Teatteri & Tanssi

Taju on Helsingin teatterisyksyn tumma mutta säkenöivä helmi

Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.
Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.
Stefan Bremer
Tyko-isän (Santeri Kinnunen) pitkä varjoa saa Taju Sallisen (Ursula Salo) kirjoittamaan lapsuutensa uusiksi ja isän ideaaliseksi.

Pengerkadun näyttämö on keskimääräisen marraskuun värinen. Ei siis valkoinen vaan epämääräisen siniharmaa. Näyttämön keskellä valkoisella jakkaralla istuu sisäänpäinkääntyneen näköinen nainen. Kohta häneltä otetaan rintaliivit pois. Ollaan kuitenkin  niin kaukana erotiikasta kuin suinkin pääsee. Liivit otetaan häneltä, ettei hän hirttäytyisi niihin.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Pengerkatu

Liisa Urpelainen: Taju

Ohjaus Laura Jäntti – Sävellys ja musiikin sovitus Eero Ojanen – Lavastus Antti Mattila – Puvut Sari Salmela – Valot William Iles – Ääni Mauri Siirala – Rooleissa Ursula Salo, Santeri Kinnunen, Iida Kuningas, Rauno Ahonen Antti Lang

Liisa Urpelaisen Helsingin kaupunginteatterille kirjoittaman”Taju”-näytelmän avauskohtauksessa ollaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa kirjailija Irja Sallalla, syntyjään Taju Sallinen, on pysyvä sija. Häntä hoidetaan 50-lukulaisin mentelmin, enimmäkseen kovilla lääkkeillä, mutta näyttämöllä vilahtaa rajumpiin hoitomuotoihin kuten sähköshokkeihin viittavaa rekvisiittaa. Irja itse, tai siis Taju, hoitaa mielenhaavojaan omalla tavallaan: hän kirjoittaa isänsä elämäkertaan lapsuuttaan ja isäsuhdettaan sellaiseen kuosiin kuin se olisi voinut olla. Onnelliseksi.

Mutta valheelliseksi.

Taiteilijakuvausten jatkumoa

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä nähtiin  pari vuotta sitten Liisa Urpelaisen puoliso Lauri Siparin kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama taitelijaperheen originelleista ongelmista kertova näytelmä ”Omatunto”. Se kuvasi kirjailija Juhani Ahon tasapainoilusa kahden naisen, vieläpä siskoksen, loukussa.

Samojen tekijöiden Taju-näytelmä on sille sukua, tosipohjainen kuvaus taiteilijaperheen omaperäisistä ja rankoista valinnoista. Mutta siinä missä Omatunto oli lähempänä keskitason kategoriaa ”ihan kiva”,  on Tajulla  paikka jossain ”erinomaisen” ja ”loistavan” välissä. Se on Helsingin teatterisyksyn helmi, hienosti kirjoitettu ja ohjattu draama, joka koskettaa ja kiinnostaa, itkettää ja naurattaa.

Suomen taiteen suuriin hahmoihin kuuluvan Tyko Sallisen (1879-1955) tyttären Tajun (1912-1955)  traagiseksi kääntyvistä elämänkohtaloista kertova draama taipuu moneksi. Se on sekä kehitys- että sairaskertomus, taiteilijakuvaus, intohimodraama, elävää musiikkiteatteria, välillä hulvatonta kabareetakin. Laura Jäntti on ohjannut tekstin läpikotaisin jänteväksi esitykseksi, jossa vuoristoratamaisuudetkin ovat vahvuuksia.

Tykö Sallinen näyttäytyy tässä esityksessä yksiselitteisen misogyynisenä henkilönä, jolle ei perhe-elämä lainkaan sovi . Sallinenhan tuli erityisen tunnetuksi Mirri-maalauksien sarjasta, joissa hän kuvasi vaimonsa Helmin (1888-1920) porsaanenäisenä, tahdottoman näköisenä toljottajana –  ilman muuta ilmeistä syytä kuin että Tyko ei tosiaankaan nähnyt naisissa mitään kaunista ja rakastettavaa.

Taju-tyttärensä hän halusi kasvattaa omien ajatustensa mukaisessa muotissa. Tyttöyteen kuuluvat hörhellykset piti poissuljettaman Sallisen perheen arjesta. Joulukuusikin oli parempi ilman koristeita, au naturel, ja lahjat olivat vihoviimeistä tingeltangelia.

Aika paljon Sallisen nais- ja perhekäsityksestä kertoo, että hän antoi hänen ja Helmin esikoistyttären Tanskaan muuttaneen  siskonsa kasvatettavaksi – vaimoltaan kysymättä. Se jätti perheen naisiin ikuiset arvet.

Sallisten avioliitto mureni lopullisesti 1916, ja Taju määrättiin erossa äidilleen, mutta Tyko kävi riistämässä hänet itselleen. Helmi murtui ja kuoli epämääräisissä olosuhteissa muutama vuosi myöhemmin.

