Kansallisteatterin Nuoret idealistit -näytelmän käsiohjelmaan lainattu Maggie Nelsonin esseeteksti lupaa jo pelkällä muodollaan, mitä tuleman pitää. Siinä on peräkkäin monia yli 40-sanaisia virkkeitä, täyttä asiaa kaikki.

Sitaatin lähdemerkinnästä on jätetty kuitenkin pois Nelsonin Vapaudesta-kirjan (2021, suomentanut Kaijamari Sivill) alaotsikko: “Neljä laulua rajoista ja rakkaudesta“.

Se olisi käynyt alaepiteetiksi myös Baranin näytelmään – neljä eri-ikäistä henkilöä on näyttämöllä “laulamassa” juuri noista(kin) asioista.

J:n epäsopivan kohtelun objektina oli nuori näyttelijä Emmi (Aksa Korttila), joka oli silloin kiinnitetty J:n omasta mielestään käänteentekevän Hamlet-tulkinnan Ofeliaksi. Teatterimaailmaan hierarkioista ja muista pinttyneistä kuvioista tarpeekseen saanut Emmi on sittemmin luonut uraa elokuvan parissa, ja hänen uusin manifestoiva lyharinsä on päässyt Berliinin elokuvajuhlien ohjelmistoon.

Petra (Pirjo Määttä) on J:n entinen puoliso, jota vanha suola janottaa vain siinä mielessä, että hän olisi aina silloin tällöin kiinnostunut kuulemaan, miten J:llä menee. Ei kuule, kun J on kadonnut koko maailmalta., joten Petra päättää etsiä hänet. Hän on ammatiltaan tähtiluokan toimittaja, ja juuri se, joka metoo#-aallon pyyhkäistessä yli länsimaisen kulttuurielämän toi myös J:n epäkorrektit lähentelyt julki kirjoittamalla jutun Emmin kokemuksista.

Baranin näytelmän “nimihenkilöt”, nuoret idealistit Emmi ja Joel (Aksa Korttilaja Verneri Lilja).

Näytelmän neljäs henkilö on Joel (Verneri Lilja), Berliinissä satunnaista keikkaa satunnaisilla toimialoilla heittävä wannabe-teatterilainen. Hän on näitä onnen kerjäläisiä, joka on hieman epävarma toimimaan, mutta riittävän hyvä kuuntelemaan.

Kohtalon, työn tai muun syyn johdattelemana nämä ihmiset osuvat yhtä aikaa Berliiniin, ja lopulta myös kohtaavat..

NUORET IDEALISTIT on erityisesti näytelmä muistista ja muistoista. Teatteri, ja sen esiripun takainen arkisempi illuusiosta riisuttu elämänmeno on siihen oivallinen kehys. Muistot ovat monen näytelmän perusainesta, muisti näyttelijöiden keskeinen työkalu.

Baranin ohjaus ei kuitenkaan suoranaisesti ole tyyppiä “teatteria teatterista”. Vaikka näytelmistä, esitysten valmistumisprosesseista, eri ammattikuntien teatterilaisista puhutaan välillä jopa esoteerisuuteen asti, Kansallisteatterin suurella näyttämöllä ei olla valmistamassa esitystä. Tosin Emmi ihan loppurepliikeissään roolittaa ja hahmottaa jo näyttämökuvia tulevaan proggikseen, jonka hän haluaa ohjata, ja jolle hän saa syötteen J:n tarjoamasta aiheesta. Se aihe taas kumpuaa… niin, piilotetusta muistosta, J:n isän salatusta menneisyydestä vapaaehtoisena SS-divisioona Wikingissä Saksan itärintamalla.

Tästä sivujuonteesta kasvaa esityksen loppua kohden yhä isompi teema, joka Ukraina-ulottuvuuksineen korostaa omalla painavalla tavallaan muistin merkitystä. “Jottemme unohtaisi” on tuttu fraasi perusteluksi erilaisten sotamenneisyyksien penkomisessa. Tässä se lienee nimenomaan Baranin henkilökohtainen, ei niinkään hänen roolihenkilöidensä motiivi.

Vapauden, rajojen ja rakkauden käsittelyssä näytelmässä pelaa lähimuisti. Se nostaa esiin kipeitä kokemuksia, kenelle syyllisyydentuntoa ruokkivia, kenelle ahdistavaa hyväksikäytön tunnetta. Yksille myös vähän katumusta. Petra esimerkiksi on selvästi joutunut moneen kertaan käsittelemään journalistiseen muotoon puetun ilmiantonsa oikeutusta ja seurauksia.

Myös J avautuu menneitä penkoessaan omasta ilmiannostaan, jonka hän 70-luvun kirkasotsaisena nuorkommunistina teki opettajastaan ollessaan Itä-Berliinissä opiskelijavaihdossa. Nolointa oli, että se tapahtui enemmän mustasukkaisuussyistä kuin ideologisesta motiivista.

KIINNOSTAVA RATKAISU Baranin ohjauksessa on, että siinä ei käydä suoraa dialogia näyttelijöiden välillä käytännössä lainkaan. Roolihenkilöt kaivelevat muistiaan tai kertovat nykyhetkestään ikään kuin pulppuavina monologeina, jotka kulkevat esityksessä enemmän rinnatusten kuin lomittain.

Alkuun, ennen kuin Baranin ratkaisuun tottui, tekstivyörytys tuntui ähkyttävältä, kuin pienellä ylinopeudella pyörivältä äänikirjalta. Kun ymmärsi, että tällä tykityksellä tässä nyt edetään, oppi kuuntelemaan proosamaista tekstiä jäsentelevällä korvalla. Baranin “proosa” on sitä paitsi kielellisesti niin rikasta, että se pysäyttää kuuntelemaan.

Mietin, että näyttelijöille tämän esityksen harjoitusprosessi on ollut varmasti luja paikka. Ei pelkästään siksi, että käsiteltävä tekstimassa on valtava, virkkeet vaativia ja yksinpuhelut pitkiä, vaan myös siksi, että nyt ikään kuin puuttuvat vastanäyttelijät. On vain rinnakkaisnäyttelijiöitä, jotka toki ovat yhtä aikaa näyttämöllä, mutta puhuvat itsestään itselleen. Omilla vuoroillaan, ei toisilleen syötteitä jaellen.

Pirjo Määttä on Petra, toimittaja, paljastaja.

Näennäisesti noin. Mutta tosiasiassa hienosti tekstinsä käsittelevät ja muutenkin väkevästi näyttelevät Jukka-Pekka Palo, Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Verneri Lilja kyllä kommunoikavat koko ajan keskenään, eri tavalla vain kuin perinteisemmissä puhenäytelmissä. Jopa niin tiiviisti, että kun yksi päättää puheensa, toinen saattaa lisätä perään parenteesinomaisesti “sanoi Emmi”.

ERILLISPUHETTA PULPPUAVA näytelmän loppu on nerokas. Baran tekee irtioton normien puolelle! Berliinissä haahuilleet hahmot kokoontuvat yhteiselle “sovintoaterialle”, kuten perinteisessä draamassa kuuluu tehdä. Puheen kuljetusta läpi esityksen näyttämöllä rikastuttaneet muusikotkin (ensi-illassa Maaria Pulakka ja Julie Svacinova) liittyvät seuraan.

Lavastuksesta ja puvustuksesya vastaavien Kati Lukan ja Tarja Simonen sekä valosuunnittelija Eero Auvisen luoma näyttämökuva, jota on pitkin matkaa hallinnut alas laskettu kattorakenne ja tietty epäjärjestys, rosoisuus, muuttuu nyt juhlavammaksi ja tiiviimmäksi. Näytelmä on fyysisesti tiheimmillään ollessaan puheettommimmillaan – kiehtova kontrasti.

Monista asioista kilvan kiistelleet sukupolvet istuvat nyt pöydän ääressä, näyttelevät keskustelevansa, mutta me katsomossa emme kuule mistä. Äänellisesti tilan täyttää Marlene Dietrichin laulu: “Die Antwort weiss ganz allein der Wind”. Maailman ehkä tunnetuin rauhanlaulu, Dylanin Blowin’ in The Wind saksaksi. Berliinin, historiallisten kerrosten kaupungin aamuyössä. Diskopalloon osuvien valonsäteiden leikatessa tosihetkessä viiltoja katsomoon. Vau! Wow! Toll!

Kansallisteatterin ohjelmistosuunnitteluyksikköä on syytä onnitella rohkeudesta ottaa tällainen totaalista keskittymistä vaativa, vain neljällä näyttelijällä ja kahdella muusikolla toteutettava näytelmä nimenomaan suurelle näyttämölle. Eipä huolta, tila kyllä täyttyy – menneisyyttä, vähän tulevaisuutta, mutta ennen muuta nykyisyyttä perkaavasta puheesta. Toivottavasti täyttyy katsomokin jatkossa. Sen Nuoret idealistit ansaitsee.