Kolumni

Joni Lähde (sd.)

Kirjoittaja on valtuuston 1.varapuheenjohtaja Lopelta

Teollisuuden veturi Saksakin on luopunut avohakkuista – Suomen sienimetsät kulkukelvottomia

Suomalaisessa metsien hoidossa on eletty pää pensaassa pian 70 vuotta jo vuonna 1948 julkaistua Harsintajulkilausumaa toistellen. Julkilausuma väitti metsien tasaikäisinä puupeltoina olevan ainoa mahdollinen kasvatustapa. Selluteollisuus on siitä lähtien saanut nauttia halvasta keskenkasvuisesta puusta, sekä metsäbyrokraatit viroista, joissa määräillä toisten omistamissa metsissä ilman mitään vastuuta. Näin on menetelty metsäluonnon monimuotoisuuden, monikäytön ja metsänomistajien kustannuksella yhden kokonaisen ihmisiän ajan. Alaharvennuksesta, jossa hakattiin pieniä keskenkasvuisia puita, ja avohakkuusta tehtiin julkilausuman perusteella ainoat sallitut hakkuumenetelmät. Mikäli metsänomistaja halusi metsässään käyttää jotain muuta vaihtoehtoa, oli uhkana raastupa.

Mökkiläisen metsänsuoja on saattanut varoittamatta hävitä yhdessä yössä.

Harsintajulkilausuma ei perustunut mihinkään tieteelliseen tutkimukseen saati sitten edes käytännön kokemukseen. Sehän ei ollut ajallisesti edes mahdollista, sillä siihen asti metsänomistajat käyttivät erilaisia jatkuvan kasvatuksen yläharvennuksia eli poimintahakkasivat isoja, rahaa tuottavia hakkuukypsiä puita. Vain julkilausumaan tukeutuen estettiin metsänomistajia käyttämästä parhaita taloudellisia ja samalla parhaiten ympäristöä säästäviä ja suojelevia hakkuutapoja. Julkilausuman seurauksena silloisesta avohakkuuseen kielteisesti suhtautuvasta metsälaista ei piitattu. Lakia muuttamatta sitä alettiin tulkita mielivaltaisesti sen tarkoituksen vastaisesti. Metsänomistajat, jotka noudattivat vanhaa perinteistä käytäntöä vietiin käräjille ja heidän metsät asetettiin hakkuukieltoon.

Ainoaksi sallituksi käytännöksi määrätty työläs puupeltokasvatus avohakkuineen ja taimikoineen on merkinnyt kansalaisten elin- ja asumisympäristön pilaantumista vuosikymmeniksi. Monet aitoa metsää tarvitsevat metsälajit ovat kokonaan hävinneet tai tulleet uhanalaisiksi. Monen ihmisen marja-, sieni-, ulkoilu-, virkistys- ja kotimetsä on avohakkuun seurauksena muuttunut kulkukelvottomaksi. Mökkiläisen metsänsuoja on saattanut varoittamatta hävitä yhdessä yössä. Siinä on monen ihmisen mielenrauha järkkynyt ja mökin arvo romahtanut. Mikäli aikanaan olisi tukeuduttu todelliseen tieteelliseen tietoon, mitään tällaista hävitystä ei olisi tapahtunut.

Totutun tavan muuttamisen pelko on toki osa ihmisluontoa, vanhaan tuttuun ja totuttuun on helppo tuudittautua. Olisi kova pala metsäpomoille mennä neljäkymmentä vuotta metsiänsä avohakanneelle isännälle kertomaan, että olimmekin väärässä. Vielä tänäkään päivänä vaikka metsälaki Suomessa jo jatkuvan kasvatuksen sallii, ei sitä ole edes vaihtoehtona hakkuuilmoituksessa. Tähän perustaa myös propagandansa teollisuuden metsäorjat, julistaessaan, ettei jatkuva kasvatus ole yleistymässä. Vuosikymmeniä vallinnut avohakkuu- aivopesu on onnistunut vanhojen metsänomistajien osalla. Jatkuvasta kasvatuksesta keskustellessani, saan usein vastauksen; ” Ei tänä päivänä metsähommia hevosella ja pokasahalla enää tehdä.”. Tämä vastaus jo itsessään kertoo osan metsänomistajien tietotason jatkuvasta kasvatuksesta ja sen hakkuutavoista, jotka voidaan kyllä motolla tehdä.

