Yksi säe meni, että “mummo luuli siellä on joku sisällä, naurettiin me vedet silmissä”. Tuota samaa äänenlähdekysymystä ovat pohtineet monet lapsisukupolvet niinä vuosikymmeninä kun radio oli vielä fyysinen esine, esimerkiksi iso mahonkinen loota, eikä kuulokkeilla kuulijan päähän kytkeytyvä taskumediakeskuksen lisäosa.

Sliippareiden biisi nousi mieleen kävellessäni pois Revontulihallista. Juha Jokelan Espoon kaupunginteatterille kirjoitettaman trilogian päätösosasssa “Esitystalous 3 – Radio” tuo Metsäratio, sen enempää kuin Donna Summerkaan,  ei soinut – se olisikin ehkä ollut liian osoitteleva, mutta taatusti liian eilinen valinta. Jokelan lähestymiskulmassa radioteemaan oli silti jotain sukulaisuutta Sliippareiden väännökseen. Myös Esitystalous 3 – Radio on yhtä aikaa nostalginen ja ja nostalgielle viistosti hymyilevä sekä mennyttä ja uutta maailmaa törmäyttävä.

Se, mikä erityisesti pysäytti, oli valkeneva totuus siitä, että hyvässä radiossa todella on ihminen sisällä. Tai ainakin  radiolähetysten tekemisen ytimessä.

Siitäpä esittämisen roolia bisneksessä, politiikassa ja kunnallishallinnossa aiemmin läpikäyneessä Juha Jokelan Esitystalous-näytelmäsarjan päätösosassa on paljolti kysymys: ihmistyön arvosta nykyisessä mediamaalmassa. Inhimillisyyden ahdingosta markkinvoimien jyräyksessä.

Perinteisiin uskovan paikallisradiomies Jamin tämän vuosikymmenen alussa pystyyn pistämässä Radio Stagessa on uskottu sellaisiin hyveisiin kuin laatu (niin puheessa kuin soitetussa musiikissa), paikallisuus, riippumattomuus. 2010-luvun – älä käytä sitä klisettä! – mediamurroksessa – no sieltä  se kuitenkin taas tuli – Radio Stagen ihanteet tulevat kyseenalaistetuksi. Siitä merkkinä kasvoton mediayhtiö lähettää kanavasaneeraajansa Marikan kertomaan, missä nykypäivän radiomaailmassa mennään ja miksi Radio Stagenkin pitäisi ujua siihen virtaan mukaan.

Uusi konsepti merkitsisi soittolistoja, se merkitsisi ylivirittyneen räväkkää radioshowta heti aamusta ja kaiken läpikäyvää rytminvaihdosta lepopulssitilasta hengästyneeseen laukkaan. Formaattiradio merkitsisi myös henkilötason profiilinmuutosta, jossa Jamin rinnalle (lue: ohi)  kanavan kasvoiksi nousisi Jamin ammattiinsa koulima räväkkä aamujuontaja Karoliina. Korkeampien journalististen sisältöjen tuottamisesta vastanneen uutistoimittaja Tintin ja erittäin vanhan liiton (Dylania ja 60-lukua, Charlie Parkeria ja muuta jatsia) radio-dj Eeron asema olisi tässä kuviossa enemmän kuin vaakalaudalla. Nykypäivän musatrendeissä inessä olevalle dj Myslille tulevaisuus ainakin työpaikan säilymisen mielessä olisi ehkä valoisampi, mutta tuskin hänkään saisi  enää hillua studiossa vapaasti omien ambient-ambitioidensa ja muiden hipsterijuttujensa vietävänä.

Uskottava, rakastettava henkilögalleria

Juha Jokela on rakentanut näytelmänsä taitavasti. Se on yhtäältä kuin mukadokumentaaria paikallisradioaseman työskentelystä, toisaalta se vie katsojan sisälle radion lähetysvirtaan juontoineen, musiikkeineen, mainoksineen päivineen. Kolmanneksi – ja tärkeimpänä – se kertoo tämän epädraamalliselta näyttävän möykyn keskellä vahvaa tarinaa ihmisistä muutoksen pelossa/euforiassa. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka vaivattomasti tarinallinen ydinaines uitetaan katsojan tajuntaan näin moniaineksisen teoksen syövereistä.

Jokela pitää näytelmänsä tyylilajit hyvin tasapainossa. Se on alun radioarjessaan aika hilpeääkin komediaa, kääntyy sitten vähän surumielisemmäksi ja lähenee lopussaan jo tragediaa. Lopetus on kuitenkin sen verran avoin, että kukin katsoja voi tykönään päättää, minkäasteisen hymynaaman valitsee esitystä luonnehtimaan.

Yksi särö hyvin etenevän esittyksen flowssa on. Loppupuolella tapahtuva tyylimuutos realistisesta irrationaaliseen tapahtuu vähän kirskahtaen. Potku-uhan alle joutuneen uutistoimittaja Tintin matka ajan ytimeen eli  reportaasiseikkailu Espoon kelloseppäkoulussa rakennetun maailman suurimman taskukellon sisuksissa ei nivelly kokonaisuuteen niin vaivattomasti kuin Esitystalous 2:n vastaavalla tavalla absudit tapahtumat, jotka veivät jopa tuonpuoleisiin haamujen maailmoihin Espoon tyhjilleen jääneessä hallintotalossa.

Jokela suhde roolihenkilöihinsä on kohdallaan. Näytelmäkirjailijanhan tulee rakastaa luomiaan henkilöitä kaikkine puutteineen, outouksineen, jopa vastenmielisyyksineen. Siksi Jokela voi olla johtamisasioissa vähän nahjusmaisen Jamin puolella, mutta samaan aikaan ymmärtää myös mustana kuolemanlintuna Radio Stageen lehahtavan Marikan argumentteja. Kirjailijan pitää digata tasavertaisesti niin Myslin hiphoppailuja kuin Eeron hitaasti juonnettua, folkkia ja progea tuuppaavaa ohjelmaa.

Ja katso – hän ottaa tässä tasapuolisen rakastavassa käsittelyssään myös katsojan mukaansa. Vaikka itsekin olen jakenyman-heikkiharma-teroliete-tyyppisen asiantuntemuksella juonnetun rockradion ystävä – ja siis Radio Stagen tapauksessa ehdottomasti Eeron miehiä – huomaan esitystä katsellessenni ja kuunnellessani diggaavani myös Myslin omassa genressään sisäistettyä meininkiä. Marikankin pelottavia visioita kuuntelen huolella, ja vaikka en pidä kuulemastani, ymmärrän hänen näkemyksensä, kun hän ne omalta kantiltaan vahvasti perustelee. Hymyilen myös myötäelävästi Radio Stagen äijäilevän myyntipäällikkö-juontaja Arin idealle ottaa kanavan kohderyhmäksi 20-40-vuotiaat miehet, likeisessä Otaniemen teekkarikylässä kun olisi kuuntelijapotentiaalia.

Ensemble taannut eheän jatkumon

Vuonna 2010 startanneen Esitystalous-jatkumon aikana on kuin puolivahingossa syntynyt kiinteä ensemble. Näyttelijät ovat kolmosessa pitkälti samoja kuin jo ykkösessä, samoin muu taiteellinen työryhmä. Se näkyy ja kuuluu.

Valo- ja videosuunnittelijoidensa (Heikki Örn ja Timo Teräväinen) kanssa ohjaaja uskaltautuu taas kokeilemaan vaativia, mutta hienosti sekä lavastuksen että valaistuksen virkaa toimittavia lattiaprojosointeja. Äänisuunnittelija Tommi Koskisen panos on radiokanavamaailmaan sijoittuvassa jutussa iso.  Ja vaikuttava. Juonnot, jinkulat, musamatto ja puhdas puhedraama soljuvat korviin nyansoituna kokonaisuutena.

Näyttelijöillä on kolmosessa poikkeuksellisen tasavertaiset lähtökohdat, ei edes kanavapäällikkö Jami (Martti Suosalo) nouse selkeäksi päähenkilöksi, vaikka tapahtumien keskipisteessä onkin. Kaikilla roolihenkilöillä on tekstissä hetkensä, mutta mistään soolojen potpurista ei ole kyse. Ria Kataja (Karoliina), Henna Hakkarainen (Tintti), Ylermi Rajamaa (Mysli), Tommi Taurula ja Raimo Grönberg (Eero) olivat kaikki mukana edellisessä osassa ja Rajamaata lukuunottamatta jo ykkösessäkin, ja tämä kuuluu muun muassa  Jokelan tavoittelemana ja arvostamana luonnollisena puheilmaisuna. Kakkosesta poissa ollut Vera Kiiskinen palaa jengiin suorastaan pelottavan vakuuttavasti  saneeraaja-Marikan roolissa. Komosesta pois jäämään joutunut, Esitystalous-jengiin kiinteästi kuuluva Tommi Korpelakin ehtii hetkeksi mukaan radiomainosäänenä.

Jokela sanoi Demokraatin teatterinumeron (30.8.) haastattelussa, että Esitystaloudet taitavat jäädä nyt tähän. Tehtävä Espoossa on suoritettu.

Jää ikävä.

Poikkeuksellisen projekti on kahdeksan vuoden aikana tarjonnut kolme erilaista ajassa kiinni olevaa näytelmää. Ne on voinut toki katsoa erillisinä teoksina, mutta juuri työryhmän ensemblemäisyys, toteuttamisen tapa,  on tehnyt niistä myös omalla laillaan kiinteän trilogian, jonka osat ovat keskustelleet keskenään.

Ohjaaja-kirjoittaja Jokelan taiteilijakuvaan ne ovat jättäneet vahvat piirrot: Esitystalous 1, 2, ja 3 ovat kaikki olleet näyttöjä rohkeudesta käsitellä isoja aiheita ilmavalla teatterikielellä ja toteutustavalla, jossa muotokokeilujakaan ei ole kaihdettu.