, mutta Tyko kävi riistämässä hänet itselleen. Helmi murtui ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa muutama vuosi myöhemmin.

Lapsuutta korjaamassa

Urpelaisen näytelmä kertoo Tajun isäsuhteesta eri aikatasoissa ja elämäntilanteissa. Yhdellä tasolla nähdään välähdyksiä pikkutytön äidinkaipuusta, isän kunnioituksesta ja peloista. Toisella itsenäistyneen nuoren naisen emansipoitumista mutta myös vaikeuksi asettua minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kolmas, armottomin ja värähdyttävin taso on suursodan kauheudet Saksassa kokeneen ja siksikin mieleltään järkkyneen kirjailija-Tajun yritys kirjoittaa juuri kuolleen Tyko Sallisen elämäkerta ja siinä samassa lapsuutensa uusiksi.

Ihan hienointa niin Urpelaisen tekstissä kuin Jäntin ohjauksessa on, että se ei ole sen enempää demonisoiva kuin uhriuttavakaan. . Tyko näyttäytyy kyllä naisvihaajana ja kotikutoisena machona, mutta ei ole välttämättä paha tahallaan. Luonne ja maailmankuva ovat vääristyneitä, mutta ei Tyko harkitusti pyri tekemään perheensä elämästä helvettiä – hän vain odottaa läheistensä sopeutuvan. Tajun mieli taas on jakautunut kahtia oikeastaan jo pienenä. Toinen puoli hänestä on Isän Tyttö isoin kirjaimin, toinen puoli pelkää ja vihaa. Isona hän putoaa jonnekin väliin, josta ei pääse ylös. Mutta hänessä on kaikissa synkissä käänteissäkin tallella tahto

Mustan ja kirjavan kohtaamisia

Jäntin ohjaus on täynnä hienoja liukumia kohtauksesta toiseen, äärestä ääreen. Saksalaisen ilotalon madamesta (väkevästi näyttelevä Iida Kuningas) kuoriutuu yhdellä viitan riisumisella Nikkilän sairaalan hoitaja ja Sallisten kotioloista hypätään vailla lonksahduksia 30 vuotta eteenpäin keski-ikäisen Tajun sisäisiin kamppailuihin. Eero Ojasen näyttämöllä soittama musiikki säestää liukumia ajatuksella –  muusikolla on esityksessä repliikitön mutta painava  rooli.

Tajun elämän vuoristoradalla surut ja ilot vaihtelevat rajusti, mutta loppuluisussa mennään jarrutuskyvyttömänä mustaa kohti. Näyttämölle ei kuitenkaan luoda vain musertavia kuvia ja hetkiä, vaan katsojan helpotukseksi päähenkilön sisäistä mollia helpotetaan hulvattomilla henkilöhahmoilla, joita elämä hänen eteensä heittää. Rauno Ahonen ja Antti Lang saavat sivurooleissa revitellä sydämensä kyllyydestä niin saksalaisina kabareetähtinä kuin Tajun sydämen valituiksi pyrkivinä hurmureina.

Näytelmän pieni sisäkertomus, Tajun ja saksalaisen, sotilassairaalasta takaisin rintamalle pakotetun Wernerin rakkaustarina, tuo näyttämölle ohikiitäväksi hetkeksi rakkautta ja siten toivoa.

Toisaalta ei päätarinassa ei kuljeta ihan päätyyn saakka. Tajun tragedian lopullinen piste jätetään armollisesti lyömättä.

Ursula Salo näytteli Jäntin ohjauksessa komeasti jo Omatunnossa, jossa hän oli nöyryytyksensä nielevä, mutta vahva Venny Soldan. Tajun nimirooli on  kuin luotu Salolle. Hänestä on aina löytynyt luontaista tyttömäisyyttä ja lapsenomaisuutta, mutta myös voimaa ja vimmaa. Tajun elämänkaaren esittämisessä tarvitaan näitä kaikkia, mutta myös kosolti herkkyyttä ja haurautta. Ja kaikkea Salolla  riittää, ihan äärirajoille asti:  näemme siis valtavan intensiivisen, lähelle tulevan roolityön.

Santeri Kinnusen näyttelijäkuva on Helsingin kaupunginteatterin viime vuosien töissä monpuolistunut. Tyko Sallisen rooli on uusi etappi tällä tiellä, hyvin kaukana niistä komediaveijareista, joita Kinnunen sai viime vuosikymmenellä tehdä putkeen. Ihan ilman veikeyttä hän ei Tykoakaan tee, mikä tuo tähän naisvihaajan hahmoon ripauksen inhimillisyyttä ja toisaalta hupaisaa kömpelyyttäkin.

Tyko-Santerissa tiivistyy jotain tämän näytelmän perusluonteesta. Vaikka aiheen perusvire on tumma, sen ei anneta jyrätä katsojan yli. Perhehelvetti, mielisairaala, sotakaan eivät ole keveämmän kosketuksen ulottumattomissa. Tragikomediaksi Tajua ei sentään tohdi nimittää, mutta mustan ja kirjavan naittavaksi taiteilijatutkielmaksi kyllä.

 

 

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kansallisteatterin Rikhard III on niin paha että hirvittää – ja naurattaa

Kuva: Tuomo Manninen
riku-2
Tilaisuus joka jää käyttämättä. Rikhard III (Kristo Salminen) yrittää osoittaa vilpitömyytensä liehittelemälleen Annalle (Heikki Pitkänen) antautumalla miekalla pistettäväksi.

Kristo Salmisen viekkaat, vuoroin viiruina häijyilevät, vuoroin tapillaan mulkoilevat silmät. Antti Pääkkösen esittämän tuomitun veljen hätähuutoiset ilmeet. Heikki Pitkäsen eteeriset, kaikesta rakkaudesra tyhjät silmäykset. Milka Ahlrothin esittämän leskikuningattaren viha: tuo katse taatusti tappaa

Näytteljöiden ilmerekisteristä hoksaa, että Kansallisteatterin Shakespeare-klassikon tulkinnassa ei nyt mennä ihan tallatuimpia tragediapolkuja. ”Rikhard III” on nyt tyylitelty sen verran reippaasti, että ensimmäisen puoliskon aikana nauru on katsomossa hallitseva reagointitapa.

Vissi koomisuus lähtee juuri ilmeistä, toisaalta myös nurin käännetyistä rooliasetuksista. Ei tuota mainittua Heikki Pitkäsen eteerisyyttäkään voi ottaa täysin vakavasti, kun hän näyttelee Rikhardin vaimokseen kaappaamaa Annaa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna

William Shakespeare: Rikhard III

Suomennos Matti Rossi – Sovitus Anna Viitala – Ohjaus Jussi Nikkilä – Lavastus Katri Rentto – Puvut Saija Siekkinen – Valot Pietu Pietiäinen – Äänisuunnittelu,  musiikki ja musiikin esitys Mila Laine – Rooleissa Kristo Salminen, Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Juha Varis, Antti Pääkkönen, Helmi Oja/Aamu Milonoff ja Isabella Ruotimo/Nuua Kosminen

Pahan kosketus

Rikhard III on Shakespearen häijyjen hahmojen osastolla se kieroin, julmin ja luotaantyöntävin tyyppi. Tämä syntymärujo, perimysjärjestyksessä pistesijoille jätetty herttua päättää tilaisuuden tullen kostaa kaiken sen pilkan ja syrjinnän, jonka on lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokenut tai ainakin luullut kokeneensa.

Tilien saaminen kuitatuksi vaatii määrätietoisuutta ja valtaa, ja molempia saa, kun pudottelee päitä ja muita esteitä kuningastieltä. Suku on pahin, tietää Rikhardkin, ja siksi lähiomaisista joutuvat tyrmän kautta lahtauspölkylle niin veljeä kuin veljenpoikaa. Samassa siivouksessa menettää henkensä muutama lähin tukimies, eikä poltettujen siltojen lukua kukaan  jaksa enää pitää.

Rikhardin vainoharhaisuus on sitä luokkaa, ettei hän luota keneenkään. Syystä, sillä kaikki olisivat mieluusti lähettämään hänet helvettiin. Oma äitikin, joka toivoo pojalleen kunniatonta kuolemaa tämän kerjätessä kannustusta lähestyvää suurta taistelua varten.

Kaksilla kärreillä

Muun muassa Q-teatterin produktioista paremmin näyttelijänä tunnettu Jussi Nikkilä on ensimmäisessä klassikko-ohjauksessaan ajellut häpeilemättömästi kaksilla kärryillä. Toisaalta hän nostaa näkyviin kaiken sen pahan, joka Rikhard III:een on sisään leivottu, toisaalta hän keventää katsojan taakkaa tekemällä pahasta niin pahaa, että se jo naurattaa. Jälkimmäisessä tyylivalinnassa näyttelijät saavat todellakin mulkoilla, julmistella, kopeilla ja räytyä ihan sydämensä pohjasta. Ei tällaiselle voi olla hörähtelemättä, vaikka omat raadolliset reaktiot vähän hävettäisivät. Ei edes sille, kun Rikhardilta tapatustehtävän saanut Buckinghamin herttua toteaa homman suoritetuksi ja nostaa säkistä väärälle puolelle loikanneen lordi Hastingsin pään. Naurua toki ruokitaan sillä, että Buckinghamia muuten aatelisen ylhäisesti esittävä Juha Varis on oksentamaisillaan tuohon samaiseen säkkiin.

Tyylikästä tyylittelyä puolestaan edustaa Saija Siekkisen puvustus ja Mila Laineen läpi esityksen näyttämöllä eri instrumenteilla soittama musiikki. Molemmissa ollaan tiiviisti epookissa, mutta nykypäiväisesti, vailla raskaampaa shakespeariaanisen ajan patinaa.

Nikkilän muuten ehjän ja otteessaan pitävän ohjauksen pieni särö on siinä, että esityksen ensimmäinen ja toinen puolisko ovat varsin eripariset. Kun alussa käydään tyylittelyssä miltei parodian rajoilla, niin loppua kohti esitys mustuu aivan täysiveriseksi kuningastragediaksi. Rikhardin pahat teot julmistuvat äärimmilleen pienten veljenpoikien tapattamiseen. Enää ei naurata, yhtään. Kun tyranni kohtaa oman odotetun loppunsa – tosin näennäisen kunniakkaasti taistelukentällä ja lviimeiseen asti hanttiin pistäen, katsomon miltei kuulee huokaisevan helpotuksesta.

Valtakuntaa taistelukelpoisesta hevosesta (ilmeisen katteettomasti) korvaukseksi lupaillen Rikhard vajoaa tantereeseen eikä kukaan jää suremaan. Willensaunan näyttämöllä alkaa sarastaa, Pietu Pietiäisen vaikuttavasti häikäisevät loppuvalot vihjaavat uuden ajan aamusta.

Se Englannille koittikin, kun kahden aatelissuvun välillä vuosikymmenet raivonnut Ruusujen sota sai viimein päätöksensä ja Rikhardin tilalle valtaistuimelle nousi Henrik VII.

Maanista Rikhard-kuningasta näyttelevä Kristo Salminen ottaa ilon irti Nikkilän linjausten tarjoamasta tilasta. Hän kyräilee verhojen ja varjojen kätköissä kyttyröineen kuin kliseisimmissä Shakespeare-kuvastoissa konsanaan, ja suoristaa välillä paikat natisten kroppansa täyteen mittaan mahtinsa näyttäkseen. Toisaalta hän ilmaisee ehtymätöntä pahuutta myös pelottavan arkisesti.

Tekisi mieli sanoa ajankohtaisesti, mutta ei täällä kaikista vihapuheista huolimatta missään Ruusujen sodan säälimättömässä ajassa eletä. Eihän?

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Unohda Hitchcock – Lahden Vertigo on upea trilleri ihan omilla avuillaan

Kuva: Johannes Wilenius
Kuvaaja : Aki Loponen 2016
Teemu Palosaaren esittämä Flaviére menee sekaisin Madeleinesta (Maiju Saarinen).

Alfred Hitchcockin trilleri ”Vertigo – Punainen kyynel” on noussut kriitikkoäänestyksissä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista säännöllisesti kärkisijoille, usein parhaaksi. Lahden kaupunginteatterissa sama tarina siirtyy näyttämölle  alkuperäismuodossaan.

Kun toisen maailmansodan ajassa tapahtuva elokuva sijoittuu San Franciscoon, on näytelmäsovituksessa (ja sen pohjana olevassa romaanissa) tapahtumien keskuspaikka sen sijaan Pariisi, jota natsit uhkaavasti lähestyvät. Kaupunkilaisten elämää varjostavat pelko, nälkä ja väkivalta. Henkinen ilmapiiri on tukahduttava ja otollinen kaikenlaiselle rikollisuudelle.

Etsivä Flavière on luopunut poliisivirastaan. Hän kohtaa sattumalta nuoruuden ystävänsä Gévignen, joka pyytää häntä varjostamaan tämän vaimoa Madeleinea. Flavière rakastuu tähän salaperäiseen ja unenomaisena näyttäytyvään naiseen. Syöksykierre on pian valmis ja kun etsivä huomaa ajautuvansa syvälle ihmismielen syövereihin ja olevansa  myös rikoksesta syytetty.

TEATTERI

Lahden kaupunginteatteri, Eero-näyttämö
Pierre Boileau-Thomas Narcejac: Vertigo

Sovitus ja ohjaus Tommi Kaunulainen – Lavastus Pekka Korpiniitty – Puvut Maija Korsu – Valot Jouni  Nykopp Videot Antti Rautava – Rooleissa  mm. Teemu Palosaari, Tapani Kalliomäki, Maiju Saarinen, Hiski Grönstrand, Lumikki Väinämö

Tommi Kainulaisen ohjaamasta Vertigosta kehittyy psykologinen trilleri, jonka juonen käänteet pysyvät tiukasti ohjaajan otteessa. Hänen persoonallinen näkemyksensä mahdollistaa kiinnostavan ja syvällisen matkan ihmisen sisimpiin kerroksiin. Kainulainen  käyttää Eero-näyttämön intiimiyyttä hyväkseen, jolloin tapahtumat tulevat suoraan katsojan eteen melkein käsin kosketeltaviksi.

Hienoja roolitöitä

Kainulaisella on näyttelijävalinnoissaan ollut silmää ja niinpä hienoista roolitöistä löytyy persoonallisuutta. Teemu Palosaari  tekee Flaviéren roolin vaikuttavasti ja tarkasti. Näyttelijän välittämä ahdistus ja tuska on raastavan todellista, ja hänen Flavèrensa käy läpi hurjan kehityskaaren täysjärkisestä miehestä ihmisraakileeksi.

Maiju Saarisen eteerisessä ja itsetuhoisessa Madeleinessa on herkkyyttä, mutta myös salaperäisyyttä.

Tapani Kalliomäki on poliisietsivän roolissaan tarinan eräänlainen kertoja – hallittu ja jännitteinen roolisuoritus tämäkin. Hiski Grönstrand Flavièren ystävänä Gèvignenä on sopivalla tavalla eleetön.

Pekka Korpiniityn lavastus on harkitun niukkaa ja suoraviivaista. Tekniikkaa hyväksi käyttäen liikutaan vaivattomasti pariisilaisessa miljöössä.

Tommi Kainulainen lunastaa ohjauksellaan odotukset, joita Vertigon tuomiseen näyttämölle kohdistui. Lahdessa kaikki palaset ovat osuneet kohdalleen. Monelle katsojalle Alfred Hitchockin elokuva on varmasti juurtunut syvälle mieleen, mutta uskoa sopii, että Pierre Boileaun  ja Thomas Narcejacin alkuperäisromaanista sovitettua näytelmäversiota katsoessa elokuvan yliote ei enää kahlitse ajatuksia.

Marja Welin
 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kaupunginteatteri juhlii Myrskyluodon Maijalla

maija

Remontin alta ensi vuonna kuoriutuvan Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön syyskauden avaavana musikaalina tullaan elokuussa 2017 näkemään Lasse Mårtensonin säveltämä ”Myrskyluodon Maija” nähdään. Kaupunginteatteri juhlistaa uudella kotimaisella suurmusikaalillaan 50 vuotta täyttävää, peruskorjattua teatteritaloaan ja Suomen 100-vuotista itsenäisyyttä osana Suomi 100 -ohjelmaa. Myrskyluodon Maijan ensi-ilta on 21.8.

– Suurella ylpeydellä tuomme tämän upean tarinan ja musiikin yhdistelmän vihdoin myös näyttämölle”, iloitsee teatterinjohtaja Asko Sarkola, jonka teatterihistoriaan jääneen puhelinsoiton jälkeen lupa musiikin käyttöön aikoinaan tunnetulta heltisi säveltäjältä.

Myrskyluodon Maija kuvaa suomalaisen naisen elämää ja itsenäistymistä 1800-luvun Ahvenanmaalla, keskellä merta Myrskyluoto-nimisellä saarella. Teos tuli tunnetuksi Anni Blomqvistin romaanisarjaan perustuvana tv-sarjana 1976, johon Lasse Mårtenson sävelsi unohtumattoman musiikin. Tämä suomalaisten sieluun soimaan jäänyt musiikki kuullaan nyt ensimmäistä kertaa näyttämöllä musikaaliteoksena.

Musikaalin dramatisoi Anni Blomqvistin teosten pohjalta Seppo Parkkinen  ja ohjaa Kari Rentola. Mårtensonin musiikin on sovittanut Arttu Takalo, ja mukana on Maija Vilkkumaan uusia sanoituksia. 17-henkisen orkesterin kapellimestari on Eeva Kontu. Koreografiat 30-henkiselle ensemblelle suunnittelee Jyrki Karttunen

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kansallisteatterin ”Juurihoidossa” painellaan isän jäljillä pitkin poikin ja Down Under

Kuva: Tuomo Manninen
juuri
Juurihoidon tyylikkäässä visualisoinnissa käytetään isoja siirrettäviä elementtejä ja laajoja videoheijastuspintoja. Kuvan oikealla puolella Kirnuvaaran veljeksiä näyttelevät Esa-Matt Long ja Markku Maalismaa, vasemmalla lentohenkilökuntaa esittämässä Petri Manninen ja Anna-Riikka Rajanen.

Miika Nousiaisen vain pari kuukautta ennen näytelmäsovituksen ensi-iltaa ilmestynyt romaani ”Juurihoito” on vaellustarinoiden suurta sukua. Päähenkilöiden liikkeelle paneva voima on tuntemattomuuteen kadonnut isä ja muut suvun katketyt salaisuudet.

Juurihoito on siis sukua John Irvingin tiiliskivelle ”Kunnes löydän sinut” (2005), mutta ei onneksi ollenkaan niin pitkästyttävä ja laverteleva.

TEATTERI
Suomen Kansallisteatteri, pieni näyttämö
Miika Nousiainen: Juurihoito

Ohjaus Aleksis Meaney – Lavastus Katri Rentto – Puvut Anna Sinkkonen – Valot Kare Markkola – Videot Pyry Hyttinen – Ääni Jussi Matikainen – Rooleissa Esa-MattiLong, Markku Maalismaa, Pirjo Lonka, Anna-Riikka Rajanen, Annika Poijärvi, Petri Manninen

Irvingin ylipitkässä stoorissa amerikkalainen mies kulkee etsimässä jo lapsuudessa elämästään kadonnutta isäänsä etapeittain ympäri Eurooppaa (myös Suomessa). Nousiaisen tarinassa taas suomalaiset, entuudestaan toisilleen tuntemattomat velipuolet lähtevät jäljittämään yhteistä isäänsä ensin Ruotsista ja sitten paljon kauempaa, maailman toiselta laidalta. Down Under niin kuin angloamerikkalaisessa maailmassa sanotaan.

Monipolvisten sukulaisuuksien ja pitkien välimatkojen romaanin siirtäminen jouhevasti näyttämölle voi tuntua äkkiseltään hankalalta rastilta, mutta tuon haasteen Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus selvittää notkeasti. Teatterin illuusionominaisuuksiin luottamalla sekä lavastajan ja videosuunnittelijan suosiollisella avustuksella Meaneyn ohjastamat henkilöt resuavat ympäri maailmaa sujuvasti.

Harmi vaan, että heiltä tuntuu loppuvan draaman kannalta järkevä tekeminen siinä vaiheessa, kun isä-havainnot tihentyvät.

Veljekset kuin aurinko ja kuu

Näytelmäsovituksen alkuosaa kannattelee isää etsivien Kirnuvaaran veljesten eriparisuus.

Pekka on vähän ajelehtimaan taipuvainen mainosmies, joka tuskailee muun muassa avioeron jälkeisten yhteishuoltajuusongelmien ja työmotivaation ailahtelun kanssa.

Yllättäen hammaslääkärikäynnillä löytynyt Esko-veli on perheetön, kontrollifriikkinä näennäisen ongelmaton ja luonteenpiirteensä ansiosta taloudellisesti tasapainossa. Hän on siis se hammaslääkäri.

Hammashuollolliset ja -lääketieteelliset metaforat ja vitsit ovat sekä Nousiaisen romaanin että näyttämöversion perusleipää alusta loppuun. Ehkä vähempikin olisi molemmissa tapauksissa riittänyt, loppua kohti niiden purenta alkaa löystyä tilannekytkyistä metaforaa käyttääkseni.