Lapsuutta korjaamassa

Urpelaisen näytelmä kertoo Tajun isäsuhteesta eri aikatasoissa ja elämäntilanteissa. Yhdellä tasolla nähdään välähdyksiä pikkutytön äidinkaipuusta, isän kunnioituksesta ja peloista. Toisella itsenäistyneen nuoren naisen emansipoitumista mutta myös vaikeuksi asettua minkäänlaisiin parisuhteisiin. Kolmas, armottomin ja värähdyttävin taso on suursodan kauheudet Saksassa kokeneen ja siksikin mieleltään järkkyneen kirjailija-Tajun yritys kirjoittaa juuri kuolleen Tyko Sallisen elämäkerta ja siinä samassa lapsuutensa uusiksi.

Ihan hienointa niin Urpelaisen tekstissä kuin Jäntin ohjauksessa on, että se ei ole sen enempää demonisoiva kuin uhriuttavakaan. . Tyko näyttäytyy kyllä naisvihaajana ja kotikutoisena machona, mutta ei ole välttämättä paha tahallaan. Luonne ja maailmankuva ovat vääristyneitä, mutta ei Tyko harkitusti pyri tekemään perheensä elämästä helvettiä – hän vain odottaa läheistensä sopeutuvan. Tajun mieli taas on jakautunut kahtia oikeastaan jo pienenä. Toinen puoli hänestä on Isän Tyttö isoin kirjaimin, toinen puoli pelkää ja vihaa. Isona hän putoaa jonnekin väliin, josta ei pääse ylös. Mutta hänessä on kaikissa synkissä käänteissäkin tallella tahto

Mustan ja kirjavan kohtaamisia

Jäntin ohjaus on täynnä hienoja liukumia kohtauksesta toiseen, äärestä ääreen. Saksalaisen ilotalon madamesta (väkevästi näyttelevä Iida Kuningas) kuoriutuu yhdellä viitan riisumisella Nikkilän sairaalan hoitaja ja Sallisten kotioloista hypätään vailla lonksahduksia 30 vuotta eteenpäin keski-ikäisen Tajun sisäisiin kamppailuihin. Eero Ojasen näyttämöllä soittama musiikki säestää liukumia ajatuksella –  muusikolla on esityksessä repliikitön mutta painava  rooli.

Tajun elämän vuoristoradalla surut ja ilot vaihtelevat rajusti, mutta loppuluisussa mennään jarrutuskyvyttömänä mustaa kohti. Näyttämölle ei kuitenkaan luoda vain musertavia kuvia ja hetkiä, vaan katsojan helpotukseksi päähenkilön sisäistä mollia helpotetaan hulvattomilla henkilöhahmoilla, joita elämä hänen eteensä heittää. Rauno Ahonen ja Antti Lang saavat sivurooleissa revitellä sydämensä kyllyydestä niin saksalaisina kabareetähtinä kuin Tajun sydämen valituiksi pyrkivinä hurmureina.

Näytelmän pieni sisäkertomus, Tajun ja saksalaisen, sotilassairaalasta takaisin rintamalle pakotetun Wernerin rakkaustarina, tuo näyttämölle ohikiitäväksi hetkeksi rakkautta ja siten toivoa.

Toisaalta ei päätarinassa ei kuljeta ihan päätyyn saakka. Tajun tragedian lopullinen piste jätetään armollisesti lyömättä.

Ursula Salo näytteli Jäntin ohjauksessa komeasti jo Omatunnossa, jossa hän oli nöyryytyksensä nielevä, mutta vahva Venny Soldan. Tajun nimirooli on  kuin luotu Salolle. Hänestä on aina löytynyt luontaista tyttömäisyyttä ja lapsenomaisuutta, mutta myös voimaa ja vimmaa. Tajun elämänkaaren esittämisessä tarvitaan näitä kaikkia, mutta myös kosolti herkkyyttä ja haurautta. Ja kaikkea Salolla  riittää, ihan äärirajoille asti:  näemme siis valtavan intensiivisen, lähelle tulevan roolityön.

Santeri Kinnusen näyttelijäkuva on Helsingin kaupunginteatterin viime vuosien töissä monpuolistunut. Tyko Sallisen rooli on uusi etappi tällä tiellä, hyvin kaukana niistä komediaveijareista, joita Kinnunen sai viime vuosikymmenellä tehdä putkeen. Ihan ilman veikeyttä hän ei Tykoakaan tee, mikä tuo tähän naisvihaajan hahmoon ripauksen inhimillisyyttä ja toisaalta hupaisaa kömpelyyttäkin.

Tyko-Santerissa tiivistyy jotain tämän näytelmän perusluonteesta. Vaikka aiheen perusvire on tumma, sen ei anneta jyrätä katsojan yli. Perhehelvetti, mielisairaala, sotakaan eivät ole keveämmän kosketuksen ulottumattomissa. Tragikomediaksi Tajua ei sentään tohdi nimittää, mutta mustan ja kirjavan naittavaksi taiteilijatutkielmaksi kyllä.

 

 

 

 

 

 

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat