Lopulta syntyi kolmeen eri osaan jakautuva esitys. Alkuperäinen ajatus tekemisen taustalla kuitenkin säilyi: ”Luoda näyttämölle puhdasta nautintoa ilman kärsimystä ja konfliktia.”

Ensimmäinen osa on valosuunnittelija Ina Niemelän lyhytelokuva, jossa eroottinen nautinto yhdistyy kasvimaan viljelyyn. Elokuvan teksti on hersyvän herkullista ja johdattaa katsojan hauskan keveästi esityksen maailmaan. Elämänvoiman linkittyminen luonnon keväisen heräämisen kanssa on kouriintuntuvaa. Videon henkilöllä on sormet mullassa sekä sama, universaali himo kuin vierellä pörräävillä hyönteisillä.

Toinen esityksen osa on löytöretki nautintoon ilman kärsimystä, kolmannessa osassa eli ”Lohtunäytelmässä”, nautinnon etsiminen tapahtuu surun keskellä.

Usein tuntuu, että kiinnostavan taiteen koetaan korreloivan liikaa siinä nähtävän kärsimyksen määrän kanssa. Tästä huolimatta ja kenties juuri tottumuksesta, odotin katsojana konfliktin syntymistä myös Elämänvoimassa. Kun sitä ei sitten sen kummemmin tule ja pienetkin ristiriidat ratkaistaan toteamuksella, tulee tunnelmasta unenomainen ja aikaa jää, pienen hämmennyksen jälkeen, pysähtymiseen, hetkessä kellumiseen, nautintoon keskittymiseen.

Nautintoa käsitellään Elämänvoimassa pienissä ja isoissa asioissa. Toisen osassa arkisista nautinnon kokemuksista, aamupalan tai sipsin syömisestä sekä pelkästä hellivästä olemisesta, liikutaan kolmannessa osassa ihmissuhteiden ja siitä kumpuavan kipuilun äärelle. Vaikka viimeisessä osassa nautintoa etsitäänkin surun keskellä, ei suru nouse missään vaiheessa etualalle. Nautinto pysyy alati keskipisteenä, kaiken ankkurina. Asiat voivat olla kaikesta huolimatta ihan hyvin.

Elämänvoiman huippuja on Arttu Kurttilan tulkitsema monologi toffeesta. Kurttilan kontakti yleisöön on naulitseva ja tahmaisen karkkilaadun saloihin johdattava kohtaus on kokonaisuudessaan kerrassaan mainio. Nautinto kuvataan siinä ihanan tavallisena mutta silti samalla hartaana, yläilmoihin kohoavana.

Esityksessä nähdään lisäksi useampia musiikkivideomaisia kohtauksia, joista erityisesti  Tiina Weckströmin tulkitsema La dolce vita vakuuttaa. Muutenkin Elämänvoiman musiikkivalinnat iskevät ja tuntuvat tarkkaan harkituilta. Auli Turtiaisen lavastusta hallitsee metalli mutta näyttämökuva on silti koko ajan lämmin.

Kollaasimaisuus tuottaa irrallisuutta

Omapohjan intiimille näyttämölle on saatu mahtumaan nautinnosta paljon, sen verran paljon, että jotkin  elementit jäävät katsojalle etäisyyden päähän hieman irrallisina, tahtomatta asettua kunnolla kokonaisuuteen. Vaikka Elämänvoiman lähtökohtia on  kollaasimaisuus, tuntuu lavalla olevan välillä hämmentävän monta vedettyä linjaa. Esitys myös venähtää turhan pitkäksi.

Kysymys siitä miten draaman keinoin voi kertoa tyytyväisistä ihmisistä, ihmisistä, joilla kaikki on ihan riittävän hyvin, on kaikesta huolimatta erittäin mielenkiintoinen ja tämän ajatuskulun tuominen taiteen tekemisen keskiöön on erittäin tervetullutta, niin myös Elämänvoimassa. Nautinto saa olla surua suurempaa.