Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Teatteri ja Tanssi

Teatteriarvio: Legioonateatteri löytää sielun myös murhaajasta ja myrkyttäjästä

Saija Saarinen on tekoälyolento ja Lauri Kapanen tekoälytutkija Legioonateatterin uutuudessa.

Tamperelainen Legioonateatteri on verkkosivujensa mukaan ”eriarvoisuutta vastustava yhteisö, joka kutsuu luokseen eri-ikäisiä, erinäköisiä ja erilaisia elämänkokemuksia omaavia ihmisyksilöitä. Heitä, jotka elämän vastuksista huolimatta uskaltavat antaa itsensä ilmaisun palvelukseen”. Syrjäytymisen vastustaminen on ollut tehtävänä teatterin runsaat 20 vuotta sitten tapahtuneesta perustamisesta alkaen.

Suomi 100 vuotta –aiheinen uutuus tuo mieleen tehtävänasettelusta nousevat kysymykset. Mitä ihminen tekee, kun hän syrjäytyy? Mistä hän on syrjässä? Mitä Legioonateatteri tekee, kun se vastustaa syrjäyttämistä ja eriarvoisuutta? Kenen tai minkä palveluksessa ihminen on, kun hän on ilmaisun palveluksessa? Miten ilmaisua palvellaan Legioonateatterin näytelmässä “Mein Gott, mikä kansa!”?

Sarkasmi ja armo

”Hyväntahtoinen sarkasmi” kuulostaa sisäisesti ristiriitaiselta käsitteeltä, mutta juuri sellaiselle Legioonateatterin esityksen henki perustuu. Ajan ilmiöihin ja ihmisiin kohdistuva pilkka muuttuu Timo Seppälän ohjauksessa myötätuntoiseksi huumoriksi. Kun näytelmän esittelemää henkilöä on riittävästi rienattu, episodi päättyy tunnelmaan, jonka pohjalle läikehtii pientä liikuttuneisuutta. Käy ilmi, että olemme kaikki laadullisesti erilaisia olentoja, joita ei voi verrata toisiinsa. Se, mikä meissä on yhteistä, on mittaamatonta ja määrittelemätöntä, mutta joinakin hetkinä kipeästi tuntuvaa. Se, joka on ilmaisun palveluksessa Legioonateatterissa, on vertaamattoman erilaisuuden ja mittauksia sietämättömän arvokkuuden palveluksessa.

TEATTERI

Legioonateatteri

Mein Gott, mikä kansa!

Käsikirjoitus Timo Seppälä ja työryhmä Ohjaus Timo Seppälä Valot Heikki Häkkinen Puvustus Sofia Siltanen Lavalla Saara Heikkilä, Minerva Vaara, Heidi Rauhanen, Venla Maijanen, Jenny Kolehmainen, Juha Niemi, Jenni Veikkola, Jonne Perttala, Emily Lukkarinen, Heidi Ahonen, Sheri Latvala, Saija Saarinen, Antti Matikainen, Mikko Marttinen, Harri Rasimäki, Viivi Söderholm, Roosa Vääräniemi, Lauri Kapanen

Näytelmän henkilöiden esikuvista C. G. E. Mannerheim oli murhaaja ja P. H. J. Perä on myrkyttäjä. Murhat tunnetaan ja myrkytyksen muistoksi lauletaan komea blues, mutta molemmat pahantekijät saavat armon ja arvokkuuden. Heistä löytyy sielu. Näytelmässä Perä on äidilleen oikutteleva uneton, hellyyttä kaipaava ja ansaitseva kakara. Mannerheimilla on kaunis, kaipaava katse.

Legioonateatteri noudattaa esityskonseptia, jossa resurssit voidaan käyttää tarkasti ja monipuolisesti. Terävät dialogit ja syvähumoristiset monologit vuorottelevat ällistyttävän räväköiden joukkokohtausten kanssa. Kysymys on kieltämättä kaavasta, mutta siitä ei ole syytä luopua, koska näyttelijät ovat työskennelleet sen puitteissa kerta kerralta ilahduttavammin ja vapauttavammin. Esitykset koostuvat episodeista, jotka käsittelevät ajankohtaisia ongelmia, tai niitä kliseitä, joilla ongelmia julkisuudessa latistetaan. Myös Mein Gott –näytelmä paljastuu kaikilta osiltaan ajankohtaiseksi, vaikka muonamies Mäkinen kohtaakin siinä milloin kenraali, milloin marsalkka, milloin vapaaherra Mannerheimin. Lopulta Mannerheimista kuoriutuu siviilihenkilö. Hän on pohjoispohjalainen yksinhuoltajaäiti, joka tietää jotakin työelämästä ja syrjinnästä.

Eliitti ja maliitti

Satavuotias Suomi on luokkayhteiskunta, joka pitää noususuhdanteen oloissakin yllä työttömyyttä ja häpäisee järjestelmällisesti työttömiä. Työlliset pysyvät näin nöyrinä. Julkisuudessa ei kuitenkaan tapahdu työläisten ja kapitalistien kohtaamisia, vaan vastakkain ovat toisaalta kapitalistien hyväksi ideologista työtä tekevä väestönosa, joka kutsuu itseään eliitiksi eli parhaimmistoksi, ja toisaalta me tavalliset ihmiset, jotka ansaitsemme nimitykseksemme maliitin, eli huonoimmiston.

Työläisten ja kapitalistien yhteiskunnan toinen osapuoli on olemassa ennen kaikkea työvoimana, eli välineenä toisen rikastuttamiseksi. Maliitin ja eliitin yhteiskunnassa ihmiset eivät ole laadullisesti erilaisia, vaan niin samanlaisia, että heidät voidaan laittaa arvojärjestykseen samalla vertailu-ulottuvuudella. Viha ja halveksunta kasvavat maliitin keskuudessa. Jotkut sen jäsenet löytävät niille kohteita, jotka eivät ole syypäitä mihinkään. Eliitti puolestaan näkee aiheelliseksi vakuuttaa tuon tuostakin, että se ei pelkää.

Halveksunnan, pelon ja vihan valtaan joutumista sanotaan usein syrjäytymiseksi. Kun ihminen omaksuu huonot tunnot, hän omaksuu juuri sen, mitä riistoyhteiskunta hänelle tarjoaa. Näin ollen vihan vallassa oleva ihminen ei ole syrjässä, vaan yhteiskunnan ytimessä.

Ilmaisun palvelukseen antautuminen voi vapauttaa ytimestä, päästää vähän syrjemmälle. Legioonateatteri näyttää, että ihmisille tai ihmisten tekemille taideteoksille pätevää vertailuasteikkoa ei ole olemassa. Sen se tekee yhteiskunnassa, jossa pakkovertailulla häpäiseminen kasvaa parhaillaan kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Teatteriteokset eivät saa enää ansioitaan siitä, minkälaisia niiden ainutkertaiset ominaisuudet ovat, vaan miten paljon muita parempia niiden väitetään olevan tasaväliasteikolla 1 -5.  On odotettavissa, että myös Legioonateatterin Mein Gott häpäistään tähdillä sen tekijöiden julki lausumien pyrkimysten vastaisesti.

Pertti Julkunen

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE