Teatteri & Tanssi

Teatterikesässä nähtiin kahden sortin dokumenttidraamaa kipeää tekevistä aiheista

Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.
Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.
Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.

Dokumenttiteatteri on 2010-luvun vahva trendi, joka on viime vuosina näkynyt myös Tampereen Teatterikesässä. Muun muassa kotimaisesta malliesimerkistä,  Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta, on festivaalilla nähty kaksi jälkimmäistä osaa, ja monien ulkomaisten vierailijateatterien tuomisina on ollut dokumenttiteatterin elementtejä

Kun Eduskunta-dokudraamat olivat faktalähteillä tuettua karnevalistista satiiria vallankäytön ytimistä, nyt Teatterikesässä nähdyt kaksi dokumenttiteatterillista esitystä eivät  paljon hilpeyttä herättäneet. Pikemminkin surullisuutta, voimattomuuden tunnetta, suuttumusta ja halua nousta vastarintaan, tehdä edes jotain väärin kohdeltujen ihmisten hyväksi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Rakastajat-teatteri: Karkotetut

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen – Lavastus ja puvut Pauliina Koivunen – Rooleissa Tomi Alatalo, Miia Lindström, Angelica Meusel, Ulla Raitio

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Käsikirjoitus ja ohjaus Nikolai Khalezin 

Maastahäätöpolitiikan kohtuuttomuuksia

Porilaisen Rakastajat-teatterin ”Karkotetut” kertoi parin dramatisoidun tositapauksen kautta siitä kylmästä todellisuudesta, joka nykyisin vallitsee suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa. Vai pitäisikö sanoa, että maastahäätöpolitiikassa? Tammikuussa kantaesitetty Elina Izarran  kirjoittama ja ohjaama näytelmä pohjautuu valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen, kirjaan, jossa kerrotaan eri Euroopan maista karkotettujen ihmisten todellisia tarinoita.  Joka vuosi kaikkiaan 160 000 Afrikasta, Aasiasta ja Amerikasta uuden toivon perään lähtenyttä ihmistä saa Euroopan unionin maissa karkotuspäätöksen.

Izarra on muovannut näistä ihmiskohtaloista draamamuotoon kaksi tarinaa. Toisen päähenkilöinä on nuori ugandalaisnainen Kabiite, joka kotimaassaan joutuu homoseksuaalisuutensa takia kuolemanvaaraan.  Hän pakenee Eurooppaan, aina Suomeen asti, löytää täältä työpaikan ja rakkauden. Kun kaikki näyttäisi oleva hyvin, hän joutuu sattuman kautta tekemisiin virkavallan kanssa, ja päätyy paperittomana maahanmuuttoviraston karkotusprosessiin.

Toisessa tarinassa keskiössä ovat kolumbialainen, tekstiilitaidetta Aalto-yliopistossa opiskeleva Salma ja irakilainen antropologian opiskelija Amir, jotka perustavat Suomessa perheen. Amir joutuu poliisin silmätikuksi järjestellessään paperittomille maanmiehilleen lentolippuja, ja niinpä hänkin löytää itsensä kohta saattopoliisin eskorteeramana yhdensuuntaiselta lennolta Bagdadiin. Amir on kurdi, joten  Irak ei ole hänelle järin turvallinen maa, vaikka suomalaisviranomaisten papereissa niin lukee.

Kun Amir tulee karkotetuksi, joutuu yksinhuoltajaksi tahtomattaan päätynyt Salmakin vaikeuksiin. Hän ei pysty täyttämään maahanmuuttoviranomaisten asettamia kohtuuttomia tulorajavaatimuksia, ja joutuu jättämään Suomen – päivää ennen yliopistosta valmistumisen vahvistavaa publiikkia.  Virallisten paperien mukaan hän lähtee ”vapaaehtoisesti”, jotta uuden elämän aloittaminen synnyinmaassa Kolumbiassa olisi helpompaa. Suomessa syntyneelle 15-vuotiaalle tyttärelleen se ei sitä kuitenkaan missään nimessä tule olemaan.

Karkotetut oli näytelmänä syvältä koskettava ja toi nämä todellisuuteen pohjaavat ihmiskohtalot hyvin lähelle. Esitys alkoi tosin vähän hapuilevasti, kun sen metatasolla hääräävä käsikirjoittajahahmo pelmahteliu katkaisemaan ja kommentoimaan kohtauksia – se oli katsojalle aika työlästä nieltävää, mutta onneksi ei jatkossa saanut enää niin suurta painoa. Alkua vaivasi myös jonkinlainen opetusteatterimaisuus, mutta viranomaiskäytäntöjen ja maahanmuuttopolitiikan koukerot ehkä vaativatkin rautalangasta vääntöä tullakseen ymmärretyksi.

Kun esimerkkitarinat nostettiin fokukseen, Karkotetut toimi patremmin. Väliin sujautellut dokumentaariset aineksetkin alkoivat tukea kokonaisuutta lonksumattomasti, ja esityksestä kasvoi värähdyttävä kokemus, joka herätti isoja tunteita ja myllersi mieltä pitkään. Myös näyttelijänelikko Ulla Raitio, Miia Lindström, Angelica Meusel ja Tomi Alatalo vaihtoivat notkeasti roolista toiseen ja olivat koko ajan hyvin läsnäolevia, todellisia.

Suljetut ovet

Lontoossa pakolaisstatuksella toimiva Belarus Free Theatre nosti esityksissään näkyviin asioita, joiden puolesta puhuminen on sekä Valko-Venäjällä että emo-Venäjällä tätä nykyä vähintäänkin riskialtista, pahimmillaan jopa kohtalokasta puuhaa. Tällä teatterityhmällä on filiaalinsa myös Minskissä, mutta se joutuu tekemään kirjaimellisesti underground-taidetta: se on esiintynyt salaa viranomaisilta muun muassa autotalleissa, metsissä ja muilla kätketyillä estradeilla. Kun viranomaiset ovat yllättäneet ryhmän esiintymässä, sen jäseniä ja myös esitysten katsojia on pidätetty.

”Burning Doors” oli moniaineksinen esitys, jossa kylmää, hyvin kylmää faktaa edustivat muun muassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntiasiakirjat, haastattelut ja dokumenttiklipit. Sen keskeisiä liikkelle panevia voimia ovat olleet taiteensa ja mielipiteidensä vuoksi vangituksi joutuneet Pussy Riot -aktivisti Maria Aljoshina, ukrainalainen, venäläisten Krimin miehityksen yhteydessä pidättämä elokuvaohjaaja Oleg Sentshov sekä venäläinen performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, jonka provokatiivisesta videosta tämä esitys on napannutt nimensäkin.

Ovet tosiaan hallitsivat näyttämöä, siis rivi sellien ovia. Ne toimivat paitsi konkreettisena muistutuksena toisinajattelijoiden kohtalosta myös toiminnallisina elementteinä. Niistä yritettiin singahdella ikään kuin benji-köyden päässä vapauteen, niiden takaa kasvottomat hahmot kurottautuivat ottamaan kuristusotetta näyttämöllä esiintyvistä, ne myös paloivat visuaalisesti puhuttelevassa loppukohtauksessa.

Esityksen fyysisyys oli luonteeltaan aggressiivista, yksilön koskemattomuutta loukkuksesta muistuttavaa tiukkaa lähikontaktia. Riuskasta toiminnallisuudesta huolimatta katsomossa alkoi puuduttaa, kun toistot menevät turhan pitkäksi. Muutenkin Burning Doors jätti vahvemman jäljen painavan poliittisen viestinsä kautta kuin teatteriesityksenä. Sellaisena se oli liian yksioikoinen ja päällekäyvä, katsojille olisi voinut tarjota välillä jotain vapauttavaa vapaan ajattelun taiteensa tähden vangittujen  puolustamisen lomassa.

Tampereen esiintymisen jälkeen Belarus Free Theatre suuntaa Yhdysvaltoihin. Olisi kiinnostava tietää, millainen sen vastaanotto on maassa, jossa asenteet Venäjää kohtaan ovat juuri nyt mitä ovat. Niin, mitähän ne ovat, kun presidentti Trumpia epäillään milloin salasuhteista Venäjään, milloin lietsovan vähintään uutta kylmää sotaa?

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat