Teatteri ja Tanssi
20.6.2017 10:40 ・ Päivitetty: 20.6.2017 10:40
Tasokas Kuopion Tanssiviikko päättyi komeisiin israelilais- ja eteläafrikkalaisesityksiin
Myönnän auliisti kuuluvani siihen katsojakuntaan, joka nykytanssissa nauttii eniten liikepohjaisista, vahvaa tanssitekniikkaa vaativista esityksistä. Siinä suhteessa Tanssiviikon viimeisen vieraan, ensimmäistä kertaa maassamme vierailleen israelilaisen Vertigo Dance Companyn esitys “Yama” (2016) oli upeaa katsottavaa.
Yhdeksänhenkinen tanssiryhmä liikkui kuin unelma. Yhtä aikaa juurevasti, energisesti ja virtaavasti kuin vesi.
Vesi olikin tämän periaatteessa abstraktin teoksen lähtökohtia. Hebreankielinen sana yama tarkoittaa lampea. Veden moninainen liike on ollut yksi esityksen koreografin ja ryhmän taiteellisen johtajan Noa Wertheimin perusajatuksia teoksessa. Toinen on ihmisten välinen vuorovaikutus ja sen esteet. Jos veden tai ihmisten välistä liikettä pyrkii estämään, tuloksena on usein jonkinlainen räjähdys.
Vaikka liike teoksessa virtasikin, minusta niin asuiltaan kuin valaistukseltaankin tummanpuhuva esitys huokui enemmän uhkaa ja piilossa olevia esteitä kuin vapautta. Myös katosta toisinaan hyvinkin alas laskeutuneet lohkareet korostivat painetta ja purkautumistaan odottavaa energiaa.
Keskeytymättömässä, liikekieleltään välillä hyvinkin akrobaattisessa koreografiassa tanssijoiden kohtaamiset olivat intensiivisiä, mutta aina hallittuja.
TANSSI
Kuopio Tanssii ja soi
Vertigo Dance Company: Yama
Koreografia Noa Wertheim – Musiikki Ran Bagno Sello Hila Epstein – Puvut Sasson Kedem – Lavastus Nathalie Rodach – Valot Dani Fishof -Magenta
Dada Masilo: Giselle
Koreografia Dada Masilo- Musiikki Philip Miller – Valot Suzette le Sueur – Puvut David Hutt ja Songezo Mcilizeli & Nonofo Olekeng
Se mitä lopun valkoiseksi kalkittu ja kalkkikuorensa sitten hajottava naishahmo ilmaisi jäi jokaisen itsensä tulkittavaksi. Muutenkin tiiviissä ja hienossa esityksessä oli katsojalla runsaasti tulkintamahdollisuuksia tai sitten saattoi vain täysillä nauttia voimakkaasta ja upeasti kulkeneesta tanssista sen enempää teoksen symboliikkaa pohtimatta.
Giselle ei anna armoa
Kaksi vuotta sitten eteläafrikkalainen tanssija-koreografi Dada Masilo ryhmineen hurmasi Tanssiviikon yleisön uustulkinnallaan klassisesta Joutsenlammesta. Nykytanssin ja afrikkalaisen tanssin liikekieltä loistavan omaperäisesti yhdistänyt esitys oli räväkkä, hauska ja esityksen perinteitä pöllyttävä.
Nyt ryhmän esityksenä oli uunituore, toukokuussa Oslossa kantaesitetty “Giselle”.
Jos Joutsenlampi oli ollut energinen ja vauhdikas, Giselle oli sitä monta pykälää vimmaisempi ja nopeampi, aivan konkreettisesti.
Tällä kertaa enemmän afrikkalaiseen tanssiin pohjautuva koreografia oli täynnä äärimmäisen nopeaa liikekieltä. Suvantokohtia ei juurikaan ollut. Oltiin sitten kyläläisten töiden tai juhlien parissa, Albrechtin ja Gisellen rakkauskohtauksessa tai petettyjen tyttöjen haamujen, wilien, joukossa, vauhti oli nopea ja pysähtymätön.
Silti tanssiminen ei mennyt hetkeksikään pelkäksi vauhdikkaaksi sähellykseksi, vaan oli koko ajan hallittua ja tarkasti aksentoitua. Se vaati tanssijoilta rautaista tekniikkaa ja kehon hallintaa, tilan tajua ja huipputaitavaa rytmiikkaa.
Balettina Giselle on aina ollut surullinen ja traaginen rakkaustarina, jossa pääpaino on ollut Gisellen anteeksiantavassa rakkaudessa. Vaikka hän tulee hulluksi ja kuolee järkyttyneenä Albrechtin petturuudesta, hän kuitenkin pelastaa rakkaansa wilien kostolta. Ja mieskin ymmärtää lopulta, mitä hän tuli menettäneeksi.
Tämän Masilo oli täysin muuttanut. Dramaattinen esitys ei päättynyt onnellisesti. Anteeksiantoa ei ollut, vaan Giselle yhdessä muiden kostoa janoavien wilien kanssa tuhosi niin häntä suremaan tulleen kosijansa kuin ennen kaikkea pettäjänsä. Wilit eivät olleet mitään eteerisiä nuoria tyttöjä, vaan demonisia verenpuna-asuisia kostonhenkiä, jotka johtajansa, afrikkalaisen parantajajumaluuden Sangoman johdolla etsivät hyvitystä, eivät sovitusta.
En myöskään usko, että oli sattumaa, että Albrectia esitti pitkä, vaaleaihoinen mies (Kyle Rossouw), varsinkin kun kaikki muut ryhmän tanssijat olivat tummaihoisia. Tämä asetelma toi esitykseen väkisin yhteiskunnallisen ja jopa historiallisen vivahteen, vaikkei tätä puolta esityksessä muuten mitenkään korostettu.
Masilo itse tanssi Gisellen osan ja oli siinä täysin suvereeni. Loistava tanssitaito yhdistyi saumatta kiihkeään nuoren tytön roolitulkintaan.
Esityksen musiikin oli tehnyt eteläafrikkalainen Philip Miller. Moni-ilmeisessä nykymusiikissa pohjalla kumisivat jatkuvasti afrikkalaisten rumpujen tummanpuhuvat sydämenlyönnit. Ja vaikka mukana ei ollut baletin alkuperäistä klassista musiikkia, häivähdyksiä siitä kuului aina silloin tällöin mutamana viiltävänä sävelenä.
Masilon afrikkalainen Giselle oli raivokas, jopa agressiivinen, nykymaailmanmenoon hyvin istuva tulkinta balettiklassikosta. Ja se esitettiin sellaisella antaumuksella ja taidolla, ettei se varmasti jättänyt ketään täysin kylmäksi.
Annikki Alku
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.