Keski-Euroopassa Suomea ei tunneta metsänkasvatuksen mallimaana, toisin kuin täällä pohjolassa usein kuvittelemme.

Jo useita vuosikymmeniä on ollut käytettävissä vankkaa kotimaista ja myös ulkomaista tieteellisesti tutkittua tietoa siitä, että avohakkuuvapaa jatkuva kasvatus on ylivoimainen vaihtoehto puupeltokasvatukseen verrattuna. Se tuottaa enemmän ja laadukkaampaa puuta paljon kannattavammin, kuin avohakkuuseen ja alaharvennukseen perustuvat puupellot. Se on hiilensidonnan ja metsän monimuotoisuuden säilyttämisen kannalta myös paras hakkuutapa ja sitä käyttäen metsä säilyy metsänä sekä samanaikaisesti monikäytön kohteena.

Kunnan hallitsemissa eli kuntalaisten omistamissa metsissä olisi kiireellisesti siirryttävä käyttämään yksinomaan tätä jatkuvan kasvatuksen kasvatusmenetelmää. Kunta ei esimerkiksi saa valtion tukirahaa hoitotöihin, ei korvauksia myrskyvahingoista, eikä hirvien ja myyrien aiheuttamista taimituhoista, joita nykykäytäntö massiivisesti aiheuttaa. Myrskyvahingotkin tulevat lähitulevaisuudessa lisääntymään ilmastonmuutoksen myötä puupeltojen harvoissa metsissä, joiden läpi tuuli pääsee voimalla puhaltamaan. Kunnan jäsenillä tulisi olla oikeus saada metsistään muutakin hyötyä ja iloa, kuin vain puun myyntitulojen tuomaa vähäistä kevennystä verojen maksuun.

Lopella sosialidemokraatit vaativat viime maanantaina 12.9. tekemänsä valtuustoaloitteen myötä, että Loppi on Hämeessä runsaana metsänomistajana etujoukoissa luontoystävällisenä kuntana ottamassa metsiensä hoitomuodoksi jatkuvan kasvatuksen. Toivottavasti muu Häme seuraa perässä, mutta ei niin hitaasti, kuin tapana on. Keski-Euroopassa Suomea ei tunneta metsänkasvatuksen mallimaana, toisin kuin täällä pohjolassa usein kuvittelemme. Keski-Euroopassa on ymmärretty jo tuottavuuden ohella metsän virkistys- ja luontoarvot jatkuvassa kasvatuksessa. Teollisuuden veturi Saksakin on luopunut avohakkuista, samoin muun muassa Slovenia.

Ilmaisena vinkkinä; Sopisi täällä koti-Suomessakin vaikkapa hallituksen kilpailukykypaketin osaksi tähän metsien tuottavuusloikkaan mukaan lähteminen.

Joni Lähde (sd.)

Kirjoittaja on valtuuston 1.varapuheenjohtaja Lopelta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Kolumni

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.

Kannattaako 100-vuotiasta Suomea juhlia, jos olemme palaamassa vaivaistaloaikaan?

Työpaikkoja uhkaa paraikaa käynnissä olevan huonon taloudellisen suhdanteen, teollisen rakennemuutoksen ja kysynnän vähäisyyden lisäksi se, että koneet korvaavat enenevässä määrin ihmistyötä.

Lahdessa työttömyysaste oli viime vuoden lopussa 16 prosenttia. Verrattuna edelliseen vuoteen tilanne on hieman parempi, mikä osittain johtuu siitä, että Lahdessa on koitettu monin erilaisin toimin lisätä työllisyyttä; on elinkeinostrategiaa, Lahti-lisää, yritystukia, työpajoja nuorille, pakkotoimia ja vapaaehtoisuutta, siis porkkanaa ja keppiä. Jotain on saatu aikaankin. Nuorten lahtelaisten työllistämiseksi on kehitetty niin sanottu Lahti-paketti, joka on toiminnallinen tuki yritykselle, joka palkkaa nuoren työhön. Lahti-lisä taas voidaan myöntää yrityksille, yhdistyksille, säätiöille tai kunnalle joko pitkäaikaistyöttömän tai alle 30-vuotiaan työllistämiseksi. Lisäksi on Matkalla duuniin, Ohjaamo ja Kesällä duuniin -toiminnot. Tärkeitä ja hyviä hankkeita.

Mutta se automaatio. Tähän saakka on ajateltu, että ainakin hoivatöitä eli tekeviä käsiä tarvitaan. Robotit kuitenkin ilmeisesti vievät viimeisetkin työt. Viime vuonna maakuntalehtemme iloisesti kirjoitti Ilona-uutuudesta: ”Ilona-robotti ohjaa jumppaa ja on vanhusten seurana Lahdessa”. Lahden kaupunki oli ostanut oman robotin vanhusten seuraksi, maksoi vain 16 500 euroa.

Hoitakoot koneita koneet ja ihmisiä ihmiset.

Tällaisia robotteja kehitetään päteviksi hoivatyön ammattilaisiksi ja kodinhoitajiksi. Samaan aikaan monet joutuvat työpaikoistaan pois automaation vuoksi. Esimerkiksi postin lajittelu tapahtuu nykyisin suurimmaksi osaksi koneellisesti, ennen sitä hoitivat ihmiset. Sitten ihmettelemme työttömien suurta joukkoa, kun koneet ovat vieneet viimeisetkin käsin tehtävät työt.

Miksei suurempaa osaa nuorista työttömistä kouluteta hoivatyön ammattilaisiksi ja kodinhoitajiksi?  Olen tosi surullinen nykykehityksestä. Uskon, että suurin osa vanhuksista kävisi mieluummin visailuja ihmisen kanssa ja haluaisi, että keppijumppaa ohjaa ja vaipat vaihtaa ihminen, jolla on lämpimät kädet ja inhimillinen sydän. Ehkä hetken uutuuden viehätyksen robotti voi tuoda jumppaohjaajana, mutta pidemmän päälle on kauhistuttavaa ajatella konetta ihmisten hoitajana. Hoitakoot koneita koneet ja ihmisiä ihmiset niin kauan kun ihmisiä vielä riittää näihin tehtäviin.

Heti uuden vuoden alussa mediassa nosti esille hallituksen vaatimat yli sadan miljoonan lisäsäästöt, jotka kohdistuvat vanhuspalveluihin. Sairaanhoitajien ja lähihoitajien tilalle esitetään hoiva-avustajia, oppisopimusharjoittelijoita ja robotteja. Lisäksi yksityisten hoivayritysten toimiluvista poistuu henkilöstömitoitus, joka tarkoittaa aina vain huonompia palveluja vanhuksille. Suomi täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Olen pohtinut kannattaako sitä juhlia, jos olemme palaamassa vaivaistaloaikaan?

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.

Kolumni

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.

Mitä tapahtuu hyvinvointivaltiolle?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion purku näyttää Suomen oikeistohallituksen toimesta etenevän.  Ihmiset ovat epätietoisia tulevaisuudesta. Massatyöttömyys, sosiaalitukien karsinta, köyhien kasvava joukko ja sivistyspolitiikan mitätöinti on kohdannut koko maata. Samaan aikaan yhteisvastuu on heikentynyt ja vapaasta valinnasta on tehty mantra, jossa ei vastuusta puhuta mitään. Tähän uusliberalismi on pitkään pyrkinyt. Vapaassa valinnassa voitot valuvat yksityisille, tappiot jäävät kansan maksettaviksi.

Vapaudesta on nyt tullut bisnestä, jota aiotaan rahoittaa muun muassa sote-uudistuksella, jonka yhtenä tavoitteena on palveluiden vapaa valinta. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että julkiset sote-palvelut yhtiöitetään ja pannaan kilpailemaan monikansallisten firmojen kanssa. Terveyskeskusten vuodeosastot keskitetään ja osin lakkautetaan, vanhukset saavat jäädä kotiin tai siirretään yksityisten firmojen palvelutaloihin hoitohaalareita käyttämään. Onko tämä vapaata valintaa?