Ruotsista veljekset saavat matkaansa vielä yhden toverin, sisarpuolen itse asiassa. Sari on suorapuheinen maahanmuuttajalähiön kasvatti, jolla on ollut rivi miehiä eri vähemmistöryhmistä, marokkolainen on parhaillaan parina.  Eikä Kirnuvaaran suvun laajeneminen tähään lopu. Kun jäljitysreissu vie veljet ja Sarin Thaimaahan, löytyy taas uusi sisko, Fana. Ja Australiasta, retken viimeiseltä rannalta, vielä Sunday. Molemmat syntyisin Onni Kirnuvaaran hedelmällisistä salamasuhteista paikallisten naisten kanssa.

Jäntevintä näyttämötoimintaa ja puhetta syntyy kuitenkin kun ollaan vielä Suomessa ja Ruotsissa. Silloin veljeksiä ei ole tehty vielä läpikotaisin tutuiksi ja arvaamattomuudessaan jännittävä Sari haastaa ja irvii molempia miehiä, toista aikaansaamattomuudesta, toista ylipedanttisuudesta.

Thaimaahan sirryttäessä ja varsinkin lopun pitkässä Australia-jaksossa henkilödraamaan sotketaan henkistä turistikrääsää sekä sinänsä kiinnostavia etnologisia elementtejä. Vaelluskomedia kääntyy wiki-teatteriksi kun pääjuoneen sotketaan thai-perheen ja aboriginaalien kulttuurien, elämäntapojen  ja  riittien esittelyä.

Ohjaaja Meaney hämmentää soppaa vielä tömäyttämällä sekaan muutamia irrallisia, mutta hyvin raikkaita musiikkinumeroita kuin esimerkkeinä länsimaisen kulttuurin pinnallisuudesta. Tai sitten ihan vaan viihdykkeenä, jollaisena Annika Poijärven ja Anna-Riikka Rajasen pop-revitykset  hyvin toimivatkin.

Kasvu kohti ihmisellisyyttä

Varsinaiseen ratkaisuunsa nähden teatterisovituksen loppupuoli tuntuu turhan venytetyltä. Nousiaisen kirja taas rullaa maaliin vähän rennommin, vaikka siinäkin ote löystyy. Muuten dramatisointi on varsin uskollinen romaanille, hyvässä ja pahassa – jälkimmäistä edustavat muun muassa kirjan valjumpienkin vitsien toisintaminen.

Hyvää on sentään enemmän, erityisesti Markku Maalismaa, jonka ultraniuhon ja vähän takakireän hammaslääkärihahmon hidas mutta varma sulaminen kohti normaalia ihmisellisyyttä on Juurihoidon makoisinta ihmiskuvaa. Esa-Matti Longin esittämä Pekka on muuttumattomamman luonnekuvansa takia veljekisistä epäkiinnostavampi hahmo.

Pirjo Lonka on sarkastisen pahasuisen Sarin roolissa terävä, mutta ei minusta ohjaajalta ehkä osuvin roolivalinta kirjan siskokullasta syntyvää mielikuvaa ajatellen. Pieni ja pippurinen, muun muassa kaupunginteatterin Peppinä  ja Ryhmiksen Ihmemaan Liisana hurmannut  Anna-Riikka Rajanen olisi tyyppinä saattanut olla lähempänä, mutta hän tekee nyt Annika Poijärven ja Petri Mannisen kanssa nipun vinkeitä sivurooleja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivillä on tammikuussa luvassa rohkeaa ja omaehtoista teatteria

Kuva: Tiina Bolz
jaakkola-miko-liukkonen-pihla
Työväen Näyttämöpäivien uusi tuottaja Pihla Liukkonen ja esitysten valitsija ohjaaja Miko Jaakkola vakuuttavat, että näyttämöpäivillä nähdään Mikkelissä taas hyvä kattaus harrastajateatterin hienoja esityksiä.

Ohjaaja Miko Jaakkola on valinnut esitykset ensi tammikuun viimeisenä viikonloppuna Mikkelissä järjestettäville Työväen Näyttämöpäiville. Hän sanoo, että maailman kovuus ja vaativuus näkyvät harrastajateattereiden esityksissä.

Monissa esityksissä nousee esille yksilön hädänalainen tilanne yhä tiukemmaksi ja vaativammaksi muuttuvassa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat katkeamispisteessä ja jaksamisensa äärirajoilla. Ilahduttavaa on, että esityksissä halutaan hakea rakentavia ratkaisuja näihin tilanteisiin.

