– Kaikessa poliittisessa puheessa on aina läsnä edustamisväitteitä. Esimerkiksi kuka mistäkin asiasta saa hyötyä, hän täsmentää Demokraatille.

– Poliittisen kulttuurin kannalta olisi hyvä, että väitteitä esitettäisiin useita erilaisia. Jos poliittisen keskustelun kenttä kapeutuu, se on pelottavaa demokratian kannalta.

Mattilan mukaan on olennaista havaita, että aina kun poliittista keskustelua käydään, osoitetaan asioissa ja päätöksissä olevan hyötyä jollekin. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan edustamisväitteistä.

Talvivaaran tapauksessa puheella ihmisten ajatuksista ja eduista kaupattiin poliittisia tarkoitusperiä neutraalilta kuulostavalla kielellä. Mattilan raportista selviää, että Talvivaaran lähiseutujen kansanedustajien puhe eduskunnassa oli aiheen tiimoilta pääasiassa pinnallista ja ympäripyöreää, korostaen sekä työpaikkoja että luonnonsuojelua ihmisten etuna.

– Korostettiin olevan suomalaisten etu, että on esimerkiksi kaivostoimintaa. Varsinaisia päätösehdotuksia puheeseen ei sisältynyt.

Stop Talvivaara -kansalaistoimijoilla sen sijaan puhe petetyistä kainuulaisista toimi polttoaineena vaatimukselle sulkea kaivos. Raportin mukaan Stop Talvivaara -liikkeen tiedotteissa ja videoissa seikkailivat maitotilalliset, kalastajat, pastorit ja turismiyrittäjät.

– Näiden ihmisten suulla Stop Talvivaara ikään kuin ilmoittautui paikallisten ja “tavallisten” kansalaisten edustajaksi. Tällä tavoin se pyrki kyseenalaistamaan muun muassa silloisen elinkeinoministeri Jan Vapaavuoren (kok.) määritelmän “yhteiskunnan kokonaisedusta”.

Kun eduskunnassa keskustelu jäi Mattilan mukaan varsin ympäripyöreäksi, mikä ei sinällään ole tavatonta tai ongelmallista, kansalaistoimijoiden suulla asiaa otettiin kärkkäämmin esiin.

Hänen mukaansa voikin olla mahdollista, että Stop Talvivaara -liikeen aktiiveja ei otettu tapauksen aikana tarpeeksi vakavasti. Jälkiviisaana voidaankin nähdä aktivisteilla olleen relevantti sanoma. Tämä on myös todistettu oikeudessa Talvivaaran entisten johtajien saadessa rikostuomioita, jotka eivät kuitenkaan ole vielä lainvoimaisia.

Kansalaistoimijoiden rooli korostuu Mattilan mukaan tätä kautta poliittisessa keskustelussa. Niillä on demokratian kannalta oma tärkeä tehtävänsä tuoda esiin kriittisiä ja toisenlaisia äänenpainoja ”yleisen edun” ympärille keskittyvän eduskuntakeskustelun lisäksi.

– Poliitikkojen puheita seuraavan yleisön on syytä olla tietoisia siitä, mitä kulloinkin esitetään kenenkin eduiksi.

Raportista selviää lisäksi eräs mielenkiintoinen piirre Talvivaaran tapauksesta. Monet kansanedustajat pitivät Talvivaaraa nimenomaisesti kansallisena kysymyksenä, tarkastelivatpa he sitä kaivosteollisuuden tai ympäristön näkökulmasta. Kysymyksen kansallisesta merkittävyydestä kieli sekin, että ministerit ylipäätään puuttuivat Talvivaaran toimintaan.

Kuitenkin jotkut kansanedustajat ja muut toimijat pyrkivät kyseenalaistamaan Stop Talvivaaran toimintaa väittämällä, että liike ei olisi ollut paikallinen. Esimerkiksi Mattila toteaa, että jotkin Talvivaaraa puolustaneet tahot esittivät paikalliset kyllä olleen kaivoksen takana. Aktivistit puolestaan tulivat Helsingistä tarkoituksenaan aiheuttaa ongelmia.

– Kansalaistoimijat joutuivatkin paradoksaaliseen tilanteeseen: ollakseen legitiimejä toimijoita, heidän olisi pitänyt olla paikallisia, mutta Talvivaara ei kuitenkaan ollut paikallinen kysymys, Mattila kertaa.

– Miksi kansalaistoimijoiden pitäisi olla paikallisia? Eiväthän Pekka Perä tai ministeritkään olleet paikallisia, hän kysyy.

Mattila huomauttaa vielä olevan tärkeää havaita, että edustamisväitteitä käyttäviä toimijoita on yhtä paljon, kuin on politiikasta puhuvia ihmisiä. Keinoa käytetään aina kun puhutaan politiikkaa.

– Ei tarvitse olla poliitikko tai aktivisti.

Mattila haluaakin korostaa, että ihmisten olisi tärkeä tunnistaa tämä.

– Taito tunnistaa ja tulkita edustamisväitteitä on olennaista demokratian jatkuvuudelle. Kansalaistoiminta on tärkeää ennen kaikkea siksi, että eduskunnasta ei ole haastamaan vallalla olevia “totuuksia” siitä, mitä ihmiset ajattelevat ja mitkä heidän etunsa ovat.