Kolumni

Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Suomen Senioriliikkeen puheenjohtaja.

Talouskuriajattelu on tämän päivän mantra – kuvitellaan, että raha on paras konsultti

Meillä on maakuntahallinnon historian suurin muutos edessä. Hyvää valmistelutyötä tehdään ja keskustelut maakuntahallituksessa ovat olleet palkitsevia.

Minua on kuitenkin huolettanut yksi, perustavaa laatua oleva kysymys. Kuinka päätöksenteko tapahtuu edustuksellisessa demokratiassamme. Poliittisen elimen on aina pidettävä huoli siitä, ettei se menetä otettaan päätöksenteosta ja joudu virkavalmistelun vietäväksi, niin laadukasta kuin jälkimmäinen teknisesti onkin.

Meille tätä sote-uudistusta ja maakuntastrategiaa esitelleet virkamiehet ovat tehneet huolellista ja asiantuntevaa työtä. On kuitenkin hyvä tiedostaa valmistelun näkökulma. Hallitsevana on yksi, standardiksi vakiintunut lähestymistapa, ja se määrää valmistelun kielen.

Tätäkö me poliitikot haluamme?

Käsitteiden käyttö on valtaa. Esimerkkinä olkoon termi ”heikko huoltosuhde”. Se on poikkeuksellisen huono, jopa ikäihmisiä leimaava sosioekonominen muuttuja, ja kuitenkin niin vahvasti valmistelua ohjaava taustaoletus.

Sote-uudistuksessa puhumme julkisesta palvelusta. Jatkossa sen tuloksellisuutta mietitään ensi sijassa toiminnan taloudellisuuden ja tehokkuuden kannalta. ”Sosiaalinen liikelaitos”, jo termi viittaa ei-julkiseen palveluun, onnistuu toiminnassaan, jos se onnistuu säästämään.

Talouskuriajattelu on tämän päivän mantra, jota virkakoneisto auliisti tarjoaa. Onnistumista ei mitata ensi sijassa vaikuttavuuden ja laadun näkökulmasta, tässä tapauksessa ihmisten terveydentilasta, vaan kuvitellaan, että raha on paras konsultti.

Uusimaa, jonka terveystaso on Suomen maakunnista Ahvenanmaan jälkeen paras, on tuotetun palvelun taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta heikoilla. Miksi? Siksi, että esimerkiksi erikoissairaanhoidossa se vastaa valtakunnallisesti erityisen vaikeista potilaista tai harjoittaa kliinisen toiminnan ohella koulutusta ja tutkimustyötä.

Nyt meille kerrotaan, että jatkossa, sote-uudistuksen jälkeen, sosiaalisen liikelaitoksen johdon tuloksellisuutta mitataan ensi sijassa taloustehokkuuden näkökulmasta. Toiminto siis tulee olemaan kilpailukykyistä ja onnistunutta, kunhan vähennetään tutkimuksen, koulutuksen ja erityishoidon osuutta. Tätäkö me poliitikot haluamme?

On erikoista, että Uusimaa, joka sosiaalisilta hyvinvointi-indikaattoreiltaan on Euroopan 257 alueesta seitsemänneksi paras, valitsee itselleen strategiseksi tunnuksekseen ”Rohkea uudistuja”. Eikö parempi tavoite olisi ”Rohkea tasonsa säilyttäjä”?

Me puhumme liiaksi ”hallitusta rakennemuutoksesta”, ”arvojohtamisesta”, ”rohkeasta uudistumisesta” jne. avaamatta mikä on arvojen, muutoksen tai uudistumisen sisältö. Tällä kertaa me sisällön tiedämme. Kyse on sosiaali- ja terveyspalvelujen sopeuttamisesta palvelumarkkinoihin. Meille jätetään pohdittavaksi vain tuon Suomen historian merkittävimmän yksityistämisprosessin hallittu toteuttaminen.

Tämä lähestymistapa jättää vähän tilaa sellaiselle näkökulmalle, joka kyseenalaistaa julkisen palvelun markkinaehtoistamisen. Ei ideologisista, vaan palvelun yhdenvertaisen saavutettavuuden ja vaikuttavuuden syistä. Jokaisen terveys on yhtä arvokas.

Suomessa on kansainvälisissä vertailuissa yksi maailman laadukkaimmista (ja myös kustannustehokkaimmista) terveydenhuoltojärjestelmistä. Nyt olemme kuitenkin ”rohkeasti uudistumassa”. Mihin suuntaan? Sellaisiin markkinaehtoisiin järjestelyihin, joista muut haluavat pois, ja ovat vain ihaillen katsoneet maailman laadukkainta palvelumallia, pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Tätä me taas olemme nyt ”rohkeasti” purkamassa.

Pitääkö meidän kantapään kautta kokea, että Uusimaa, ”rohkea uudistuja” putoaa seitsemänneltä sijalta sadanneksi Euroopan maakuntien välisessä sosiaalisen hyvinvoinnin indeksivertailussa

Pelkoni on, että otamme vakavaa taka-askelta – ja kuorrutamme tekomme taloushallinnonkielellä ”tulosjohtamisesta” ja ”tehokkuudesta”, ellemme sitten eufemismilla ”valinnanvapaus”. Se, mistä me poliitikot nyt valmistelukoneiston ohjeistamana keskustelemme, on, kuinka hallitusti tämä julkisen palvelujärjestelmän purku tehdään.

Iso-Britanniassa ovat kääntämässä kurssia takaisin. Uudelleenarviossa on kyse aiempien julkisten palvelujen nykyisistä kustannuksista ja yhdenvertaisesta saavutettavuudesta. On jouduttu toteamaan, että markkinaeuforia ja ”valinnanvapaus” vietiin liian pitkälle. Nyt pohditaan rautateiden, postin ja terveydenhuollon palauttamista julkiseksi palveluksi.

Pitääkö meidän kantapään kautta kokea, että Uusimaa, ”rohkea uudistuja” putoaa seitsemänneltä sijalta sadanneksi Euroopan maakuntien välisessä sosiaalisen hyvinvoinnin indeksivertailussa? Silloinko me vasta uskomme, jos silloinkaan?

Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on entinen kansanedustaja ja Suomen Senioriliikkeen puheenjohtaja.

Kolumni

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.

Hoitsu hei, älä jätä minua

Kiinteistönvälittäjä, joka lähteekin kesken asuntonäytön pois kohti seuraavaa asuntonäyttöä. Myyjä, joka lyö kassaan vain puolet ostoksistasi ja jättää loput hihnalle. Tilaamastasi ravintola-annoksesta kokki valmistaakin vain puolet. Kuulostaako aivan absurdilta? Sitä se ei kuitenkaan ole suurelle osalle kotihoidon työntekijöistä. Asiakkaiden hoidon tarve ja heille annettu aika ja resurssit harvoin kohtaavat. Työ tehdään jatkuvan kiireen ja paineen alla, tosin vasten työntekijöiden omaa tahtoa.

Eräs ystäväni kirjoitti vähän aikaa sitten Facebook-seinällään siitä, miten hän avoimen yliopiston opinnoissaan sai parhaan arvosanan (5) vanhustyön etiikan kurssista. Samaan aikaan hän joutuu työskentelemään alimman arvosanan (1) mukaisesti vasten tahtoaan. Hän kirjoittikin: ”Paperilla arviointi voi olla vitonen, mutta käytännössä se on 1-2. Osaatteko kuvitella, miltä se tuntuu? Tehdä töitä kaikkia omia periaatteitaan vastaan?” Kirjoitusta lukiessani kurkkuani puristi. Mietin, miltä tuntuisi toimia kaiken aikaa omaa arvopohjaani vasten. Miten kukaan jaksaa huonopalkkaista työtä jatkuvan arvoristiriidan värittämänä ja miksi me sallimme sen?

Ristiriita laadukkaan ja eettisen hoidon välillä on valtava, kun työtaakka harteilla kasvaa ja omaisten vihaiset valitukset kaikuvat korvissa.

Huhtikuussa 2017 THL julkaisi Vanhuspalvelujen tuottajakohtaisen seurantatutkimuksen, minkä mukaan kotihoidon asiakkaiden määrä kasvaa jatkuvasti samaan aikaan kun ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on vähennetty merkittävästi. Työntekijäresurssien vapautuminen vaativamman hoidon paikoista ei kuitenkaan näy kotihoidon henkilöstössä lisäyksenä. Kotihoidon asiakkaat ovat yhä monisairaampia ja huonokuntoisempia ja sitä kautta käyntimäärät ovat myös nousussa. Ristiriita laadukkaan ja eettisen hoidon välillä on valtava, kun työtaakka harteilla kasvaa ja omaisten vihaiset valitukset kaikuvat korvissa.

Taakka ei rasita ainoastaan hoitajien henkistä jaksamista, vaan yhä useampi kotihoidon työntekijä repii itsestään liikaa myös fyysisesti. Tämä näkyy äärimmäisen hyvin myös omassa työssäni fysioterapeuttina; kotihoidon työntekijöillä on enenevissä määrin erilaisia tuki- ja liikuntaelinvaivoja, joiden alkuperä usein löytyy työn fyysisestä kuormituksesta —hyvästäkin ergonomiasta huolimatta. Ei ihme, että monet kotihoidon työntekijät miettivät alanvaihtoa tai jatkokoulutusta. Toisaalta samaan aikaan työvoimapoliittiset koulutukset suoltavat uusia lähihoitajia työmarkkinoille, mikä ei voi olla ratkaisuna työvoimapulaan. Hoivatyö on sydämen työtä ja väitän, että kaikista työttömistä ei voida kouluttaa hyviä hoitajia.

Miten hinta ja laatu saadaan kulkemaan käsi kädessä?

Ihmisten hoitaminen ja terveys ovat kasvavissa määrin myytävänä. Syntyvyys on laskussa ja tulevien, yhä pienempien sukupolvien harteille on lankeamassa yhä huonompikuntoisempia hoidettavia vähemmillä laitospaikoilla. Miten hinta ja laatu saadaan kulkemaan käsi kädessä? Miten varmistamme, että hyvät hoitajat jaksavat työssään? Miten yhteiskuntamme arvokkaimpien työntekijöiden ääni saadaan kuuluviin, kun heillä ei ole mahdollisuutta tai sydäntä jättää työtään tekemättä lakkoilemalla? Meillä päättäjillä on vastuu ja velvollisuus tuoda ratkaisuja rohkeasti ja avoimesti esille.

Tulevan sote- ja maakuntauudistuksen keskellä on oltava tiukkana. Minä en halua, että vanhempieni arvokas ja hyvä vanhuus määritellään valtakunnallisen hoivayrityksen osinkotuottojen ehdoilla. Minä en halua, että kenenkään hoitajan tarvitsee itkeä työpäivänsä jälkeen sitä, että joutui jättämään kaatuneen asiakkaan lattialle, koska nostoapu olikin saatavilla vasta parin tunnin päästä.

Niina Kivinummi

Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Hellsten

Kirjoittaja on Eläkkeensaajien Keskusliiton entinen puheenjohtaja.

Kotitalousvähennys – köyhät älkööt vaivautuko!

Suomessa otettiin runsaat 15 vuotta sitten käyttöön kotitalousvähennysjärjestelmä. Sillä oli erilaisia tavoitteita, muun muassa harmaan talouden suitsinta, kodin pikkuremonttien tekemisen helpottaminen ja niin edelleen.

Järjestelmää on useaan otteeseen muuteltu, varmaankin parempaan suuntaan. Se on toiminut suunnilleen niin kuin on ollut tarkoitus. Yhtenä sen haittapuolista on ollut se, että palvelujen myyjät ovat vähän keinotelleet niin, että työn osuutta on kasvatettu ja tarvikkeiden puolestaan pienennetty.

Mutta ainahan jokaiseen järjestelmään liittyy erilaisia lieveilmiöitä.

Järjestelmässä on kuitenkin yksi suuri valuvika. Sen ulkopuolelle jäävät joko kokonaan tai osittain ne ihmiset. jotka eivät maksa veroja ollenkaan tai joiden veronmaksu on vähäistä.

Sen piirissä olisivat 75 vuotta täyttäneet henkilöt.

Tämä joukko koostuu suurelta osin eläkkeensaajista. Jos eläke on vuositasolla vähemmän kuin 20 000 euroa, ei kotitalousvähennystä voi hyödyntää täysimääräisesti. Jos eläketulo on vuodessa vähemmän kuin 11 500 euroa, ei kotitalousvähennystä voi hyödyntää lainkaan. Yli 75-vuotiaista eläkkeensaajista käyttää kotitalousvähennystä vain noin 12 prosenttia.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että noin 150 000 eläkkeensaajaa voi hyödyntää kotitalousvähennystä vain osittain tai ei lainkaan.

Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra teki pari vuotta sitten erilaisia selvityksiä ikäihmisten elämiseen ja olemiseen liittyen. Eläkeläisliittojen etujärjestö Eetu oli eri tavoin mukana näissä selvityksissä.

Yhtenä selvityksenä kohteena oli kotitalousvähennysjärjestelmän uudistus. Tiivistettynä sen voi sanoa olevan veronhuojennuksen ja suoran tuen yhdistelmä. Sen piirissä olisivat 75 vuotta täyttäneet henkilöt.

Mallissa kotitalouspalvelutyön verovähennysoikeutta kasvatettaisiin 70 prosenttiin. Lisäksi uutena elementtinä tulisi se, että suorana tukena palvelujen ostoon annettaisiin enintään 1.200 euroa vuodessa niille, joiden verot eivät riitä vähennyksen tekemiseen. Tätä suoraa tukea pienentäisi se, kuinka paljon pystyy käyttämään verovähennystä.

Malli on suunnilleen kustannusneutraali eli tätä mallia ei voi tyrmätä pelkästään sillä, että maksaa liikaa.

Tänä päivänä kaikki uudistukset kulminoituvat rahaan tai pikemminkin sen puutteeseen. Tätä uudistusta valmisteltaessa on selvitetty myös sen kustannusvaikutuksia. Taustatyössä on ollut mukana muun muassa Tilastokeskuksen, Kuntaliiton ja Valtiovarainministeriön väkeä. Tämän taustatyön johtopäätös on, että esitetty malli on suunnilleen kustannusneutraali eli tätä mallia ei voi tyrmätä pelkästään sillä, että maksaa liikaa. Tällainen väite olisi vailla todellisuuspohjaa.

Tätä Sitran ideoimaa mallia kannattaisi lähteä selvittämään tarkemmin. Se antaisi ensinnäkin hyvin pienituloisille eläkkeensaajille mahdollisuuden – toki rajallisen – hankkia erilaisia elämää helpottavia palveluja itselleen. Toisekseen se hyvin toteutettuna tukisi sitä yleistä tavoitetta, että pitäisi voida asua omassa kodissaan mahdollisimman pitkään.

Yhteiskunnassa on viime vuosina yhä enenevässä määrin alettua puhua eläkeläisköyhyydestä. Tämä kotitalousvähennysjärjestelmän muutos ei toki poistaisi eläkeläisköyhyyttä. Ehkä se omalta osaltaan helpottaisi sitä hieman ja antaisi kotona asumiselle vähän inhimillisemät olosuhteet.

Kolumni

Reijo Päivärinta

Mielipide: Presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä! Pankaa yli-intoinen puolustusministeri kuriin

Tuula Haatainen toi vaalikisassaan jämäkästi esiin maamme poliittisen johdon asevientipolitiikan, josta vientilupien osalta vastaavat viime kädessä presidentti, pääministeri sekä ulko- ja puolustusministerit. Voin todeta, että Suomen laiton asevienti sotaa käyvin maihin on alkanut jo 1960-luvulta ja että silloin rikottiin yksiselitteisesti sekä Pariisin rauhansopimusta että Suomen YK:ssa tekemiä sitovia päätöksiä olla viemättä sotamateriaalia sotia käyviin maihin. Rauhansopimuksen rikkomisen osalta ei jää mitään jossiteltavaa.

Kansainvälisen oikeuden silloiset parhaimmat asiantuntijamme Erik Castren ja Allan Rosas arvioivat tutkimuksessani yksiselitteisesti, että Pariisin rauhansopimus kielsi Suomelta kaiken sota-aseviennin. Sopimushan sanoi, että ”Suomi älköön ylläpitäko sotamateriaalin tuotantokoneistoa yli sen, mikä on tarpeen omien puolustusvoimien ylläpitämiseen”.

Sopimuksista huolimatta veimme jatkuvasti esimerkiksi rynnäkkökivääreitä Lähi-idän sotaa käyville valtioille. Kun tein aikanani Tampereen yliopistossa aiheesta opinnäytettä, puolustusministeriö vaikeutti työtäni. Ministeriön virkamies ei edes suostunut kertomaan, mitkä tehtaat tuottavat Suomessa asemateriaalia, vaikka tieto oli laajasti julkista. Miten on tänä päivänä?

Nyt peli on vihellätävä Tuula Haataisen esittämällä tavalla poikki. Näin tekee myös Norja. On ikuinen häpeä maallemme, että panssarimme ovat tänään mukana tuhoamassa Saudi-Arabian toimesta Jemenin siviilejä, sairaaloita ja kouluja.

Presidentti Niinistö ja pääministeri Sipilä! Pankaa yli-intoinen puolustusministeri kuriin ja palauttakaa vihdoinkin luottamus maamme asevientipolitiikkaan. Millä oikeudella ja moraalilla Suomen puolustusministeriö puoltaa vientilupia kuolemankaupalle Lähi-idän siviilejä tappamaan?

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Heikki Puolamaa

Mielipide: Oma työurani on kestänyt 50 vuotta – tällaiset kepitykset heikko-osaisia kohtaan on estettävä heti

Esitän, että ei leikata kenenkään työttömyyskorvauksia. Niille työnhakijoille, jotka pystyvät täyttämään mallin vaatimukset, maksetaan tuo 4,65 %. Työn hakukin aiheuttaa kuluja, kuten esimerkiksi erinäiset järjestelyt ja matkat.

Maanantaina 22.1. A-studiossa työministeri Jari Lindström totesi, että työttömiä ei pakoteta vaan patistetaan aktiivisuuteen.

TV1:n Perjantai-illassakin oli työttömien kohtaloita, rankkaa. Siis nyt tukea työttömille!

Kun päivärahoja leikataan, aiheuttaa se paineita ja kustannuksia TE-toimistoille ja Kelalle. Asumis-, toimeentulo- ja työmarkkinatukihakemukset ruuhkauttavat byrokratiaamme. Nämä aiheuttavat kohtuuttomia lisäkustannuksia viranomaiskäsittelyissä.

Luontevasti kannustamalla ja aktivoimalla työttömiä työpaikat ja työntekijät kohtaavat. Tällöin yhteiskunnan kustannukset jakaantuvat oikeudenmukaisesti ja kunnioittaen tasa-arvoa. Tämä on inhimillistä säästöä myös tukikuluissa.

Suunnitelmissa oleva Aktiivimalli II, jossa työttömän pitää osoittaa aktiivisuutta 12 viikon aikana viikoittain – ja jos ei osoita, seuraa 60 päivän karenssi. Tällaiset kepitykset heikko-osaisia kohtaan on estettävä heti. Onneksi oma työurani on kestänyt 50 vuotta, ei työttömyyttä eikä tarvetta asioida työvoimatoimistoissa. Olen ollut töissä eri puolilla Suomea yli kymmenellä paikkakunnalla. Ei mitään pakkoa, vaan kun on tarvittu tekijää, niin miehän menin.

Jutusta poistettu A-studiossa esiintyneen Tiinan lausunto virheellisen sitaatin vuoksi klo 18.23.

Kolumni

Tellervo Haapasalo-Koukku

Mielipide: Hävetkää demarit

Vaikka gallupit lupasivat Niinistölle voittoa, kyllä hävettää demarien äänestyskäyttäytyminen. Monilla varmaan alkoi naama sinertää kuin sydänvikaisella, kun piti loikata kokoomukseen kelkkaan.

Vanhana demarina en varmaan ole ajan tasalla kun en ymmärrä tuota kokoomuksen suosiota näissä vaaleissa. Itse en ole ikinä äänestänyt kokoomuslaista tai muutakaan porvaria, enkä varmasti tule äänestämäänkään, olkoon vaikka kuinka suosittuja ehdokkaita.