Monet ryhmät etsivät Jaakkolan mielestä oman näköistään ilmaisutapaa kertoa vaikeistakin asioista.

– Ne tuodaan näyttämölle kunnianhimoisesti. Monissa esityksissä perinteinen realismi on tyylilajina jätetty sivuun, joten esityskirjosta välittyy vahva halu jäsentää ja ajatella maailmaa uudenlaisten muodoin ja keinoin.

Esitysten kovasta tasosta kertoo Miko Jaakkolan mukaan se, että niissä etsitään rohkeasti ja häpeämättömästi omaa taiteellista ilmaisua yhteiskunnan monimutkaisiin ja vaikeisiin kysymyksiin.

Harrastajateatteri voi yhä hyvin

Miko Jaakkola valitsi 41. Näyttämöpäiville 12 ryhmää. Yksi ryhmä tulee järjestäjän kutsumana. Festivaaleille haki 42 kotimaista ja neljä kansainvälistä ryhmää.

– Urakka oli aika iso, mutta miellyttävä. Katsoin livenä ison osan esityksiä. Esitysten taso oli kauttaaltaan korkea, mutta valittu kärki oli kohtuullisen helppo saada esille.

Jaakkola on seurannut Tampereen Teatterikesän taiteellisen johtoryhmän jäsenenä viime aikoina paljon myös ammattiteattereiden esityksiä.

– Tältäkin pohjalta voin sanoa, että harrastajateatteri voi Suomessa tosi hyvin ja on elinvoimaista, todellisuutta heijastelevaa teatteria. Ryhmillä on hienoa yritystä. Taloudelliset paineet eivät niillä ole niin isoja, etteivätkö ne voisi ottaa myös kunnon riskejä ja etsiä rohkeasti omaperäistä taiteellista muotoa.

Työväen Näyttämöpäivät järjestetään Mikkelissä 27.-29.1.2017. Lipunmyynti alkaa 4.1.

Teatterin ammattilaisista koostuva raati antaa kaikille ryhmille suullisen palautteen. Raatiin kuuluvat teatteriohjaaja Mikko Roiha, teatteritoimittaja Kirsikka Moring sekä näyttelijät Kati Outinen, Jarkko Lahti, Marjo Lahti ja Taisto Oksanen.

Markku Lahikainen
 

41. Työväen Näyttämöpäiville valitut ryhmät:

Miehen bändi, Helsinki – Esko Korpelainen: MIEHEN TANSSI – Ohjaus: Esko Korpelainen

AdAstra-teatteri, Jyväskylä – Arto Salminen: TURVAPAIKKA – Ohjaus: Antti Suora

Teatteri Kultsa, Helsinki – Milja Sarkola: PERHEENJÄSEN – Ohjaus: Tarja Koskela

Jyväskylän Huoneteatteri – Linda Olsson: LAULAISIN SINULLE LEMPEITÄ LAUJUJA – Ohjaus: Tiina Luhtaniemi

Jo-Jo Teatteri, Turku – Tuulia Lindholm & työryhmä: SINUN KANSSASI – Ohjaus: Tuulia Lindholm

Turun ylioppilasteatteri – Juha Hurme: KAKAJA RAZNITSA Ohjaus: Juha Hurme

Tukkateatteri, Tampere – Lars Norén: BOBBY FICHER ASUU PASADENASSA Ohjaus: Heidi Lakaniemi

Mikkelin Poikateatteri – Työryhmä: VÄKIVALTATIE – Ohjaus: Katariina Kinnunen

Vantaan Näyttämö – Pasi Lampela: MEIDÄN POIKA – Ohjaus Matti Peltonen

Jyväskylän Huoneteatteri – Minna Canth: ANNA LIISA Ohjaus: Erika Hast

Ykspihlajan Työväen Näyttämö – Jarkko Lahti (aikalaistarinoiden ja Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjan pohjalta): HILJAISTA TIETOA Ohjaus: Jarkko Lahti

Tikkurilan Teatteri –  Kari Hotakainen: IHMISEN OSA – Ohjaus: Carita Välitalo

Otava Ensemble – Maiju Lassila: AVUTTOMIA Ohjaus: Juha Hurme (kutsuttu esitys)

Keskustelua aiheesta