Ukrainan kaupungit ovat tulen alla. Venäjän ohjuksia on iskeytynyt viime viikkoina runsaasti voimalaitoksiin, sähköverkkoihin, ostoskeskuksiin, sairaaloihin ja kerrostaloihin.

Venäjä on käyttänyt iskuissa kaukaa laivoista ja lentokoneista laukaistuja risteilyohjuksia, ballistisia ohjuksia, neuvostoaikaisia meritorjuntaohjuksia sekä Iranista ostamiaan maaliin törmääviä drooneja.

Kymmenittäin siviilejä on kuollut, ja aineelliset tuhot ovat olleet tuntuvia. Sähkönjakelu on kärsinyt pahoin keskellä talvea.

ISKUJA Ukrainan kaupunkeihin ja siviilikohteisiin oli toki tehty tätä ennenkin pian vuoden jatkuneen sodan mittaan.

Ukraina sanoo ampuneensa alas suuren osan ohjuksista, välillä jopa kolme neljästä. Läpi päässeitä on silti ollut paljon.

Länsimaiden poliittiset johtajat ovat paheksuneet Venäjän iskuja siviilikohteisiin, luvanneet auttaa Ukrainaa ja vahvistaa sen ilmatorjuntaa.

Maan kaikkia siviiliasutusta ei kuitenkaan edes teoriassa voisi suojata ilmatorjunnalla aukottomasti.

Venäjän alueella sijaitseville laukaisualueille iskeminen olisi ehkä tehokas vastakeino, mutta länsimaat ovat arastelleet antaa Ukrainalle sellaisia aseita, jotka yltäisivät riittävän kauas.

KOSTOISKUILLA on esikuvansa historiassa. Samantapaista raukkamaista ohjussotaa alkoi käydä Natsi-Saksa vuonna 1944, kun toinen maailmansota oli kääntynyt sille tappiolliseksi.

Saksa oli alkanut kehitellä V-ohjuksiksi nimettyjä kostoaseita, saksaksi vergeltungswaffen. Brändinimen lanseerasi propagandaministeri Joseph Göbbels.

Propagandapuheissa niillä kostettiin nimenomaan länsiliittoutuneiden siviileille kaikkia niitä tappioita ja kasvojen menetyksiä, joita Saksan sotakoneisto oli joutunut muualla kokemaan.

Ensimmäinen kostoaseista oli V1, lentävä pommi ja risteilyohjuksen esi-isä.

Fieseler-lentokonetehtaan rakentama lentolaite laukaistiin yleensä katapultilla kiskoilta ja se lensi yksinkertaisen sysäysputki-suihkumoottorin voimalla. Moottorin äänestä britit keksivät laitteelle kutsumanimen ”buzzbomb”, surinapommi.

V1 lensi gyroskooppiin ja kompassiin perustuvalla automaattiohjauksella kohteeseensa. Halutun lentomatkan jälkeen laitteisto käänsi koneen syöksyyn, putoamaan kohti maata. Taistelukärkenä oli 850 kiloa voimakasta räjähdettä.

Ohjuksissa käytetty tekniikka ei mahdollistanut täsmäiskuja esimerkiksi tiettyihin rakennuksiin, mutta Lontoon kokoiseen kaupunkiin sillä osuttiin.

Saksan V1 oli alkeellisella suihkumoottorilla varustettu risteilyohjuksen esi-isä.

ENSIMMÄISET V1-ohjukset laukaistiin Saksan miehittämästä Pohjois-Ranskasta Lontooseen 13. kesäkuuta 1944, viikko sen jälkeen, kun liittoutuneet olivat nousseet maihin Normandiassa.

Loppuvuoden aikana Saksa ampui Englantiin noin 10 000 ohjusta. Lontooseen asti niistä pääsi 2 419, ja ne surmasivat yli kuusi tuhatta ihmistä.

Kiivain päivä oli 3. elokuuta, jolloin Lontooseen putosi 220 ohjusta. Yksi osui Buckinghamin palatsin viereen.

Vaikka liittoutuneetkin tiesivät, ettei ohjuksilla ole vaikutusta sodan lopputulokseen, uhka otettiin siviiliväestön pelästyksenkin takia vakavasti. Lontoolaisetkin olivat jo luulleet pääsevänsä turvaan Saksan pommikoneilta.

Ranskassa etenevät joukot saivat tehtäväkseen vallata ohjusten laukaisuasemia. Britannian sisäministeri Samuel Hoare sanoi maan joutuneen ”robottikoneiden” hyökkäyksen kohteeksi, ja brittien nopeimmat hävittäjät keskitettiin jahtaamaan V1-ohjuksia.

Brittilentäjät havaitsivat saman kuin heidän ukrainalaiset kollegansa vuosina 2022-2023. Matalalla, muutaman sadan metrin korkeudessa lentävä risteilyohjus on yllättävän hankala ampua alas.

V1 oli hyvin nopea, pienikokoinen ja kesti paljon osumia. Hävittäjän tykkisarjat usein räjäyttivät V1:n taistelukärjen, ja moni lentäjä sai surmansa tämän vuoksi.

Ohjuksen pystyi myös suistamaan suunnastaan häiritsemällä oman koneen ilmavirtauksella sen lentorataa, mutta tämä vaati lentäjältä taitoa.

Brittien ilmapuolustus, eli hävittäjät ja tutkalla ohjatut ilmatorjuntatykit pudottivat suurin piirtein puolet laukaistuista V1-ohjuksista. Noin tuhat putosi ennen Englantia teknisten vikojen takia.

SAKSAA kiinnosti kovasti, millaista tuhoa heidän ohjuksensa oikeasti aiheuttivat.

Brittien vastavakoilu oli jo tuossa vaiheessa sotaa paljastanut useimmat Saksan agentit, ja syötti heidän kauttaan harhaanjohtavaa tietoa ohjusten osuma-alueista ja vähätteli iskujen vaikutusta kansan mielialoihin.

Iskut olivat sinänsä julkista tietoa ja brittilehdissä kerrottiin, mihin ohjuksia oli osunut.

Englantiin ammuttujen V1:en määrä väheni syksyllä 1944, kun Ranskassa etenevät maajoukot saivat vallattua niiden laukaisualueita.

Lontoota kohtasi kuitenkin uusi uhka, ballistinen ohjus V2. Sitä oli mahdoton torjua tuon ajan teknologialla.

Saksan V2 oli ensimmäinen toimiva ballistinen ohjus.

Ensimmäinen V2 osui Lontooseen syyskuussa 1944. Lentonsa loppuvaiheessa V2 syöksyi kohteeseensa taivaalta kolminkertaisella äänennopeudella, eikä sen iskua siten voinut nähdä tai kuulla ennakolta.

Jälki oli pahaa. V2:ssa oli tonni samaa voimakasta amatol-räjähdettä kuin V1:ssä.

Brittihallitus yritti aluksi estää paniikkia väittämällä, että rakennuksia tuhonneet mystiset räjähdykset johtuivat kaasuputkionnettomuuksista.

Vasta marraskuussa, kun saksalaiset alkoivat mainostaa V2-ohjuksia propagandassaan, Britannian pääministeri Winston Churchill myönsi, että maa oli ollut rakettihyökkäysten kohteena ”muutamien viikkojen ajan”.

V2 laukaistiin liikuteltavalta alustalta, joten sen laukaisuja oli vaikea estää. V2 oli puhdas terroriase siinäkin mielessä, että se oli hyvin epätarkka. Aina sillä ei osuttu edes Lontooseen.

Saksa laukaisi loppuvuoden 1944 ja alkuvuoden 1945 aikana runsaat kolme tuhatta V2-rakettia, niistä useimmat Lontooseen ja tärkeään Antwerpenin sotasatamaan.

Lontoossa sai V2-iskuissa surmansa noin 2 700 siviiliä ja
Antwerpenissa noin 1 700.

Sekä V1 että V2 valmistettiin keskitysleireistä kootulla orjatyövoimalla, ja niiden valmistuksen arvioidaan vaatineen enemmän ihmishenkiä kuin mitä ohjukset kohteissaan surmasivat.

TERRORIPOMMITUKSET olivat toisessa maailmansodassa yleinen tapa. Ennen ohjusten tuloa niitä tehtiin suurilla pommikonelaivueilla.

Sodan alussa Saksa tuhosi koneillaan Puolaa, Alankomaita ja Britannian kaupunkeja. Sodan suunnan kääntyessä liittoutuneiden ilmavoimat murensivat Saksan kaupunkeja ja myöhemmin Japania.

Neuvostoliittokin pommitti vuonna 1944 muun muassa Helsingin, Tallinnan ja Budapestin asuinalueita.

Missään kohteessa terroripommitukset eivät saaneet kansan moraalia ja puolustustahtoa murtumaan.

Sitä eivät tehneet myöskään Saksan kostoaseet. V1- ja V2-iskujen aikaan Saksa oli jo väistämättä häviämässä sodan.

Varsinkin V2 oli kallis ja monimutkainen ase. Sen valmistuksen on laskettu vieneen huomattavasti voimavaroja Saksan muulta asetuotannolta, ja natsien ohjuksilla saavuttama sotilaallinen “hyöty” oli mitätön.

Historia toistaa tässä itseään: tuskin Ukrainassakaan kansalaisten taistelutahto järkkyy Venäjän ohjusiskuista, päinvastoin.

Myös Venäjälle käy koko ajan kalliimmaksi hankkia uusia ohjuksia Ukrainaan ampumiensa tilalle.

Kirjoittaja on konfliktialueisiin ja sotilasteknologiaan erikoistunut ulkomaantoimittaja.