Teatterin lumon tavoittamisessa olennaista on, että katsoja nielee mukisematta kaikki illuusiot, teatteripelit ja -leikit, joita häelle näyttämöltä tarjotaan. Karvaloimen alla hassusti askeltava näyttelijäpari pitää vaan uskoa hevoseksi, vaikka kilometrin päähän näkyy, että kyse on ihmisten tekemästä kömpelöstä eläinmimiikasta.

Sveitsiläisen Thom Luzin musiikillisen kummitustarinan täysimittaisen magiikan tavoittaakseen katsojan pitäisi hyväksyä outouksia myös todellisuudesta, sillä “When I Die” -esityksen pohjana on todellinen henkilö, todellista musiikkia, tositapahtumia – ja todella outoja juttuja.

Rosemary Brown oli tuikitavallinen, musiikillisesti vain alkeiskoulutuksen saanut brittinainen, josta tuli pieni sensaatio 1960-luvun Englannissa. Hän hän alkoi yhtäkkiä soitella ennenkuulemattomia, mutta tutunomaisen kauniita pianokappaleita. Hän kertoi hämmästyttävästä, ikään kuin spiritistisestä yhteydestään, jolla edesmenneet suuret säveltäjät sanelivat hänelle elinaikanaan keskeneräisiksi jääneitä sävellyksiään. Franz Liszt oli ensimmäinen, joka “otti yhteyttä”, jatkossa muun muassa Schubert, Chopin, Bach, Brahms, Debussy, Rahmaninov… koko kerma.

Uskoo tällaiseen paranormaalin säveltaiteen mahdollisuuteen tai ei, Thom Luzin Brownin tapauksesta virittelemä näyttämöteos oli yksi Teatterikesän vangitsevimmista kokemuksista.

Teatterikesän sveitsiläisesityksessä oltiin dialogissa kuolleiden säveltäjäsuuruuksien kanssa.

Oikeastaan vain erimallisilla pianoilla dekoroidussa näyttämökuvassa vedetty vähäpuheinen, vähäeleinen, mutta monin äänin soiva When I Die suorastaan pakotti katsomossakin huippuintensiteettiin. Käsiohjelman pienellä präntätty “varoitus” siitä, että “tässä esityksessä käytetään sellaisia äänitasoja, jotka ovat niukin naukin kuultavia” kannattikin ottaa tosissaan. Pienieleinen oli myös tapa, jolla esittäjäviisikko Brownia ja edellä mainittuja säveltäjiä käsitteli. Skeptisyydelle ei annettu valtaa, lähestymiskulmana Brown-mysteeriin oli pikemminkin hienovarainen lempeä huumori.

Tanssittua proosaa

Siinä missä sveitsiläisesityksessä näyttämöllä kävivät vuoropuhelua klassinen musikki ja teatterin muodot, islantilaisen Rebel Rebel -kollektiivin (tai pikemminkin duon) tuotannossa “Retrospektiivi – kirjoittamattomien romaanien sarja” teatterinomaiseen dialogiin pyrkivät kirjallisuus ja tanssi. Islantilanen kirjailija Snaebjörn Brynjansson ja hänen koreografi-kuvataiteilijapuolisonsa Ragnheidur Sigurdardóttir loihtivat merkillisen performanssin romaanien tanssillisesta rekonsruktiosta.

Pariskunnasta mies oli näyttämöllä kulmikkaana tanssijana, nainen katsomossa spiikkaamassa, kommentoimassa ja liveohjaamassa. Elettiin muka kuin keskellä näyttämöllistä työprosessia, vaikka illuusion luomisesta siinäkin oli kyse. Kyllä se pieni kinastelu ja epävarmuus oli kuitenkin luultavasti käsikirjoitettua todellisuutta.

Mutta se, mistä Retrospektiivissä tai sen motiiveissa ja Brynjanssonin viimeistelemättä jääneissä romaaneissa lopulta oli kyse, jäi avautumatta, vaikka kirjailija ja koreografi nykivää tanssitulkintaa sanallisestikin yrittivät availla.

Epäkiinnostavuudessaan outo valinta festivaalille. Olisko sujahtanut jonkun Teatterikesän taiteellisen johtotroikan jäsenen tuliaiskassiin tämän käydessä katsastamassa Reykjavikin kaupunginteatterin ohjelmistoa? Sieltähän festivaalille pomittiin Yana Rossin ohjaama “Lokki”, joka olikin sitten ihan toista maata, koko Teatterikesä-ohjelmiston parhaimmistoa.