Justin Peck toimii vakituisena koreografina amerikkalaisen nykybaletin johtavassa ryhmässä New York City Ballet´ssa. Se näkyi sekä hyvässä että pahassa hänen illan aloittaneessa teoksessaan Heatscape (2015). Teoksen koreografia on amerikkalaisen balettityylin mukaisesti erittäin vauhdikasta, energistä ja teknisesti vaativaa. Ilmaisu painottuu kepeyteen ja sujuvuuteen. Tanssi on tehty nautittavaksi, ei niinkään syvällisempiä ajatuksia tai tunteita herättäväksi.

Justin Peck: Heatscape.

Teoksen taustana on miamilaisen graffititaiteilijan Shephard Faireyn mandala-aiheinen koristeellinen seinämaalaus, joka yhdessä Brandon Stirling Bakerin aurinkoisten valojen kanssa loi esitykseen huolettoman ja menevän ilmeen. Esityksen musiikkina oli tšekkiläisen Bohuslav Martinůn pianokonsertto 1900-luvun alusta. Mikäli sen tunsi, se antoi esitykseen historiallista syvyyttä, muuten se toimi mainiosti teoksen monipuolisena energian lisääjänä.

ILLAN TOINEN esitys, Fei Bon Earthborn, oli Kansallisbaletin tilausteos. Sekä klassisen kiinalaisen tanssin että nykytanssin koulutuksen saanut Fei Bo pyrkii teoksissaan yhdistämään itämaista ja länsimaista näkökulmaa ja perinnettä.

Earthbornissa yhdistyivät kiinalaisen nykysäveltäjän Alan Quinin sävellykset saamelaisen Duo VILDÁn musiikkiin, jota duon jäsenet joikaaja Hildá Länsman ja harmonikansoittaja Viivi Maria Saarenkylä esittivät lavalla.

Esityksessä Fei Bo halusi rinnastaa ja yhdistää näiden kahden kulttuurin lisäksi teollisen ja primitiivisen kulttuurin sekä käsitellä suhtautumista elämän kiertokulkuun, syntymään ja kuolemaan.

Isoja aiheita, joiden käsittely ei kuitenkaan näkynyt niin voimakkaana ja raskaana kuin voisi olettaa. Hyvin perinteisesti mies edusti teollista kehitystä ja nainen luonnonmukaisuutta. Liikkeellisesti ja visuaalisesti se näkyi miesten tummina, jopa vangin puvun mieleen tuovina asuina ja kulmikkaana liikekielenä. Naiset taas liikkuivat vaalean vihertävissä trikoissaan pehmeästi kuin kasvit virtaavassa vedessä.

Fei Bo: Earthborn

Sergei Popovin intensiivisesti esittämä mies oli se teollisen maailman edustaja, joka irtautui ryhmäpaineesta, lähti etsimään muutosta ja enemmän tai vähemmän sai sen tuotua mukanaan. Tai näin ainakin minä koin sen miesten paidattomissa yläosissa ja kaiken lopulta peittävässä maata symboloivassa ruskeanvihreässä kankaassa.

Tunnelmaltaan esitys oli yhtä aikaa tummanpuhuva ja toiveikas. Ja vaikka teoksessa oli solistisia osuuksia, pääpaino oli niin koreografisesti, tanssillisesti kuin ilmaisullisestikin ryhmässä.

EHDOTTOMASTI KOSKETTAVIN esitys oli illan päättänyt Akram Khanin teos Dust. Se tilattiin häneltä ensimmäisen maailmansodan satavuotismuistojuhlaan vuonna 2014. Se oli myös hänen ensimmäinen koreografiansa balettiryhmälle.

Teoksen aiheena ovat ammustehtaassa työskentelevät naiset ja heidän suhteensa rintamalle lähteviin rakkaisiin. Tilanne tiivistyy Salla Eerolan ja Michal Krčmář esittämän parin pakahduttavaan duettoon.

Esitys on täynnä vavahduttavia visuaalisia kuvia jo alun näyttämöä halkovasta seinämästä, sen takaa kajastavasta tulesta ja kaiken peittävästä savuisesta hämärästä, josta vähitellen erottuu miesten tiivis toisiinsa aaltomaisesti sitoutuva ryhmä, jonka jäsenet sitten vähitellen katoavat rinteen taakse. Paikalle jäävät pölynharmaisiin asuihin pukeutuneet naiset, joiden suru ja tuska kanavoituu tiukan päättäväiseen työskentelyyn, jossa liikkeellisesti korostuvat jalkojen rytmit.

Aivan oman lisäkierteen esitykseen tuo sen musiikki, jossa Khanin vakiosäveltäjän Jocelyn Pookin musiikkiin limittyy sodan aikana tehty sotilaan haastattelu ja laulu. Hauras nauhoitus tehtiin vain muutama viikko ennen sotilaan kuolemaa.

Dust on huikea teos ja huikea esitys ja myös valitettavasti äärimmäisen ajankohtainen.