Oma Facebook-seinäni täyttyi lukuisista “minä myös” -teksteistä. Mietin itse jonkin aikaa, kirjoitanko minäkin sanat seinälleni. Uskon, että moni kirjoitti sanat, mutta jätti ne julkaisematta. Aihe on kipeä. Siksi päätin kirjoittaa sanat niidenkin puolesta, jotka eivät uskaltaneet tai muista syistä eivät siihen kyenneet. Ikävät kokemukset ovat todellisia ja väärin, vaikkei niitä jakaisikaan. En ole vielä tutustunut yhteenkään naiseen, joka ei olisi kokenut häirintää. Pahoja ja hyviäkin asioita tapahtuu jatkuvasti ilman, että kukaan kuulee niistä –  saati että niistä jäisi todisteita sosiaaliseen mediaan.

Kampanja herätti pohtimaan, tarvitseeko häirinnän kohteiden uskaltaa kertoa kokemastaan? Onko se meidän paikkamme ottaa asia esille ja tuoda häirintä näkyville? Silläkö tavalla asia muuttuu? Lukuisat julkkikset sekä Suomessa että ulkomailla ovat jakaneet kokemuksiaan. Näen sen hyvänä asiana – osittain. Vaarana on, että keskitymme liikaa häirinnän uhreihin. Meidän pitäisi myös paneutua siihen, miksi häirintä on niin yleinen ongelma.

Uskon kampanjan kuitenkin tehneen enemmän hyvää kuin pahaa. Se oli hyvä keskustelun avaaja. Ehkä kampanja auttoi joitakin “kuplassa eläviä” näkemään ongelman olemassaolon ja laajuuden. Tästä on hyvä jatkaa keskustelua ja miettiä, mitä me kaikki yhdessä voimme tehdä sen eteen, ettei yhdenkään ihmisen tarvitse kokea seksuaalista häirintää.