En halua, että Suomessa on ”kahden kerroksen palvelut”. Sitä kuitenkin PM Sipilän hallitus maakunta/sote-uudistuksella on kansalle tarjoamassa. Oikeudenmukaisuudesta ja alueellisesta tasa-arvosta puhuminen loppui, kun valtioneuvosto pääsi yksimielisyyteen maakuntahankkeesta.

Suomi täyttää 100 vuotta ensi vuonna. Eikö nyt ole aika todeta, että meillä on saavutettu jotain ainutlaatuista jota kannattaa puolustaa eikä tuhota, kuten nyt Sipilän hallituksen ja eduskunnan enemmistön toimesta tapahtuu.

Hyvinvointiyhteiskunnan rakentamista on jatkettava

Rakastan hyvinvointivaltiota, veroja, hyviä peruspalveluita, erinomaista koululaitostamme, postia ja valtion rautateitä, erikoissairaanhoitoa ja terveysasemia, neuvoloita, katuvaloja, sosiaalipolitiikkaa, innovaatioita, teattereita, orkestereita, kirjastoja, liikuntahalleja, julkisia innovaatiohankkeita, ammattikorkeakouluja, yliopistoja, kaiken maailman dosentteja ja meitä kaikkia, jotka olemme yhdessä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentaneet. Tätä rakentamista haluan jatkaa edelleen.

Nyt on rohjettava vastustaa yhteisen hyvän tuhoajia, joita ovat yhä kauemmas ihmisten reaalitaloudesta irronneet finanssimarkkinat, ahneet monikansalliset ”veroparatiisiyhtiöt”, oikeistoliberalismi poliitikkoineen ja rikkaine tukijoukkoineen, joiden motoiksi ovat nousseet ”vapaus ilman vastuuta” ja ”vaihtoehtoa ei ole”.

Suomessa on vaihtoehtoja hyvinvointiyhteiskuntaa uhkaavalle nykymenolle. Oppositiopuolueista ainakin SDP:llä ja Vihreillä on vaihtoehtobudjetit, jota on julkaistu. Toivottavasti hallituspuolueet suhtautuvat opposition esityksiin vakavasti.  Eikä mikään kiellä niitä toteuttamista. Vaihtoehtobudjeteille ei ole haettu patenttisuojaa.

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.

Kolumni

Hannu Mäkinen

Kirjoittaja on Asikkalan kunnanhallituksen jäsen (sd.)

Päijänteen matkailua nostetaan pinnalle

Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa on käynnistetty Asikkalan kunnan aloitteesta Päijänteen matkailun kehittämiseen ja brändin luomiseen tähtäävä hanke ”Päijänne pinnalle”. Hanketta vetävät maakuntaliitot ja mukana ovat järvialueen kunnat Lahdesta Jyväskylään.

Päijänne on ollut tärkeä muinaisen metsästykseen ja kalastukseen perustuneen Suomen ”nelostie”. Siitä ovat muistona vieläkin kalliomaalaukset, oman aikansa tienviitat. Yllättäen erämaajärven luonne nousee vieläkin satunnaisen kulkijan mieleen. Rannat ja saaret vaikuttavat asumattomilta. Usein saa liikkua ypöyksin. Veneitä näkyy vesillä vähän ja kulkijan saattaa vallata sama tunne kuin tuhat vuotta sitten.

Ennen rauta- ja maanteiden kehittymistä Päijänne toimi tavara- ja matkustajaliikenteen keskeisenä väylänä reilu sata vuotta. 1870-luvulla rakennettiin kanavat Vesijärven ja Päijänteen sekä Päijänteen ja Ruotsalaisen välille. Lahti, Heinola ja Jyväskylä muodostivat liikenteellisesti eheän talousalueen. Puuta liikkui uitoissa valtavat määrät. Uiton viime hetkillä rakennettiin Neuvostoliiton velkojen kuittaamiseksi kanavayhteys Päijänteeltä Keiteleelle, joka mahdollisti vesiliikenteen Äänekoskelle, Suolahteen, Pihtiputaalle ja aina Pohjois-Savon Pielavedelle saakka.

2000-luvulla on havahduttu huomaamaan koko Päijänteen mahdollisuudet elinkeinojen ja matkailun kehittämiseksi.

Keski-Euroopassa, Englannissa ja Venäjällä kanavat yhdistävät vesiliikenneväylät verkostoksi, joka mahdollistaa liikennöinnin hyvin laajalla alueella. Päijännettä on vesiliikenteen huippuaikoina suunniteltu kanavoitavaksi sekä Vantaanjokeen että Kokemäenjokeen. Vielä 1980-luvulla pohdittiin Päijänteen kanavoimista Kymijoen kautta mereen tai vaihtoehtoisesti Mäntyharjun kautta Saimaaseen. Myös pohjoisessa oli kanavasuunnitelma Suonenjoen alueella. Mikäli joku näistä vaihtoehdoista olisi joskus toteutunut, olisi Päijänteen vesistöalue saanut merkittävän kehityspulssin.

Puutavaran uitot päättyivät Päijänteellä lopullisesti 1990-luvun alkuun mennessä ja valtavan kokoinen järvialue siirtyi vapaa-ajanviettäjien käyttöön. Veneilylle suotuisan alueen vaikutuspiirissä asuu noin puoli miljoonaa suomalaista. Pisimmän veneilyreitin pituus on samaa suuruusluokkaa kuin Helsingin ja Tukholman välinen suora etäisyys.

Päijännettä kehitettiin aikaisemmin erikseen Etelä- ja Pohjois-Päijänteen osalta. Rajaus oli keinotekoinen, koska esimerkiksi suurin selkä Tehi kuuluu länsiosaltaan Keski-Suomeen ja itäpuoli on Päijät-Hämettä. Hankkeet olivat pieniä ja rajattuja. Päijänteen kansallispuiston perustaminen 1993 Padasjoen kunnan alueelle on ollut merkittävin Päijänteen virkistyskäyttöä edistävä hanke.

2000-luvulla on havahduttu huomaamaan koko Päijänteen mahdollisuudet elinkeinojen ja matkailun kehittämiseksi. Yhtenä herättelijänä on ollut Saimaan alueen kuntien aktiivisuus luoda matkailullinen Saimaa-imago. Tulokset ovat olleet nähtävissä. Matkailun ulkoiset mahdollisuudet ovat Saimaan alueella hyvät, koska alueen kaikki merkittävät kaupungit ja kunnat palveluineen sijaitsevat järven rannan läheisyydessä.

Päijänteen vesistöalueen kunnilla ei perinteisesti ole ollut matkailijoita kiinnostavia rantakohteita. Viime vuosina kuitenkin Lahti ja Jyväskylä ovat rakentaneet satama-alueensa matkailijoiden virkistyskeitaiksi. Padasjoki, Sysmä, Kuhmoinen ja Korpilahti, joka on nykyisin osa Jyväskylää, ovat kehittäneet huimasti satamapalvelujaan. Kauan taakse ovat jääneet ne ajat, jolloin kuntien rannat näyttivät lähinnä kaatopaikoilta ja pusikoilta.

Veneilijät ovat merkittävä osa Päijänteen rantakohteiden palvelujen käyttäjistä.

Päijänne on erinomainen veneilyalue. Vedet ovat syviä ja kulkukelpoisia myös purjehtijoille lähes kaikkialla. Siksi Päijänteellä liikkuu runsaasti veneitä muun muassa Tampereelta, Uudeltamaalta ja Kymenlaaksosta. Pian Päijänteestä pääsevät nauttimaan myös kouvolalaiset ja iittiläiset, jotka ovat onnistuneet saamaan rahoituksen uudelle Kimolan kanavalle. Kanavan erikoisuutena tulee olemaan pitkä kalliotunneliosuus.

Rekisteröityjä veneitä Päijät-Hämeessä ja Keski-Suomessa on noin 18 000, joista purjeveneitä noin 800. Veneilijät ovat merkittävä osa Päijänteen rantakohteiden palvelujen käyttäjistä. Valitettavasti kaikilla veneillä ei pääse kaikkiin paikkoihin. Erityisesti purjehtijat on monissa paikoissa eristetty palveluista matalin silloin ja sähkölinjoin. Pohjoiselta Päijänteeltä esimerkiksi Vääksyn palveluiden piiriin pääsee vain 10 prosenttia purjeveneistä, kun Asikkalasta kohti Sysmää Päijänteen yli kurottautuva Pulkkilanharju mataline siltoineen estää liikenteen. Satoja metrejä Pulkkilanharjun tiestä on tehty täyttämällä Päijännettä. Tältä osin autoilun arvot ovat syrjäyttäneet kestävän kehityksen periaatteen, jonka mukaan luontoa pitäisi käyttää siten, ettei tulevilta sukupolvilta poisteta lopullisesti kulkemisen mahdollisuuksia.

”Päijänne pinnalle” –hanke tulee hyvään tarpeeseen ja siltä voidaan odottaa uutta näkemystä matkailun kehittämisen suunnalle. Joka tapauksessa Päijänne tulee olemaan vielä pitkään erämaajärvi, mutta sellaisenkin rannoille mahtuu runsaasti monenlaista virkistystoimintaa.

Hannu Mäkinen

Kirjoittaja on Asikkalan kunnanhallituksen jäsen (sd.)

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Miikka Lönnqvist

Kirjoittaja on Hämeen Sosialidemokraattien 2. varapuheenjohtaja.

Puheenjohtajapelistä ja vähän muustakin

Tänä syksynä on käyty laajaa keskustelua SDP:n lähestyvästä puoluekokouksesta ja erityisesti sen henkilövalinnoista. Vaikka olenkin vakuuttunut, että henkilövalintoja ratkaisevampiakin päätöksiä tuleva puoluekokous tekee, sohaisen silti henkilövalintojen muurahaispesää tuomalla siihen muutamia mielestäni vähemmälle huomiolle jääneitä näkökulmia.

 

Kuten hyvin tiedetään, SDP valitsee puoluekokouksessaan puheenjohtajan, joka toimii puolueen pääministeriehdokkaana tulevissa eduskuntavaaleissa. Kuitenkin seikka, joka keskustelussa on jäänyt vähemmälle huomiolle, on valittavan pääministeriehdokkaan poliittinen linja. Nykyinen puheenjohtaja Antti Rinne valittiin vuonna 2014 puheenjohtajaksi täysin toisenlaisessa maailmassa. Silloin talouden ongelmat ja sisäpolitiikka olivat keskiössä. Kansainvälisen politiikan ongelmatkin rajautuivat monelta osin Eurooppaan, eikä brexitin tai Trumpin kaltaisista maailmanluokan haasteista ollut kenelläkään mitään aavistusta.

 

Maailma on kuitenkin reilun kahden vuoden aikana muuttunut varsin merkittävästi ja siinä missä vuonna 2014 etsittiin vientivetoista kasvustrategiaa, tulee meidän nyt etsiä ratkaisuja siihen, miten maailma palautetaan takaisin raiteilleen, miten vastaamme yhä huolestuttavimpiin tietoihin ilmastonmuutoksen kiihtymisestä ja ennen kaikkea siihen, miten palautamme kansan uskon poliittiseen päätöksentekojärjestelmään. Pelkät sisäpolitiikan visiot eivät enää riitä, vaan SDP:n pääministeriehdokkaan tulee voida kertoa omat visionsa myös siitä, miten Suomi palautetaan kansainvälisen politiikan aktiiviseksi toimijaksi ja miten SDP:stä tehdään jälleen Suomen kansainvälisin puolue. Suomen kannalta merkittävimmät päätökset tehdään jo nyt kaukana Arkadianmäestä ja SDP:n on pidettävä huoli siitä, että Suomi on vahvasti läsnä siellä, missä näitä päätöksiä tehdään.

 

Puolueen kannalta on minusta ratkaisevaa, että pääsemme keskustelemaan myös puolueen puheenjohtajan tarjoamista ratkaisuista näihin aikakautemme kohtalon kysymyksiin. Olisin toivonut, että Antti Lindtman olisi tarjonnut keskusteluun oman vaihtoehtonsa ja toivon nyt, että ainakin Timo Harakka tai Tytti Tuppurainen toisivat omat näkemyksensä ja visionsa puoluekokouksen puntaroitavaksi. Vaikkei muita ehdokkaita tulisikaan, on silti tärkeää, että puheenjohtaja tuo omat visionsa esille puoluekokouksessa ja että niistä voidaan käydä perinpohjainen keskustelu.

 

Puoluesihteeri – järjestöllinen vai poliittinen toimija?

 

Toinen vähemmälle huomiolle jäänyt seikka on puoluesihteerin rooli. Nyt on keskusteltu paljon siitä, millä tavalla puoluesihteerin tulisi uudistaa SDP:n järjestörakennetta ja miten tämä vaalipumppu pidetään käynnissä tulevan vaalisuman läpi. Siinä varmasti riittääkin pohdittavaa mutta kovin monessa puheenvuorossa ei ole pohdittu lainkaan sitä, mikä on puoluesihteerin rooli tilanteessa, jossa SDP palaisi hallitusvastuuseen. Silloin rooli nimittäin muuttuu. Hallituspuolueen puoluesihteerin tehtävä ei nimittäin ole pelkästään järjestöllinen, vaan puoluesihteerin tehtäväksi jää usein moni poliittinen asia. Puoluesihteerin tehtäväksi jää tuolloin usein myös hallituspolitiikan avaaminen kentän toimijoille ja voisipa joku sitä kutsua päätösten selittämiseksikin.

 

Tähän työhön tarvitaan mielestäni henkilö, jolla on valmiuksia myös poliittiseen toimintaan. Henkilö, jolta löytyy myös poliittista pelisilmää. Näiden ominaisuuksien esilletuomista toivon työmarkkina-asemaansa pohtivalta Reijo Paanaselta ja kampanjaansa käyvältä Hanna Kuntsilta. Toivoisin, että pohdintaan tulisi myös muita nimiä ja pitäisin esimerkiksi Antton Rönnholmin näkemyksiä tässä suhteessa erittäin tervetulleena lisänä keskusteluun.

 

Kolmas merkittävä seikka on varapuheenjohtajien valinta. Kuten puoluesihteerikin, joutuvat myös varapuheenjohtajat kantamaan suurempaa poliittista roolia tilanteessa, jossa SDP palaa pääministeripuolueeksi. Varapuheenjohtajien rooli on myös tulevien vaalikampanjoiden käymisessä sekä puheenjohtajan työn tukemisessa merkittävä. Siksi pitäisinkin nimien ilmestymistä myös tähän keskusteluun toivottavana. Varapuheenjohtajan tehtävä on myös erinomainen väylä nostaa esiin uuden sukupolven sosialidemokraatteja ja toivoisinkin, että esimerkiksi Mikkel Näkkäläjärvi, Sanna Marin ja Ville Skinnari olisivat mukana kun varapuheenjohtajia valitaan Lahdessa.

Miikka Lönnqvist

Kirjoittaja on Hämeen Sosialidemokraattien 2. varapuheenjohtaja.

Kolumni

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.

Lahtelaiset rakastavat Aleksin jouluvaloja

Lahdessa on saatu iloita lystikkäistä jouluvaloista Aleksilla jo 33 vuotta. Ne ovat lahtelaisten yhteistä muistia ja osa lahtelaista identiteettiä. Valojen aiheena on talvinen hiihtoretki ja mikäs sen paremmin Lahteen sopii. Olen muutama vuosi sitten kirjoittanut jutun ”Rakastetaan Lahtea marraskuussa”. Se julkaistiin Uudessa Lahdessa. Sain siitä hyvää palautetta, sillä me lahtelaiset rakastamme Lahtea myös kaamosaikaan. Nyt yksi rakastamisen aihe on uhattuna.

 

Lahti Energia Oy, joka huolehtii jouluvaloista, väittää valojen tulleen tiensä päähän. Väite tuntuu uskomattomalta. Kyllä nykytekniikalla pystytään valot uusimaan siten, että ne loistavat vielä monelle lahtelaiselle sukupolvelle, jos vain halutaan. Valojen vuosittaista huoltohintaa on turha valittaa, sillä me lahtelaisethan sen maksamme.

 
Ehdotan, että Lahti Energia Oy tarkastelee vielä taloudellista tulostaan ja löytää siitä rahat lamppujen vaihtoon ja huoltoon. Aleksin jouluvalot ovat ainutlaatuiset Suomessa. Kaiken maailman virityksiä olen muualla nähnyt, mutta EI OO LAHDEN VOITTANUTTA tässäkään tapauksessa.

Ulla Vaara

Kirjoittaja on Lahden Sos.-dem. kunnallisjärjestön varapuheenjohtaja.