Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Elokuva

Tänään tv:ssä: Neljän Jussi-palkinnon veret seisauttava road movie nuorista karkulaisista haastaa kotimaisen elokuvan yllätyksettömät latteudet

Roosa Söderholm ja Teppo Manner tien päällä.

Jos vapaudenkaipuu muuttuu mieltä sekoittavaksi ja vaaroilla leikkiväksi todellisuuspaoksi, voiko jää kantaa nuoren Raisankaan (Roosa Söderholm) alla?

Jukka-Pekka Valkeapään toinen elokuva alkaa huumaavilla kuvilla. Paksu tupakansavu syöksyy tytön punaisiksi maalattujen huulten läpi kohti pimeän huoneen kattoa. Taskulampun valo paljastaa nuorukaisen ruhjoutuneet kasvot. Säväyttävä äänimaisema kiihdyttää pulssia. Kiinni sulkeutuva ovi katkaisee ensijännityksen muttei pitkäksi aikaa.

Valkeapää on kiistatta poikkeuksellinen ohjaaja 2000-luvun kotimaisessa fiktioelokuvassa vältellessään kompromisseja ja muotivirtauksia. Hänen otoksiaan haluaa selittää auki, vaikka elokuvataide on kauneimmillaan silloin, kun se on mahdotonta. Voimakkaasti visuaalisen Valkeapään tapauksessa joutuu silti yrittämään.

Hänen esikoiselokuvansa Muukalainen (2009) ilmestyi aikanaan kuin pystymetsästä Taideteolliseen korkeakoulun lopputyönä, joka voitti myös Göteborgin elokuvajuhlien pääpalkinnon. Lähes mykkä perhepotretti pojasta aikuisten ristitulessa hylki ajan ja paikan määreitä sen verran epätrendikkäänä, ettei se löytänyt yleisöä.

Paremmin ei käynyt seuraajallekaan: neljän Jussi-pystin teos, muun muassa paras elokuva ja ohjaus, kiinnosti teatterikierroksella muutamaatuhatta katsojaa.

Kuristavaa tunnelmaa hallitsee odotus, sisältöä (ihmis)luonnon armottomuus ja arvaamattomuus.

Muukalaista ihailleille He ovat paenneet (2014) voi tuntua aluksi tyylilliseltä täyskäännökseltä mutta vain lajityypillisesti, joka ei sanana tai varsinkaan metodina vaikuta ohjaajaa liikaa rajoittavan. Perinteisenä instituutiokuvauksena ja road moviena alkavassa teoksessa henkilöjen oma ja ulkoinen todellisuus käyvät taas uhkaavaa tanssiaan, mikä on saanut jotkut kutsumaan elokuvaa peräti saduksi.

Valkeapään kahta teosta yhdistävät myös kynsiärepivä äänisuunnittelu ja leikkaus, jotka iskevät kuin veitsi myös metaforiin. Pahuuden kosketus ja viattomuuden lopullinen menetys teemoina jatkavat Muukalaisen linjoilla täysiverisesti.

ELOKUVA:
He ovat paenneet
Ohjaus: JP Valkeapää
Pääosissa: Roosa Söderholm, Teppo Manner, Petteri Pennilä, Sara Paavolainen, Pelle Heikkilä ja Jari Pehkonen
2014, 102 minuuttia
★★★★☆
Yle TV1 su 18.3. klo 21:30
Katso myös: Areenassa
Elokuvan henkilöiden taustat ja motiivit eivät paljastu samalla tavalla, eikä ole tarpeenkaan, koska he ovat sivullisia. Siviilipalveluspaikastaan nuorisokodista Raisan kanssa karkaavan Jonin (Teppo Manner) seksuaalinen kiinnostus kapinoivaan tyttöön säilyy kylläkin yllättävän varovaisena, mutta tuntemattoman kelkkaan lähteminen vakavien seuraamustenkin uhalla on silti ymmärrettävä. Tytön raaka vetovoima houkuttaa änkyttävää poikaa, jonka yksinäisyyttä edellinen ensin hyödyntää. Pälyilevä katse tekee hiljaisesta Jonista hiukan vastaavan ulkopuolisen todistajan kuin päähenkilöstä Muukalaisessa.

Heidän rinnallaan elokuvan aikuiset ovat vain välttämättömiä vastaantulijoita. Raisan enemmän tai vähemmän sairaiden vanhempien henkiselle poissaololle ei anneta selvää nimeä, mutta moni muu näyttää haluavan vain rangaista tai hyötyä nuorista karkulaisista. Ehkä Suomi onkin Jari Pehkosen pizzeria-asiakkaan tavoin rappioittavassa moraalikadossa, jolta eteenkään raha ei voi pelastaa. Vasten maailman ankaruutta syrjäinen saarikin voi tuntua paratiisilta lyhyen hetken ajan.

Kun maahan valuu maitoa purkkiin tulleesta reiästä nuorisokodin pihalla, esillä on ensimmäinen vihje lähestyvästä. Kun silmään osuva hyönteinen keskeyttää vapauden tuulten haistelun, vapaus on jo uhkaavasti harhaa. Kuristavaa tunnelmaa hallitsee odotus, sisältöä (ihmis)luonnon armottomuus ja arvaamattomuus. Painajaiset hiipivät tajuntaan enteellisinä.

Elokuvan viimeinen puolituntinen edustaa kotimaisen elokuvan historian omalaatuisinta näkökulmaa nuorten klaustrofobiseen kohtalonyhteyteen.

Klassiset Händel ja Fauré ylevöittävät kerrontaa yhtäällä, porilainen Dingo maanläheistää toisaalla. Riitasointu istuu Valkeapään luomaan utooppiseen unimaailmaan, jonka perustana on realismi. Silti elokuvan viimeinen puolituntinen edustaa kotimaisen elokuvan historian omalaatuisinta näkökulmaa nuorten klaustrofobiseen kohtalonyhteyteen, jossa elämänlanka on ohuudestaan huolimatta pitkä ja moraalikoodina velvoittava. Ehkä johonkuhun aikuiseenkin voi luottaa.

He ovat paenneet on ilman muuta kansainvälinen ohjaustyö, pessimistisessä angstissaan ja kauniissa julkeudessaan yhtä hyvin David Lynchiä kuin Charles Laughtonia. Se ei ehkä juonellisesti tai teemankaan syvällisyyden tasolla ole vastaansanomaton, mutta puutteet Valkeapää korvaa pitkälle viedyssä muotokielessä, jonka puitteita meillä on totuttu näkemään lähinnä Aki Kaurismäen ja Pirjo Honkasalon tuotannossa.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE