tuntematonsotilas
kaisaniemi
Juhannustupla

Tasokas Kuopion Tanssiviikko päättyi komeisiin israelilais- ja eteläafrikkalaisesityksiin

Kuva: Petri Laitinen
Kuopion tanssifestivaalilla nähty eteläafrikkalaisen Dada Masilon koreografia Giselle-klassikosta oli vimmainen mutta tarkka.

Myönnän auliisti kuuluvani siihen katsojakuntaan, joka nykytanssissa nauttii eniten liikepohjaisista, vahvaa tanssitekniikkaa vaativista esityksistä. Siinä suhteessa Tanssiviikon viimeisen vieraan, ensimmäistä kertaa maassamme vierailleen israelilaisen Vertigo Dance Companyn esitys ”Yama” (2016) oli upeaa katsottavaa.

Yhdeksänhenkinen tanssiryhmä liikkui kuin unelma. Yhtä aikaa juurevasti, energisesti ja virtaavasti kuin vesi.

Vesi olikin tämän periaatteessa abstraktin teoksen lähtökohtia. Hebreankielinen sana yama tarkoittaa lampea. Veden moninainen liike on ollut yksi esityksen koreografin ja ryhmän taiteellisen johtajan Noa Wertheimin perusajatuksia teoksessa. Toinen on ihmisten välinen vuorovaikutus ja sen esteet. Jos veden tai ihmisten välistä liikettä pyrkii estämään, tuloksena on usein jonkinlainen räjähdys.

Vertigo Dance Companyn Yama pohti muun muassa sitä, mitä tapahtuu kun ihmisten luontaista liikettä estetään.

Vaikka liike teoksessa virtasikin, minusta niin asuiltaan kuin valaistukseltaankin tummanpuhuva esitys huokui enemmän uhkaa ja piilossa olevia esteitä kuin vapautta. Myös katosta toisinaan hyvinkin alas laskeutuneet lohkareet korostivat painetta ja purkautumistaan odottavaa energiaa.

Keskeytymättömässä, liikekieleltään välillä hyvinkin akrobaattisessa koreografiassa tanssijoiden kohtaamiset olivat intensiivisiä, mutta aina hallittuja.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Vertigo Dance Company: Yama

Koreografia Noa Wertheim – Musiikki Ran Bagno Sello Hila Epstein – Puvut Sasson Kedem – Lavastus Nathalie Rodach – Valot Dani Fishof -Magenta

Dada Masilo: Giselle

Koreografia Dada Masilo-  Musiikki Philip Miller – Valot Suzette le Sueur – Puvut David Hutt ja Songezo Mcilizeli & Nonofo Olekeng

Se mitä lopun valkoiseksi kalkittu ja kalkkikuorensa sitten hajottava naishahmo ilmaisi jäi jokaisen itsensä tulkittavaksi. Muutenkin tiiviissä ja hienossa esityksessä oli katsojalla runsaasti tulkintamahdollisuuksia tai sitten saattoi vain täysillä nauttia voimakkaasta ja upeasti kulkeneesta tanssista sen enempää teoksen symboliikkaa pohtimatta.

 Giselle ei anna armoa

Kaksi vuotta sitten eteläafrikkalainen tanssija-koreografi Dada Masilo ryhmineen hurmasi Tanssiviikon yleisön uustulkinnallaan klassisesta Joutsenlammesta. Nykytanssin ja afrikkalaisen tanssin liikekieltä loistavan omaperäisesti yhdistänyt esitys oli räväkkä, hauska ja esityksen perinteitä pöllyttävä.

Nyt ryhmän esityksenä oli uunituore, toukokuussa Oslossa kantaesitetty ”Giselle”.

Jos Joutsenlampi oli ollut energinen ja vauhdikas, Giselle oli sitä monta pykälää vimmaisempi ja nopeampi, aivan konkreettisesti.

Tällä kertaa enemmän afrikkalaiseen tanssiin pohjautuva koreografia oli täynnä äärimmäisen nopeaa liikekieltä. Suvantokohtia ei juurikaan ollut. Oltiin sitten kyläläisten töiden tai juhlien parissa, Albrechtin ja Gisellen rakkauskohtauksessa tai petettyjen tyttöjen haamujen, wilien, joukossa, vauhti oli nopea ja pysähtymätön.

Silti tanssiminen ei mennyt hetkeksikään pelkäksi vauhdikkaaksi sähellykseksi, vaan oli koko ajan hallittua ja tarkasti aksentoitua. Se vaati tanssijoilta rautaista tekniikkaa ja kehon hallintaa, tilan tajua ja huipputaitavaa rytmiikkaa.

Balettina Giselle on aina ollut surullinen ja traaginen rakkaustarina, jossa pääpaino on ollut Gisellen anteeksiantavassa rakkaudessa. Vaikka hän tulee hulluksi ja kuolee järkyttyneenä Albrechtin petturuudesta, hän kuitenkin pelastaa rakkaansa wilien kostolta. Ja mieskin ymmärtää lopulta, mitä hän tuli menettäneeksi.

Tämän Masilo oli täysin muuttanut. Dramaattinen esitys ei päättynyt onnellisesti. Anteeksiantoa ei ollut, vaan Giselle yhdessä muiden kostoa janoavien wilien kanssa tuhosi niin häntä suremaan tulleen kosijansa kuin ennen kaikkea pettäjänsä. Wilit eivät olleet mitään eteerisiä nuoria tyttöjä, vaan demonisia verenpuna-asuisia kostonhenkiä, jotka johtajansa, afrikkalaisen parantajajumaluuden Sangoman johdolla etsivät hyvitystä, eivät sovitusta.

En myöskään usko, että oli sattumaa, että Albrectia esitti pitkä, vaaleaihoinen mies (Kyle Rossouw), varsinkin kun kaikki muut ryhmän tanssijat olivat tummaihoisia. Tämä asetelma toi esitykseen väkisin yhteiskunnallisen ja jopa historiallisen vivahteen, vaikkei tätä puolta esityksessä muuten mitenkään korostettu.

Masilo itse tanssi Gisellen osan ja oli siinä täysin suvereeni. Loistava tanssitaito yhdistyi saumatta kiihkeään nuoren tytön roolitulkintaan.

Esityksen musiikin oli tehnyt eteläafrikkalainen Philip Miller. Moni-ilmeisessä nykymusiikissa pohjalla kumisivat jatkuvasti afrikkalaisten rumpujen tummanpuhuvat sydämenlyönnit. Ja vaikka mukana ei ollut baletin alkuperäistä klassista musiikkia, häivähdyksiä siitä kuului aina silloin tällöin mutamana viiltävänä sävelenä.

Masilon afrikkalainen Giselle oli raivokas, jopa agressiivinen, nykymaailmanmenoon hyvin istuva tulkinta balettiklassikosta. Ja se esitettiin sellaisella antaumuksella ja taidolla, ettei se varmasti jättänyt ketään täysin kylmäksi.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Tampereen Teatterikesä saa syksyllä ”tytärfestarin” Mänttään

Kuva: Jonni Pantzar
Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl ja Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski odottavat innostuneina tulevaa yhteistyötapahtumaa.

Tampereen Teatterikesä ja Serlachius-museot pistävät hynttyyt yhteen ja tuovat marraskuussa 17.–19.11. teatterin juhlan Mänttä-Vilppulaan. Miniteatterikesä Mäntässä -tapahtuma on täysin uusi avaus ja yhteistyöhanke, jossa kuvataide ja esittävä taide kohtaavat.

– Teatterikesässä on jo pidemmän aikaa ollut toive tehdä yhteistyötä Serlachius-museoiden kanssa. Iloitsemme suuresti uudesta yhteistyöstä lähinaapurin kulttuuritoimijan kanssa – ja mitä hyvää tämä poikiikaan molempien kaupunkien kulttuuripääkaupunkihakuihin vuodelle 2026,  toteaa Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtaja Hanna Rosendahl.

Tampereen Teatterikesän ja Serlachius-museoiden kanssa yhteistyössä tapahtuman toteuttavat Ravintola Gösta, Mäntän Klubi ja Mänttä-Vilppulan kaupunki. Miniteatterikesän päätukija on Majaoja-säätiö.

Serlachius-museoiden kehittämispäällikkö Päivi Viherkoski on innostunut yhteishankkeesta:

– Serlachius-museoille teatteritaide on läheistä ja draaman keinoja käytetään niin näyttelyissä kuin palveluissammekin. Mänttä-Vilppula on korkeatasoisten harrastajateatterien kotipaikka, mutta ammattilaisesityksiä nähdään harvoin.

Suurin osa Miniteatterikesään valituista taiteilijoista on vieraillut Teatterikesässä aiemmin. Lauantaina 18. marraskuuta nähdään ohjaaja-kirjailija Juha Hurmeen Puupää-esitys Serlachius-museo Göstan Kivijärvi-salissa.  Gustaf-museossa puolestaan esiintyy kansainvälisestikin palkittu näyttelijä Kati Outinen monologillaan ”Niin kauas kuin omat siivet kantaa”. Lisäksi lapsiperheet saavat nauttia Tanssiteatteri MD:n vuorovaikutteisesta teoksesta Kurkistuksia Tanssivaan Muumilaaksoon. Ravintola Göstassa mieltä kohottaa Werner Bros Trio. Lisäksi esityksiä on luvassa muun muassa Mäntän Klubille.

Viikonlopun ohjelmisto kokonaisuudessaan julkistetaan elokuun aikana Serlachius-museoiden ja taidekaupungin verkkosivuilla.

Keskustelua aiheesta

Kuopion tanssiviikko: Nokkelia tšekkiläisiä ja suomalaista naisena olemisen problematiikkaa

Kuva: Petri Laitinen
Tshekkiläisen VerTeDancen esityksen juju oli, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan.

Viikonloppuna Kuopion tanssiviikolla nähtiin sekä kotimainen kantaesitys että tšekkiläisen VerTeDance ryhmän vierailu. Kumpikaan esitys ei aivan kolahtanut.

Hanna Brotheruksen kantaesitysteos ”To be”  oli tiiviissä yhteistyössä Tero Saarinen Companyn tanssijan Sini Länsivuoren kanssa hänelle tehty sooloteos. Se käsitteli naisen elämää kehon vanhenemisineen sekä naissukupolvien ketjua tyttäristä äiteihin ja isoäiteihin. Keski-ikäisen Länsivuoren lisäksi näyttämöllä olivat videon kautta ”tytär” Lorenia Lönnqvist, 8 ja ”isoäiti” Ritva Kattelus, 82.

Brotheruksen töissä ovat tekijöiden henkilökohtaiset muistot ja historia olleet aina merkittävässä osassa. Niin nytkin. Jotta esitys koskettaisi katsojaakin, on henkilökohtaisuudesta kuitenkin päästävä riittävän yleiselle tasolle. Mielestäni tällä kertaa niin ei tapahtunut.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja Soi

To be

Koreografia Hanna Brotherus – Sävellys Johannes Brotherus – Valot Mateus Manninen – Video Ari Virem – Tanssi Sini Länsivuori – Tanssi videolla Ritva Kattelus ja Lorenia Lönnqvist

VerTeDance

Correction

Koreografia ja tanssi tanssiryhmä – Musiikki Clarinet Factory – Valot Katarína Ďuriková – Puvut ja lavastus Dáda Němeček

Vaikka Länsivuori on erittäin intensiivinen ja voimakas tanssija ja vaikka minä katsojana olen reippaasti keski-iän ylittänyt nainen, en silti löytänyt esityksestä kovin paljon kosketuspintaa.

Eniten minua häiritsi teoksen kestotuskaisuus. Edes sinänsä mainiossa rintaliivi-kohtauksessa ei ollut pilkahdustakaan huumoria, itseironiasta puhumattakaan.

Vaikka kehon muuttuminen ja rypistyminen sekä yhteiskunnan naisen ulkonäköön kohdistamat paineet ovat usein raskaita kohdata, olen sitä mieltä, että naisen elämässä on paljon iloakin. Esityksessä sitä ei ollut. Haurautta ja herkkyyttä kylläkin, varsinkin Lönnqvstin ja Katteluksen tempoltaan rauhallisissa video-osuuksissa.

Liikkeellisesti koreografia painottui paljon lattiatasolle ja toisaalta heilahdus ja pyörimisryöppyihin.

Tuntui siltä, että Brotherus oli tällä kertaa valinnut aiheeseensa omien kokemustensa pohjalta hyvin kapean lähestymiskulman, eikä pystynyt tai halunnut laajentaa sitä yhtään. Se on sääli, sillä naisen elämä osana naisten sukupolviketjua on mielestäni hyvinkin antoisa ja laaja aihe. Eikä vanheneminen aiheuttamistaan rajoituksista huolimatta välttämättä ole vain tuskaisaa.

 Hauska, mutta pitkitetty vitsi

Tšekkiläinen, vuonna 2004 perustettu nykytanssiryhmä VerTeDance toi Kuopioon esityksensä ”Correction” (2014).

Seitsemälle tanssijalle tehty teos käsittelee vapautta ja sitä, mitä kaikkea ihminen voi keksiä, kun hänen valinnanvapautensa on rajoitettu.

Esityksen jujuna, ja oikeastaan koko teoksen ja liikekielen lähtökohtana on se, että rivissä seisovan seitsemän tanssijan kengät on ruuvattu kiinni lattiaan. He siis joutuvat koko esityksen ajan olemaan rivissä yhdessä ja samassa paikassa kasvot yleisöön päin.

Samanlaista kenkien kiinnitystrikkiä on käytetty toisinaan sirkusesityksissä ja joskus tanssissakin. Ei tosin koko esityksen ajan. Tilanne sekä rajoittaa esiintyjien liikkumista että antaa mahdollisuuksia painovoimaa uhmaavan näköisiin asentoihin.

Ja hämmästyttävän paljon erilaisia humoristisia variaatioita tönimisistä, väistelyistä ja kaatumisista eri suuntiin ryhmä on tilanteesta keksinyt.

Silti ei voi perusidean selvittyä välttyä ajatukselta pitkitetystä vitsistä. Viimeistään noin puolesta välistä liki tunnin mittaista esitystä alkaa odottaa tilanteen kehittymistä ja muutosta. Sitä ei tule. Paikalla pysytään loppuun asti. Edes voimakkaiden strobovalojen välkynnässä suoritettu puseroiden riisuminen ei muuta asiaa.

Tanssijoille esitys on fyysisesti vaativa, sillä kehoa on käytettävä eri tavoin kuin vapaasti liikkuessaan. Rentoihin arkivaatteisiin puettu ryhmä selviytyy haasteesta moitteettomasti. Liikkeet kasvavat monipuolisesti pienestä isoksi ja toisin päin. Ne ovat myös hyvin improvisatorisen tuntuisia muutamia selkeästi koreografioituja yhteisjaksoja lukuun ottamatta.

Teoksen musiikista vastaa Clarinet Factory, jonka muusikot aina välillä ilmestyvät taustan pimeydestä soittamaan joko valmiiksi tallennetun musiikin päälle tai keskenään. Neljän klarinetistin melko kakofoniselta kuulostava nykymusiikki on ilmeisessä ristiriidassa tallenteen melodisemman ja välillä lauletunkin osuuden kanssa. Osittain syntyy mielikuva, että musiikki ja tanssi kulkevat kumpikin omia polkujaan vain silloin tällöin kohdatakseen.

Correction on pohjimmiltaan nokkela ja hauska esitys, joka kuitenkaan ei ole pystynyt kasvamaan alkuideaansa pitemmälle.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kuopiossa nähtiin lumoavan kaunista kiinalaista nykytanssia

Kuva: Petri Laitinen
Kiinalaisryhmän tanssin intensiteetti oli keskittynyttä, mutta ei pakotetun puristettua.

Kolmekymppinen kiinalainen tanssija-koreografi Xie Xin ja hänen muutaman vuoden ikäinen nykytanssiryhmänsä Xiexin Dance Theatre ovat Jorma Uotisen löytö vuoden 2015 Premio Roma Danza -koreografikilpailusta, jonka Xie Xin voitti.

Viime vuonna Xie Xin valloitti yleisön Tanssiviikon gaalassa soololla ja duetolla, nyt hän toi Kuopioon koko yhdeksänhenkisen ryhmänsä ja koreografiansa ”From IN”. Teos käsittelee ihmisten välisiä kohtaamisia ja niistä syntyvää yhteyttä, mutta hyvin abstraktilla tasolla.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

Xiexin Dance Theatre: From IN

Koreografia Xie Xin – Musiikki Yi Ying, Shao feng Jiang, Ivan Pavlov, Mark Dawson, Ludovico Einaudi, Sean Cooper, Joshua Neil Geissle – Valot Jie Gao 

Ensimmäinen ajatus esitystä katsoessa oli kauneus ja harmonia sekä kokonaisuudessa, mutta ennen kaikkea liikkeessä. Pehmeä, sulavasti virtaava liike kulki luonnollisen pakottomasti myös silloin, kun se oli nopeatempoista.

Oli virkistävää lukuisien länsimaisten agressiivisen energisten ja terävälinjaisen kovaan liikekieleen perustuvien nykytanssiteosten sijasta nähdä tanssia, jonka kokonaisenergia oli levollista olematta löysää. Jonka intensiteetti oli keskittynyttä, mutta ei pakotetun puristettua.

Esitys hengitti vapaasti ja ilmavasti huolimatta paljon yksityiskohtia erityisesti käsien liikkeissä sisältävästä liikekielestään.

Teoksen äänimaailmana oli pääasiassa sekä kiinalaista että länsimaista nykymusiikkia, joka omalta osaltaan lisäsi duetto-ja ryhmäkohtausten mieleenpainuvuutta. Välillä oudoista ja yllättävistäkin äänistään huolimatta se kuitenkin loi esitykseen lähes unenomaisen tunnelman.

Esitystyylin yksinkertainen kauneus näkyi myös teoksen visuaalisuudessa. Maan sävyiset, kiinalaistyyliset yhtenäiset housuasut olivat eleettömän tyylikkäitä. Jie Gao käytti valoissaan paljon rajattuja suorakaiteita ja ympyröitä, mutta nekin olivat ennemminkin pehmeitä kuin kovia ja terävälinjaisia.

Tanssijat liikkuivat kuin unelma. Heidän tekniikkansa ja kehonkäyttönsä olivat huipputasoa ilman että siitä tehtiin numeroa. He olivat yhtenäinen, koreografisen tyylin erinomaisesi sisäistänyt ryhmä, mutta duetto- ja soolo-osuuksissaan myös omaleimaisia.

From IN oli esityksenä kuin hienostunut koru, jonka hyvää tekevän kauneuden muistaa pitkään.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Kuopio tanssii ja soi: Loistava espanjalaisesitys haastaa käsitykset flamencosta

Virtuoottinen Israel Galván häikäisi Kuopio tanssii ja soi -festivaalilla.

Joskus hyvää todella kannattaa odottaa. Espanjalaisen flamencotaiturin ja uudistajan Israel Galvánin piti tulla Kuopioon jo viime vuonna, mutta viime hetkillä hän joutui polven loukkaantumisen takia perumaan vierailunsa.

Nyt hän saapui mukanaan kolme vuotta sitten kantaesitetty FLA.CO.MEN-esitys, jossa Galvánin lisäksi lavalla on kuusi muusikkoa.

TANSSI

Kuopio Tanssii ja soi

FLA.CO.MEN

Koreografia, ohjaus, tanssi Israel Galván – Muusikot David Lagos, Tomás de Perrate, Eloisa Cantón, Caracafé, Proyecto Lorca (Juan Jiménez Alba ja Antonio Moreno) – Valot Rubén Camacho – Ääni Pedro León – Puvut Concha Rodríguez

Olen nähnyt useita flamencoesityksiä ja ollut vaikuttunut ja hurmioitunutkin, mutta en muista, että koskaan ennen minulla olisi ollut flamencon parissa hauskaa. Suuria tunteita laidasta laitaan on leiskunut lavalla, mutta sellaista leikkimieltä, itseironiaa, hulluttelua sekä pikkupoikamaista kokeilunhalua ja itsensä alttiiksi laittamista en ole aikaisemmin nähnyt.

Nelikymppinen Galván on todella päästänyt itsensä irti tässä teoksessa, jota hän nimittää myös rajapyykiksi omalla urallaan, menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Esitys myös varmasti, kuten oikeastaan kaikki Galvánin teokset, jakaa mielipiteet. Perinteisen flamencon ystävät eivät siitä todennäköisesti innostu.

Kuten teoksen nimestäkin voi päätellä esityksessä flamencon kaikki elementit ja kliseet eritellään, pilkotaan palasiksi ja laitetaan aivan uuteen järjestykseen ja yhteyteen. Galván haastaa sekä itsensä että muusikot vuoropuheluun, jossa melkein mikä tahansa on mahdollista. Esitys leviää myös koko saliin, jossa Galván liikkuu eri tavoin tekemässä rytmejään.

Niin, rytmi. Se on koko teoksen, niin tanssin kuin musiikinkin, avaintekijä. Kaikki mitä lavalla tapahtuu, kiteytyy lopulta siihen. Ilman rytmiä ei ole tanssia eikä musiikkia. Ja miten monipuolista se onkaan ja millä kaikella sitä tehdään. Lattian ja muiden pintojen ohella, tavallisten käsien ja jalkojen lisäksi myös oman kehon muilla osilla.

Upean monipuolista ja ennakkoluulotonta on myös esityksen musiikki ja äänimaailma. Siinä on lähes kaikkea bluesista intialaiseen musiikkiin tietenkään unohtamatta flamencolaulua ja -kitaraa Ja koska rytmistä on kysymys olennaisessa osassa ovat patarummut ja muut rumpusoittimet.

Loistavan, ja perimmältään hallitun ja suunnitellun, hullunmyllyn tuoksinassa meinaa lähes unohtua, kuinka uskomattoman huikea tanssivirtuoosi maailmanlaajuisesti palkittu Galván on. Hänen tanssinsa ja tekniikkansa on niin ilmiömäistä, että sitä pitää itsestäänselvyytenä. Sen lisäksi hänen lavakarismansa on avointa, lämmintä ja vastaansanomatonta.

Esityksen keskiössä on varauksetta Galván, mutta kokonaisuus ei olisi näin valloittava ilman taitavia muusikoita.

Yhden pienen miinuksen tästä hienosta illasta kuitenkin sanoisin. Puolentoista tunnin pituudessa olisi ollut jonkin verran tiivistämisen varaa. Yleisö kannattaa jättää ”nälkäiseksi”, kaikkia ideoita ei kannata tarjota yhdellä kertaa.

Annikki Alku

 

Keskustelua aiheesta

Kehitysvammaisteatteri puhaltaa ilon hengen kupletin vanhaan juoneen

Kuva: Laura Hyyti
La Strada -teatterin esityksissä katsoja kokee uutta ja ilahtuu, kun huomaa, että ensemble kokee uutta ja ilahtuu.

La Strada poikkeaa melkein kaikista tuntemistani teattereista siinä, että se antaa katsojalleen jotakin, jota tällä ei ennestään ole. Huomasin vasta uusimmassa ensi-illassa, että heidän antinsa ei ole vain voimakkaasti vaikuttavaa, vaan myös ihmeen monipuolista.

Olen kirjoittanut jokseenkin jokaisesta La Stradan esityksestä, että tämä näytelmä oli aivan kuin tehty tälle teatterille tai että tämä teatteri on aivan kuin tehty tälle näytelmälle. Nyt huomasin, että ne kappaleet, jotka ovat aivan kun tehtyjä La Stradalle, ovat aivan erilaisia. La Strada on ollut aivan kuin tehty esimerkiksi Helena Haaviston, Ken Keseyn, Johannes Linnankosken, Federico Garcia Lorcan, Anu Panulan, William Shakespearen ja vanhojen iskelmien teksteille.

TEATTERI

Teatteri La Strada, Tampere

Anu Panula ja Jussi Tuominen: Tanner tömisee

Ohjaus Anu Panula – Lavastus työryhmä – Puvut Marjo Minkkinen ja työryhmä –  Valot ja äänet Oiva Suonio – Näyttelijät Kalle Bister, Mari Heinilä, Kirsti Kaarakainen , Linda Kaarakainen, Jaana Makkonen, Markus Malmi, Markus Pieniluoma, Niko Pohja, Atte Selin, Titta Sillman

 ”Tanner tömisee” –tuotannossaan La Strada on tehnyt itsestään kuplettilaulaja J. Alfred Tannerin (1884-1927) elämää ja taidetta varten tehdyn teatterin. Kupletin juoni säilyy, mutta henki muuttuu, kun La Strada kohtaa yleisönsä. Myös kuplettiperinteen parissa kehitysvammaisteatteri antaa enemmän kuin ottaa.

Kupletin juonet ja herrojen huolet

Mitä kupletti oikeastaan on? Laura Henrikssonin mukaan se on kansanomainen, humoristinen, ajankohtainen ja kantaa ottava laulu. Hänen mukaansa herraviha hallitsee usein kupletteja. Toinen vallitseva teema on miehisyys. Kupletti on ollut miesten tekemää taidetta, jossa naiset nähtiin miehen näkökulmasta. Ironia tai itseironia horjutti ja pystytti miehen asemaa.

Minkälainen laulu on silloin, kun se ”kansanomainen”? Kuplettien kansa ei ole sitä kansaa, jonka tahtoa poliitikot väittävät noudattavansa, vaan epäpoliittista, virallisten järjestelmien ulkopuolella elämään pyrkivää kansaa. Kuplettien kansa ei valista ketään eikä alistu valistettaviksi.

Työväenlaulut poikkeavat usein kupleteista siinä, että niissä valistuneet valistavat toisia jo ennestään valistuneita. Laulun lopputuotteena on yhteenkuuluvuuden ritualistinen jatkuminen ja huomaamaton sitoutuminen ideologisiin mahteihin. Kupletti sen sijaan ei sido eikä valista, vaan etsii humoristista hengähdystaukoa sorron ja riiston keskelle.

Viime vuosina valistus on alkanut vallata alaa teatterissa. Kohteena ei ole työväki, vaan maailman englanninkielinen jättiläiskeskiluokka, joka menee teatteriin kuulemaan sellaisista tärkeistä ja huolestuttavista ongelmista, jotka se on kuullut jo aikaisemmin, ja joita kuullessaan sen jäsenet tuntevat kuuluvansa humaanien, tärkeitä asioita ratkaisevien ihmisen joukkoon. Keskiluokan ja työväenluokan ero on lähinnä siinä, että työväellä oli kunniallisia tavoitteita ja se toteutti niitä, mutta keskareille se on lähtökohtaisesti mahdotonta: huolestunut hyvyys ei säily, jos hyviä huolestuttavat ongelmat häviävät.

La Strada on yksi niistä harvoista teattereista, joka ei ole lähtenyt mukaan jo annetun kantamiseen. Se luo uutta ja on samalla omalla tavallaan uskollinen sille vanhalle, jonka kulloinkin valitsee lähtökohdakseen. Tällä kertaa tuo vanha on 90 vuotta sitten nuorena kuollut kupletisti.

Ei korkeaa eikä matalaa, vaan hyvää tekevää

Tanner oli Henrikssonin mukaan tähti, jonka vahvuuksiin kuului liikunnallisuus ja hyvät näyttelijän taidot. Hänen musiikkiesityksensä olivat teatteria, jossa laulaja esitti yksin useita roolihahmoja. La Stradassa kymmenen näyttelijää esittää välillä yhdessä Tanneria. Välillä he jakaantuvat viiden ryhmiksi tutkimaan kupletin sukupuolisuhteita. Melko uusi tulokas Niko Pohja erottuu komeasti. Veteraani Titta Sillman hallitsee tilanteita teatterin tahdonvoiman ruumiillistumana. Koko ensemblen harkittu yhteistyö ja spontaani keskinäistuki ovat kaunista ja tahdikasta. Yksilöllistä työtä ei unohdeta. Jokainen esittää vuorollaan soolon.

Pitkä esitys vaatii kovaa työtä näyttelijöiltä, joista monilla on fyysisiä vaivoja. Taideteoksena ”Tanner tömisee” ei ole kevyt eikä raskas. ”Matalasta” ja ”korkeasta” taiteesta La Strada välittää vielä vähemmän kuin kevyestä ja painavasta. Korkeuksia ei mitata, vaan tehdään hyvää tahtovaa työtä.

Henriksson kertoo löytäneensä Tannerin kupleteista vain vähän herravihaa. Reino Helismaan, Juha Vainion ja Veikko Lavin lauluissa se hänen mukaansa yleistyy. Minä uskon (tosin ehkä herravihan vallassa), että herraviha on työväkeä vihaavien herrojen keksintöä. Sen levittämiseen Helismaa, Vainio, Lavi tai kukaan muukaan kansanomainen taiteilija ei ole syyllistynyt. Ja ennen kaikkea: La Stradan esityksissä en ole huomannut vihan pihaustakaan, enkä toisaalta myöskään merkkiäkään keskiluokkaisesta hyvistä asioista lässyttämisestä.

Katsoja kokee La Stradassa uutta ja ilahtuu, kun huomaa, että ensemble kokee uutta ja ilahtuu. Kupletti huomauttaa sivulauseessa elämän lyhyydestä. La Strada tekee päälauseessa selväksi, että elämä on elämisen arvoista, koska silloin tällöin on mahdollista tuntea ja jopa ymmärtää, miten tuntematon toinen tuntee ja ymmärtää.

Arvion kuplettitaidetta koskevissa tiedoissa  on käytetty lähteenä Laura Henrikssonin väitöstutkimusta ”Laulettu huumori ja kritiikki J. Alfred Tannerin, Matti Jurvan, Reino Helismaan, Juha Vainion, ja Veikko Lavin kuplettiäänitteillä”,  Acta Musicologia Fennica 32. (2015) 

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta