Teatterikesässä nähtiin kahden sortin dokumenttidraamaa kipeää tekevistä aiheista

Kuva: Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.

Dokumenttiteatteri on 2010-luvun vahva trendi, joka on viime vuosina näkynyt myös Tampereen Teatterikesässä. Muun muassa kotimaisesta malliesimerkistä,  Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta, on festivaalilla nähty kaksi jälkimmäistä osaa, ja monien ulkomaisten vierailijateatterien tuomisina on ollut dokumenttiteatterin elementtejä

Kun Eduskunta-dokudraamat olivat faktalähteillä tuettua karnevalistista satiiria vallankäytön ytimistä, nyt Teatterikesässä nähdyt kaksi dokumenttiteatterillista esitystä eivät  paljon hilpeyttä herättäneet. Pikemminkin surullisuutta, voimattomuuden tunnetta, suuttumusta ja halua nousta vastarintaan, tehdä edes jotain väärin kohdeltujen ihmisten hyväksi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Rakastajat-teatteri: Karkotetut

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen – Lavastus ja puvut Pauliina Koivunen – Rooleissa Tomi Alatalo, Miia Lindström, Angelica Meusel, Ulla Raitio

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Käsikirjoitus ja ohjaus Nikolai Khalezin 

Maastahäätöpolitiikan kohtuuttomuuksia

Porilaisen Rakastajat-teatterin ”Karkotetut” kertoi parin dramatisoidun tositapauksen kautta siitä kylmästä todellisuudesta, joka nykyisin vallitsee suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa. Vai pitäisikö sanoa, että maastahäätöpolitiikassa? Tammikuussa kantaesitetty Elina Izarran  kirjoittama ja ohjaama näytelmä pohjautuu valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen, kirjaan, jossa kerrotaan eri Euroopan maista karkotettujen ihmisten todellisia tarinoita.  Joka vuosi kaikkiaan 160 000 Afrikasta, Aasiasta ja Amerikasta uuden toivon perään lähtenyttä ihmistä saa Euroopan unionin maissa karkotuspäätöksen.

Izarra on muovannut näistä ihmiskohtaloista draamamuotoon kaksi tarinaa. Toisen päähenkilöinä on nuori ugandalaisnainen Kabiite, joka kotimaassaan joutuu homoseksuaalisuutensa takia kuolemanvaaraan.  Hän pakenee Eurooppaan, aina Suomeen asti, löytää täältä työpaikan ja rakkauden. Kun kaikki näyttäisi oleva hyvin, hän joutuu sattuman kautta tekemisiin virkavallan kanssa, ja päätyy paperittomana maahanmuuttoviraston karkotusprosessiin.

Toisessa tarinassa keskiössä ovat kolumbialainen, tekstiilitaidetta Aalto-yliopistossa opiskeleva Salma ja irakilainen antropologian opiskelija Amir, jotka perustavat Suomessa perheen. Amir joutuu poliisin silmätikuksi järjestellessään paperittomille maanmiehilleen lentolippuja, ja niinpä hänkin löytää itsensä kohta saattopoliisin eskorteeramana yhdensuuntaiselta lennolta Bagdadiin. Amir on kurdi, joten  Irak ei ole hänelle järin turvallinen maa, vaikka suomalaisviranomaisten papereissa niin lukee.

Kun Amir tulee karkotetuksi, joutuu yksinhuoltajaksi tahtomattaan päätynyt Salmakin vaikeuksiin. Hän ei pysty täyttämään maahanmuuttoviranomaisten asettamia kohtuuttomia tulorajavaatimuksia, ja joutuu jättämään Suomen – päivää ennen yliopistosta valmistumisen vahvistavaa publiikkia.  Virallisten paperien mukaan hän lähtee ”vapaaehtoisesti”, jotta uuden elämän aloittaminen synnyinmaassa Kolumbiassa olisi helpompaa. Suomessa syntyneelle 15-vuotiaalle tyttärelleen se ei sitä kuitenkaan missään nimessä tule olemaan.

Karkotetut oli näytelmänä syvältä koskettava ja toi nämä todellisuuteen pohjaavat ihmiskohtalot hyvin lähelle. Esitys alkoi tosin vähän hapuilevasti, kun sen metatasolla hääräävä käsikirjoittajahahmo pelmahteliu katkaisemaan ja kommentoimaan kohtauksia – se oli katsojalle aika työlästä nieltävää, mutta onneksi ei jatkossa saanut enää niin suurta painoa. Alkua vaivasi myös jonkinlainen opetusteatterimaisuus, mutta viranomaiskäytäntöjen ja maahanmuuttopolitiikan koukerot ehkä vaativatkin rautalangasta vääntöä tullakseen ymmärretyksi.

Kun esimerkkitarinat nostettiin fokukseen, Karkotetut toimi patremmin. Väliin sujautellut dokumentaariset aineksetkin alkoivat tukea kokonaisuutta lonksumattomasti, ja esityksestä kasvoi värähdyttävä kokemus, joka herätti isoja tunteita ja myllersi mieltä pitkään. Myös näyttelijänelikko Ulla Raitio, Miia Lindström, Angelica Meusel ja Tomi Alatalo vaihtoivat notkeasti roolista toiseen ja olivat koko ajan hyvin läsnäolevia, todellisia.

Suljetut ovet

Lontoossa pakolaisstatuksella toimiva Belarus Free Theatre nosti esityksissään näkyviin asioita, joiden puolesta puhuminen on sekä Valko-Venäjällä että emo-Venäjällä tätä nykyä vähintäänkin riskialtista, pahimmillaan jopa kohtalokasta puuhaa. Tällä teatterityhmällä on filiaalinsa myös Minskissä, mutta se joutuu tekemään kirjaimellisesti underground-taidetta: se on esiintynyt salaa viranomaisilta muun muassa autotalleissa, metsissä ja muilla kätketyillä estradeilla. Kun viranomaiset ovat yllättäneet ryhmän esiintymässä, sen jäseniä ja myös esitysten katsojia on pidätetty.

”Burning Doors” oli moniaineksinen esitys, jossa kylmää, hyvin kylmää faktaa edustivat muun muassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntiasiakirjat, haastattelut ja dokumenttiklipit. Sen keskeisiä liikkelle panevia voimia ovat olleet taiteensa ja mielipiteidensä vuoksi vangituksi joutuneet Pussy Riot -aktivisti Maria Aljoshina, ukrainalainen, venäläisten Krimin miehityksen yhteydessä pidättämä elokuvaohjaaja Oleg Sentshov sekä venäläinen performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, jonka provokatiivisesta videosta tämä esitys on napannutt nimensäkin.

Ovet tosiaan hallitsivat näyttämöä, siis rivi sellien ovia. Ne toimivat paitsi konkreettisena muistutuksena toisinajattelijoiden kohtalosta myös toiminnallisina elementteinä. Niistä yritettiin singahdella ikään kuin benji-köyden päässä vapauteen, niiden takaa kasvottomat hahmot kurottautuivat ottamaan kuristusotetta näyttämöllä esiintyvistä, ne myös paloivat visuaalisesti puhuttelevassa loppukohtauksessa.

Esityksen fyysisyys oli luonteeltaan aggressiivista, yksilön koskemattomuutta loukkuksesta muistuttavaa tiukkaa lähikontaktia. Riuskasta toiminnallisuudesta huolimatta katsomossa alkoi puuduttaa, kun toistot menevät turhan pitkäksi. Muutenkin Burning Doors jätti vahvemman jäljen painavan poliittisen viestinsä kautta kuin teatteriesityksenä. Sellaisena se oli liian yksioikoinen ja päällekäyvä, katsojille olisi voinut tarjota välillä jotain vapauttavaa vapaan ajattelun taiteensa tähden vangittujen  puolustamisen lomassa.

Tampereen esiintymisen jälkeen Belarus Free Theatre suuntaa Yhdysvaltoihin. Olisi kiinnostava tietää, millainen sen vastaanotto on maassa, jossa asenteet Venäjää kohtaan ovat juuri nyt mitä ovat. Niin, mitähän ne ovat, kun presidentti Trumpia epäillään milloin salasuhteista Venäjään, milloin lietsovan vähintään uutta kylmää sotaa?

Keskustelua aiheesta

Näyttelijäliitto kampanjoi: Seksuaaliseen häirintään puututtava

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander

Näyttelijäliitto aloittaa alan työnantajille suunnatun kampanjan seksuaaliseen häirintään puuttumiseksi. Tavoitteena on luoda sisäisiä toimintamalleja häirintään puuttumiseen, kertoo liiton toiminnanjohtaja Elina Kuusikko STT:lle.

Kuusikon mukaan kampanjan liikkeelle saaminen kestää muutaman päivän.

STT:n ja Näyttelijäliiton kyselyssä yli sata suomalaista näyttelijää kertoi tulleensa seksuaalisesti ahdistelluksi tai häirityksi työssään.

Tampereen Fauni-musikaali: Radikalisoituminen riivaa keijumetsässä

Fantasiamusikaali Faunin käsikirjoittaja, säveltäjä, tuottaja, rahoittaja ja pääosan esittäjä Teemu Alanen ei ole teatterin alalla kovin tunnettu vaikuttaja, vaikka onkin käynyt Suomen Teatteriopiston. Hän kertoo Markus Määttäsen Aamulehteen tekemässä haastattelussa, että kiinnostukset ovat olleet toisaalla. Alanen on kouluttautunut lentäjäksi ja pelannut ammattimaisesti pokeria. Kun nuori mies lopulta lähti teatterintekoon, hän ei tehnyt sitä varovaisesti, vaan polkaisemalla maasta suurtuotannon. On aihetta jännittää, miten ihmemiehen tässä yrityksessä käy. Ensi-illassa näyttää hyvältä: tuntuu kuin yleisö olisi päättänyt pitää esitystä arvossa jo ennen sen alkamista.

Disa Kamulan valinta ohjaajaksi lieventää jännitystäni hankkeen onnistumisesta. Kun Kamula on puikoissa, niin ihmemiehelle ei käy huonosti. Jännitettäväksi jää, missä Alanen onnistuu, kun hän onnistuu. Mitä hän sanoo puolentoista vuoden työn vaatineella Faunilla?

Faunin iltayö

Fauni-aihe liittyy modernin koreografian läpimurtoon, joka tapahtui 29.3.1912, kun Vaslav Nijinsky (1889-1950) kantatanssi Pariisissa koreografiansa Faune ja aiheutti skandaalin. Hanna Järvinen väittää, että skandaali ei johtunut Nijinskyn eroottisesta eleestä. Niitä oli nähty. Syy oli vakavampi: tanssija ylitti järjellisten läntisten ihmisten ja järjettömien itäisten olentojen välisen rajan. Faune oli herättänyt odotuksia. Se kertoo luonnonlapsista. Juuri venäläiset osaavat esittää sellaisia, koska ovat lapsia itsekin. Mutta Nijinsky ei edes loikannut kuin kerran, vaikka luonnonlapsi loikkii alituiseen. Sen sijaan venäläinen esitti abstraktin, kubistisuudestaan huolimatta arkisen, kummallisesti kaksiulotteisen koreografian. Hän näytti ajattelevan tavalla, jota Länsi pitää järjellisenä. Samalla hän väitti arkisilla eleillään tungettelevasti, että Lännen arvoja kantavat järjelliset ihmiset liikuskelevat jotakuinkin samalla tavalla kuin Idän järjettömät ja arvottomat olennot.

TEATTERI

Fauni

Käsikirjoitus Teemu Alanen – Ohjaus Disa Kamula – Sävellys Teemu Alanen, Joni Pitkonen, Tony Sikström – Lavastus Oskari Löytönen – Koreografia Niina Rajaniemi – Rooleissa Teemu Alanen, Maria Halinen, Teea Yrjälä, Antti Kerosuo, Teemu Sytelä, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sanni Lehto, Leea Lepistö,  Johanna Pätsi; 12 hengen tanssiryhmä, avustajia Tampereen seudun työväenopiston teatteritaideryhmistä

Kaksiulotteisen koreografian tanssija oli kuin Kreikan keramiikkateoksen kyljestä otettu, mutta tarkoituksena ei ollut muinaisuuden herättäminen, vaan nykyisyyden vieraannuttaminen. Nijinsky ei näyttänyt, millaisia luonnonlapset ovat. Hän näytti, miten heitä esitetään. Senkin hän teki väärin, toisin kuin teattereissa tapahtuu. Katsojat saivat ajatella, millaisin keinoin he jymäyttivät itseään ja toisiaan maailmansotaa valmistelevassa Euroopassa.

Tampereen Faunissa lavastus projisoidaan kaksiulotteiselle kankaalle. Osa kuvista esittää varjoja ja paperinukkeja. Kliseitä vältetään. Huiluun ei puhalleta, eikä nymfejä (valitettavasti) paijata. Eroottisia eleitä on harmillisen vähän. Kun lähestymisen tahdit näytettiin, ne jäivät mieleen. Niin käy esimerkiksi silloin, kun Mustan Lesken pennut tanssivat tangon, joka ei kovin monta sekuntia kestä.

Alasen-Kamulan Faunin yhtäläisyydet Nijinskyn Fauneen eivät ehkä ole tahallisia, mutta vaikutukset ovat samoja. Fauni ei kerro satua, vaan näyttää, miten satua kerrotaan. Sadusta satuileva satu tarjoaa monia tulkintamahdollisuuksia. Minulle se näytti, miten sanomalehtien satuilu jakaa ihmiset järjellisiin olentoihin ja järjettömiin terroristeihin.

Terrorin aamunsarastus

Hyvien ihmisten metsä on sadussa ihmissusien, journalismissa terroristien piirittämä. Ihmissudet ja terroristit ovat olleet tavallisia hyviä ihmisiä. Sitten he ovat saaneet puraisun. He ovat radikalisoituneet, kuten asia journalismin jargonilla ilmaistaan. Asiantuntijajournalistien mukaan radikalisoituminen on ehkäistävä ennakolta. Myöhemmin mitään ei ole tehtävissä. Sadunkertojat eivät ota sudenpuremaan yhtä kategorista kantaa. Kun Faunia purraan metsästyskorttikokeessa, niin radikalisoitumista yritetään parantaa rakkaudella ja pakurikäävällä. Yritykset eivät onnistu eivätkä epäonnistu, vaan jäävät puolitiehen. Katsojan jännitettäväksi jää, onko onnellinen loppu mahdollinen, kun päähenkilö joutuu kantamaan radikaalia häntää ja terroristisia kynsiä.

Jako tolkun ihmisiin ja tolkuttomiin olentoihin horjuu loppuratkaisua odotellessa. Se on iloinen asia. Surullisempaa on, että esitys palauttaa mieleen, miten vaaralliseen suuntaan politiikan julkisuus vie elämää. ”Radikalisoituminen” on taikauskoinen käsite. Siihen uskominen on yhtä perustelua kuin sudenpureman demonisoivan vaikutuksen pelkääminen. Tulevaisuudessa taikauskolla ei ehkä perustella pelkästään puukottajien tappamista jälkeenpäin, vaan juuriin menevien ja ympäristöstään poikkeavien ajatusten, esimerkiksi kapitalismin arvostelemisen, ehkäisemisestä ennakolta. Jo nyt radikalisoitumisen käsitteen arvosteleminen on niin radikaalia, että sitä ei ole julkisuudessa sallittu. Sampolan suureen Fauniin sisältyy noitavainoa nolaava tulkintamahdollisuus. Radikalisoitumisen ehkäisyn väistämisen kannalta on onni, että esityksen voi kokea myös kertomukseksi siitä, miten pahaa pahuus on, ja miten helposti se tarttuu.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Gabriel huijaa taas – KUT:n julman hauska toteutus Mika Waltarin klassikkokomediasta

Kuva: Sami Lamberg
Jari Hämäläinen näyttelee KUT:ssa naisia huijaavaa Gabrielia, joka saa vaikeasti valloitettavan Ulriikankin (Anna-Leena Sipilä) lankeamaan virittämäänsä lemmenansaan.

Mika Waltari tarttui 1940-luvun lopulla kirjoittamassaan näytelmässä tuolloin ajankohtaiseen aiheeseen: Ruben Oskar Auervaaran rikolliseen touhuiluun naisten parissa. Tämä kieroutunut huijari lypsi 1930-40 luvulta parilta kymmeneltä varakkaalta naiselta melkoisia rahamääriä muun muassa tyhjillä lupauksilla avioliitosta.

Waltari kirjoitti Gabriel tule takaisin -näytelmän tarkkanäköisellä intuitiolla yrittäen samalla draamahenkilöiden kautta pohtia, miksi naiset ovat valmiita lankeamaan yhä uudelleen huijarimiesten virittelemiin samanlaisiin ansoihin. Eipä tuo vitsaus ole mihinkään kadonnut tänä päivänäkään. Yhä  saamme lukea otsikoita auervaara-miesten tekemistä  huijauksista. Naisetkin ovat, ikävä kyllä, oppineet tekemään samanlaisia vedätyksiä miehille.
Kaiken takana on se ikivanha juttu: rakkauden kaipuu ja unelma onnesta.

Tummien sävyjen komedia

Keski-Uudenmaan teatterinkaan toteutuksessa tämä Waltarin suosittu klassikko ei ole pelkästää hauska, vaan pikemminkin tumma tragikomedia. Ohjelmalehtisessa tiivistetään osuvasti esityksen luonne: ”Tarina on aina ajankohtainen: kiihkeä sekä tarkkanäköisyydessään julma, hauska ja lämmin.”

TEATTERI

Keski-Uudenmaan teatteri
Mika Waltari: Gabriel tule takaisin
Ohjaus Seppo Halttunen – Musikki Altti Uhlenius – Lavastus Mikko Rantanen – Puvut Sinikka Zannoni – Rooleissa Jari Hämäläinen, Anna-Leena Sipilä, Inka Kallén ja Elina Varjomäki

Esitys pitää minkä lupaa. Kaikkea tuota sisältää neljän näyttelijän huijaridraama. Jari Hämäläinen Gabrielin roolissa taitaa naisille lirkuttelun ja toisaalta myös perustelut intohimon kohteen äkilliseen vaihtumiseen. Anna-Leena Sipilä talon despoottisena valtiattarena yrittää aluksi pyristellä Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta lankeaa lopulta huijarin charmiin ja joutuu sitä katkerasti katumaan. Vai katuuko hän oikeastaan? Sipilä todentaa hienovireisesti myös ikäneidon kokeman rakastumisen ihanuuden.

Inka Kallén kokemattomana nuorempana sisarena paljastaa koskettavasti pettymyksensä sulhon hylättyä hänet.

Elina Varjomäki kovapintaisena ja sanavalmiina nykynaisena pitää pintansa miehen viettely-yrityksille. Lopulta se onkin tämä Raili huijaa Gabrielilta koko potin ja suuntaa kohti uutta elämää.

Seppo Halttunen on ohjannut esityksen tasapainoisesti komedian ja tragedian välimaastoon. Waltarin lempeä huumori on pinnassa, mutta komediallisen virityksen takaa pilkistävät myös raadollisemman elämän tummanpuhuvat juonteet. Halttunen on antanut koko tunteiden kirjon kaikkine ristiriitaisuuksineen kukkia.
Olikin lopulta helppo ymmärtää kahden sisaruksen kuuluisa loppulausahdus: Gabriel tule takaisin! Rakkauttahan me kaikki kaipaamme…

Anja Salminen

 

 

Keskustelua aiheesta

Ruotsalainen Madeleine Onne alkaa johtaa Kansallisbalettia

Kuva: Mirka Kleemola

Kansallisbaletin taiteelliseksi johtajaksi on nimitetty ruotsalaistanssija Madeleine Onne. Hän siirtyy Helsinkiin Yhdysvalloista Houstonin balettiakatemian johtajan paikalta.

Kansallisoopperan ja -baletin hallitus kertoi nimitysehdotuksesta jo viime kuun lopussa, mutta ennen valinnan varmistumista talon henkilöstöryhmiä kuultiin asiasta.

Onne aloittaa nelivuotisen kautensa ensi vuoden elokuussa.

– Tavoitteena oli löytää henkilö, jolla on sekä vahva oma kansainvälinen balettitanssijan ura että kokemusta baletinjohtajan tehtävästä. Tärkeitä ovat myös laajat kansainväliset verkostot sekä yhteistyökyky niin talossa kuin sen ulkopuolellakin. Madeleine Onnessa yhdistyy tämä kaikki, lisäksi hän on valloittava persoona, Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Päivi Kärkkäinen kertoo tiedotteessa.

Onne on työskennellyt urallaan pitkään Tukholman Kuninkaallisen baletin ensitanssijana. Onne on tanssinut useimmissa klassisen baletin merkkiteoksissa, kuten Romeossa ja Juliassa, Prinsessa Ruususessa ja Gisellessä.

Onne on myös vaikuttanut monen balettikilpailun tuomaristossa, myös Helsingissä.

Päätettyään tanssijanuransa Onne toimi baletin taiteellisena johtajana ensin Tukholmassa ja sen jälkeen Hongkongissa.

Baletin nykyinen johtaja Kenneth Greve päättää kautensa ensi vuoden heinäkuun lopussa. Tanskalaisen Greven kausi alkoi vuonna 2008.

Keskustelua aiheesta

Arviossa Teatteri Rollon esitys pikkulapsille: Kirjaimia etsimässä

Kuva: Nanna Saarhelo
Jari Lehtinen, Sanna Monto ja Janne Immonen vetävät värikkäästi lapsikatsojia kirjainten ihmeelliseen maailmaan.

Helsinkiläinen, ympäri maata kiertueita tekevä Teatteri Rollo on jo useamman vuoden keskittynyt tuottamaan päiväkoti- ja kouluikäisille hyväntuulisia esityksiä, joiden keskeisiä elementtejä ovat liike, musiikki ja rytmi. Sanojakin on, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Tämän syksyn uutuudessa ”Lue, Laula, Kirjoita!” sanat ovat hyvinkin keskeisessä asemassa, varsinkin kun ne ovat hukassa.

Teatteri Rollo

Lue, Laula, Kirjoita!

Ohjaus Sanna Monto – Käsikirjoitus Janne Immonen, Jari Lehtinen, Sanna Monto – Sävellykset Janne Immonen – Sanat Vando Suvanto – Lavastus Kati Limppu – Puvut Niina Huovinen – Valot Pasi Pehkonen – Ääni Juha Skukin

Runoilija ja säveltäjä saapuvat värikkääseen itsepalvelukirjainkauppaan, koska heiltä puuttuvat sanat niin runoista kuin lauluistakin. Kun paljastuu, etteivät he, eikä edes kaupan palveluhaluton myyjä tunne kirjaimia, lukemisesta puhumattakaan, tarvitaan yleisön apua. Vasta sitten tarvittavat kirjaimet löytyvät ja esityksen nimislogan saadaan aikaiseksi.

Yksinkertaisessa tarinassa on runsaasti nokkelaa sanailua ja letkeää oleilua. Välillä aikuiskatsojan mielestä hieman liiankin letkeää, mutta varsinaista kohdeyleisöä se ei tuntunut haittaavan.

Jari Lehtisen runoilija, Janne Immosen säveltäjä ja Sanna Monton myyjä ovat muutamalla vedolla keveästi tyyliteltyjä, mutta toimivia hahmoja. He ovat juuri sen verran hassahtaneita, että yleisön mielenkiinto säilyy.

Kati Lampun lavastus ja Niina Huovisen puvut ovat selkeissä perusväreissään ja iloisessa tyylissään kuin suoraan värikkäästä kuvakirjasta.

Immosen säveltämät ja Vando Suvannon sanoittamat laulut ovat esityksen mainiointa antia. Ne ovat selkeitä ja tarttuvia.

Lue, Laula, Kirjoita! -esitys muistuttaa sen enempää sormea heristämättä kirjainten ja lukemisen opettelun tärkeydestä. Piilo-ovelasti myös ne lapsista, jotka jo tuntevat kirjaimet tai osaavat lukea, saavat tuntea positiivista ylemmyyttä verrattuna roolihenkilöihin, jotka eivät edes tiedä miten päin kirjaimet kuuluvat olla.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta