Kolumni

Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.

Takaisin valtionhoitajaksi – määritelmä jälleen toiminnan ohjenuoraksi

”Totalitaarisen vallan ihanne ei ole vakaumuksellinen natsi eikä vakaumuksellinen kommunisti, vaan ihminen, jolle faktan fiktion välistä eroa ja oikean ja väärän välistä eroa ei ole enää olemassa.” Näin kirjoittaa filosofi Hannah Arendt tärkeässä teoksessaan Totalitarismin synty.

Olen viime aikoina uppoutunut lähes pakonomaisesti Euroopan 1900-luvun historiaan. Sitä lukemalla yritän tunnistaa niitä kohtia, jolloin kehitys alkaa mennä vääjäämättömästi pieleen eikä vaarallista kierrettä voi enää pysäyttää.

Arendtin ohella oppaanani on ollut Yalen yliopiston professori Timothy Snyder, joka kuvaa kirjoissaan Tappotanner ja Musta maa veristä historiaa itäisessä Keski-Euroopassa, jossa vuosina 1933-1945 kuoli väkivaltaisesti 14 miljoonaa ihmistä. Suurin osa heistä, juutalaisista, valkovenäläisistä, ukrainalaisista, puolalaisista ja balteista, menetti henkensä muualla kuin sodan taisteluissa.

He kuolivat Babi Yarin montun ja Katynin metsien kaltaisiin paikkoihin ammuttuina. Ja ampujina oli Arendtia lainaten ihan tavallisia ihmisiä.

Snyder toteaa, että Hitlerin miehityksen vallitessa Valko-Venäjällä, sen nuorilla miehillä oli tasan kaksi vaihtoehtoa: tulla pakko-otetuiksi joko natsien poliisivoimiin tai puna-armeijan partisaaneihin. Kummatkin joukot tekivät kauheita asioita. Muistamattomiksi painetut muistot ja vuosiymmeniä jatkunut elämä totalitarismissa jarruttavat edelleen demokratian ja oikeusvaltion juurtumista noilla alueilla. Ja tässä kohdin ajattelen myös Syyrian ja Irakin nuorukaisia, jotka ovat samalla tavoin vaarassa joutua joko tappajiksi tai tapetuiksi.

Historia ei välttämättä toista itseään, mutta uskon, että siitä voi oppia. Arendtin toteamus totuuden suhteen välinpitämättämistä ja tietämättömistä ihmisistä vihapolitiikan toteuttajina havahduttaa huomaamaan, kuinka tärkeä oli suurten tiedotusvälineiden päätoimittajien vetoomus aidon tiedonvälityksen puolesta valhemediaa vastaan.

Lukiessamme, kuinka helvetti pääsi valloilleen Puolassa Stalinin ja Hitlerin tuhotessa, toinen idässä ja toinen lännessä, sen valtiolliset rakenteet, ymmärrämme, kuinka tärkeätä on varjella demokraattisia instituutioita ja oikeusvaltiota.

Valppaana pitää olla myös silloin, kun kuulemme väittetä sisäisen turvattomuuden lisääntymisestä, vaikka faktat eivät tue väitettä tai kun puhutaan kansanryhmistä ja uskontokunnista uhkina. Juutalaiset olivat satoja vuosia syntipukkeja Euroopassa. Nyt keskustelemme muslimeista samaan tapaan. Myös antisemitismin noususta on jälleen merkkejä.

Matka historian pimeisiin aikoihin vakuuttaa ennen kaikkea kahdesta seikasta. On äärimmäisen tärkeätä pitää huolta parlamentaarisen demokratian legitimiteetistä ja toimintakyvystä. On huolestuttavaa, että lähes 60 prosenttia äänioikeutetuista ei osaa tai halua sanoa, mitä puoluetta he voisivat äänestää.

Vuoden 1919 jälkeen SDP:n suurin ansio on ollut parlamentarismin puolustaminen. Se pelasti Suomen diktatuurista 1930-luvulla ja sen seurauksena maan itsenäisyyden toisen maailmansodan myrskyissä. Puolueen vahvuuden vuosina SDP:ta haukuttiin valtionhoitajaksi. Minusta tuo määritelmä pitäisi ottaa jälleen haltuun ja toiminnan ohjenuoraksi. Kokonaisuus ja vakaus tarvitsevat puolustajan.

Toinen keskeinen asia on toimia sen puolesta, että kansalaisten ulottuvilla on kunnollista tietoa päätöksenteon taustoista ja tavoitteista. Ymmärrän edustuksellisen demokratian niin, että valitsemme päättäjät hankkimaan monipuolista informaatiota, ajattelemaan ja päättämään puolestamme.

Tätä puolta politiikassa on vahvistettava. Vastuullinen päättäjä ei ajelehdi ennakkoluuloja ja kärjistyksiä myötäillen ja pikavoittoja toivoen.

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko. Ulpu Iivari

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja europarlamentaarikko.