Tanssiteatteri Raatikko otti juhliin jo pienoisen varaslähdön, sillä esitys Tarinoita muumilaaksosta sai alkuperäisen ensi-iltansa jo viime syksynä. Nyt kuitenkin voi, muumimaiseen tapaan, juhlia uudelleen, sillä eri syistä esityksen kaikki neljä tanssijaa jouduttiin paikkaamaan ja uuden miehityksen ensi-ilta oli tällä viikolla.

Pirjo Toikan käsikirjoittama ja Marja Korholan ohjaama ja koreografioima esitys perustuu Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia -teokseen, jonka tarinat sujuvasti toisiinsa risteytyen muodostavat kertomuksen kesästä Muumilaaksossa.

Tarina ilkeän tädin huonon kohtelun vuoksi näkymättömäksi muuttuneesta Ninnistä on yksi esityksen keskeisiä tapahtumia, mutta mukana ovat myös Muumipeikon löytämä viimeinen lohikäärme, Titiuun nimen saaminen ja jopa Muumipapan seikkailut hattivattien perässä. Ja kesä tietenkin alkaa ja päättyy Nuuskamuikkusen saapumiseen ja lähtöön.

Tuttuun muumimaiseen tyyliin esitys on lämminhenkinen ja tempoltaan rauhallinen, joten se sopii myös hyvinkin pienille. Tapahtumat etenevät liikkeen ja repliikkien avulla sen verran selkeästi, että välttämättä ei ole tarvinnut etukäteen tutustua tarinoihin.

Mitenkään lälly esitys ei kuitenkaan ole. Siitä pitää huolen Pikku Myyn tuttu kipakkuus ja koreografian tarinaa onnistuneesti kuljettava perusnykytanssia oleva liikekieli.

Tuore visuaalinen ilme

Erityisesti nautin esityksen visuaalisesta ilmeestä. Toki tutut hahmot ovat juuri sellaisia kuin kuuluukin, modernisti ja tanssiin soveltuvasti toteutettuna, mutta varsinkin Joona Petterssonin videoprojisoinnit ovat hurmaavia. Niissä on kauneutta ja taikaa sekä myös pieniä jekkuja.

Jokainen esityksen neljästä nuoresta tanssijasta tekee useamman roolin. Parhaiten jäi mieleen Laura Sorvari Titiuuna ja Pikku Myynä, mutta myös Joonas Kääriäinen (Muumipeikko, Tuutikki), Nooa Kekoni (Nuuskamuikkunen, Muumipappa) ja Anniina Ukkonen (Ninni, Muumimamma, Vilijonkka) olivat läsnäolevia ja vaivattomasti liikkuvia tanssijoita.

Raatikon Muumilaakson tarinoita on oiva ensitutustuminen tanssiesitysten maailmaan, jollei runsaan 50 minuutin pituus tunnu liian pitkältä. Tosin siinä esityksessä, jossa minä oli mukana, lapsikatsomo seurasi koko esityksen lähes hievahtamatta. Se jos mikä on vangitsevan esityksen merkki.