Railon veljenpojan poika, tanssiteatteriryhmän taiteellinen johtaja Tuomo Railo on ohjannut esityksen ja vastaa myös näytelmän dramatisoinnista.

Esittävän taiteen keinoja teoksissaan yhdistävän Glims & Gloms -ryhmän juuret ovat tanssitaiteessa. Tämä näkyy Valkoisten vankina -esityksen vahvassa liikkeellisessä ilmaisussa. Tanssitaustan omaavan Railon ohjauksessa puhedraama ja liike eivät ainoastaan vuorottele vaan ne kulkevat päällekkäin läpi koko tarinan.

Esityksen aloittava kuulustelua kuvaava kohtaus, jossa vankien kurittaminen toteutetaan liikkeen avulla, on hieno ja vie katsojan suoraan todistamaan sitä, mitä valkoisten vankina oleminen tarkoitti. Tällaisissa kohdissa liikkeen ja puheen rinnakkaisuus soljuu ja fyysisyys vahvistaa draamaa.

Pekka Railon muistelmat on saatu siirrettyä näyttämölle kiitettävästi, vaikka paikka paikoin lähdeteos kuultaa harmillisesti läpi. Käytännössä tämä ilmenee liiallisena kerronnallisuutena, kun tärkeitä tapahtumia joudutaan taustoittamaan katsojille. Välillä esitys näyttäytyykin enemmän yksittäisten kohtauksien sarjalta, mikä ohentaa draamallista vaikuttavuutta ja näin etäännyttää esitystä liiaksikin katsojasta.

Ajankuva on tästä huolimatta näyttämöllistetty uskottavasti. Punavankien arki ja epäinhimilliset olot vankileirillä sekä huono yhteiskunnallinen asema kuvataan koskettavasti. Esitys tuo myös mielleyhtymiä tämän päivän alati koventuvista poliittisista arvoista.

Valkoisten vankina on ensemblevetoinen esitys. Viiden hengen esiintyjäryhmä työskentelee loistavasti yhteen ja roolien vaihtaminen lennosta esiintyjältä toiselle toimii tasavertaisessa seurueessa hyvin, mikä tuo oman ilmavan lisänsä esityksen puheen ja liikkeen kudelmaan. Edes esityksen harmillisesti keskeyttänyt palohälytys ei vaikuttanut ryhmän ilmaisun intensiteettiin ja lopulta katkosta tuskin huomasi.

Kokonaisuutena Valkoisten vankina valottaa onnistuneesti tärkeää historiamme jaksoa ja saa Tuomo Railon sanoin ”tuntemaan kiitollisuutta yhteiskuntaamme rakentaneita suuria, hiljaisia kohtaan.”