ehdokasmainos

Terrence Malickin Knight of Cups on myyttisen erakon vangitsevin elokuva vuosikausiin

Täydellisyyden tavoittelijana tunnetun Terrence Malickin seitsemäs elokuva sai ensi-iltansa yli vuosi sitten Berliinin filmijuhlien kilpasarjassa. Kaikkiaan peräti kaksi vuotta jälkituotantovaiheessa ollut teos pääsi kotimaassaan Yhdysvalloissa teattereihin vasta pari viikkoa sitten.

Ensi-illan lykkääntyminen kielii useimmiten surkeasti epäonnistuneesta hudista eikä suinkaan juhlitun mestarin työstä. Legendojen joukossakin Malick on erityistapaus, monen mielessä Teksasin myyttinen nero, jonka pintaan on vasta viime vuosina tullut säröjä äitelää kristillisyyttä ja ydinperhettä alleviivaavissa julistuksissa.

Peräti kahdenkymmenen vuoden katkoksen sisältävän uran jonkinlainen tasapainopiste on vahvasti omaelämäkerrallinen The Tree of Life (2011), jolle myönnettyä Kultaista palmua Cannesin elokuvafestivaaleilla pidetään yleisesti elämäntyötunnustuksena.

ELOKUVA:
Knight of Cups
Ohjaus: Terrence Malick
Pääosissa: Christian Bale, Wes Bentley, Brian Dennehy, Cate Blanchett, Natalie Portman
2015, 118 minuuttia
Ensi-iltya 25.3.
Ei epäilystäkään: Knight of Cups (2015) jatkaa erakkona tunnetun ohjaajan tietoista siirtymistä kohti amerikkalaisen elokuvan marginaalia. Vaikka se sijoittuu pääosin Los Angelesiin ja kuvaa eskapistisen yltäkylläistä elämänvalhetta, siinä ei ole Hollywoodia kuin niminäyttelijöidensä verran.

Nyt Malick nostaa esiin myös Brian Dennehyn, Armin Mueller-Stahlin ja Ryan O´Nealin kaltaisia unohdettuja dinosauruksia. Vielä vihlaisevammin puhuttelevat katujen armotonta todellisuutta ilmentävät statistit, joiden kaltaisiakaan ei näe kenenkään muun amerikkalaisen ohjaajan elokuvissa.

Voin siis vain kuvitella levittäjien epätoivoisuuden, kuinka myydä kronologiasta ja vuoropuhelusta lähes tyystin riisuttua, välähdyksen-, muiston- tai unenomaiseen kokeellisuuteen nojaavaa mielleyhtymäelokuvaa, jota julkisuudesta vuosikymmeniä sitten hävinnyt tekijä ei halua avata sanallakaan.

Tienristeyksessä. Käsikirjoittaja janoaa (Christian Bale) elämyksiä, jotka eivät johda mihinkään.

Knight of Cups on Malickin uskaliain ja myös paras elokuva sitten Uuden maailman (2005), monin paikoin jopa hänen klassikkojensa laatuluokkaa. Sen käsikirjoittajapäähenkilö on hukassa ja etsii pelastusta.

Kyse on taas ohjaajan ydinteemasta, viattomuuden kadottamisesta, jossa ihminen on menettänyt kosketuksen luontoon, itseensä ja lähimmäisiinsä ahnehtiessaan maallista mammonaa vain sadonkorjaajana. On suoranainen ihme, kuinka elokuva onnistuu muotoilemaan aiheessa pesivät kliseet uudenlaiseksi kokemukseksi.

Malickin taiteessa näyttelijät ovat täysin alisteisia ohjaukselle. Usein fyysisiä rooleja tekevä Christian Bale lähinnä kuljeskelee tukahduttavaa dekadenssia huokuvissa koristeellisissa palatseissa, haahuilee allasbileissä tai tuijottelee tyhjyyteen modernin elämäntyylin ontoissa monumenteissa, korkeuksiin kurottavissa pilvenpiirtäjissä.

Tarinantynkää tuovia entisiä vaimoja, seurustelukumppaneita ja seuralaisia riittää enemmän kuin tähän on syytä listata. He kaikki ovat vain palasia Malickin ja kuvaaja Emmanuel Lubezkin yhdessä kehittämässä estetiikassa, joka vihjaa sanojen, tekojen ja ajatusten takana olevasta korkeammasta totuudesta.

Cate Blanchett näyttelee Christian Balen esittämän käsikirjoittajan yhtä naisystävää.

Cate Blanchett näyttelee Christian Balen esittämän käsikirjoittajan yhtä naisystävää.

Malick osaa myös raivostuttaa. Seitsemänkymppinen uskovainen ohjaaja pystyttää opintauluja, joihin hän ripustautuu uskottavuutensa uhallakin. Tarot-kortteihin viittaavan elokuvan nimen taustalla on kristinuskon allegoria helmeä hakevasta mutta isänsä ohjeet unohtavasta prinssistä, jonka tulisi etsiytyä takaisin valoon. Näennäiseen paratiisiin on taas luikerrellut käärme häiritsemään maanpäällisten mielenrauhaa, ja Malick väläyttää ovea, josta käymällä kahleista riisuva vapaus voisi odottaa.

Läpinäkyvä Kristus-vertaus kivisessä erämaassa harhailevasta päähenkilöstä ei tunnu aineellisen hyvinvoinnin vetävimpänä vaihtoehtona ohjaajan aiempien luontokuvausten rinnalla.

Lisäksi Malick hämmentää amerikkalaisen nykyfiktion dokumentaarisimmilla otoksilla urbaaneista epätiloista, joista on tullut vähävaraisten ja muuten eksyneiden viimeisin turvasatama. Vastuuton menestyjä on niiden keskellä ilmeinen turisti, unissakävelijä ja oman elämänsä sivullinen huolimatta ympärillään pyörivistä liehittelijöistä ja väärän rahan kaupustelijoista.

Omaelämäkerrallisuutta lienee jo kolmatta kertaa Malickin elokuvissa leijuva kuolleen veljen varjo, joka painaa käsikirjoittajan harteita maahan.

Ristiriitaisessa suurpiirteisyydessäänkin intiimi Knight of Cups on anteeksipyytelemätön taideteos tyhjyydestä ja vakaumuksessaan vankkumaton. Teoksen pyhyyteen kurkottavaan maailmaan heittäytyville se on elämys.

Keskustelua aiheesta

valittu_artikkeli02

Antti J. Jokisen rankistelevassa katuelokuvassa eletään 2010-luvun Helsinkiä, missä autot palavat karrelle

pahan kukat

Kuva Antti J. Jokisen ohjaajanlaadusta alkaa käydä selväksi. Ensin syntyi Oscar-voittaja Hilary Swankin tähdittämä nolo kalkkuna The Resident (2011). Sitten suomalainen ryhtyi yllättäen kirjallisten laatuteosten tulkitsijaksi. Sofi Oksasen Puhdistuksesta löytyi amerikkalaistyylinen trilleri (2012). Katja Ketun romaanin valkokankaalle tuonut Kätilö (2015) jatkoi komeana mutta kliseisenä sovituksena järjettömistä uhrauksista.

Jokisen neljäs, hänen omaan käsikirjoitukseensa perustuva ohjaus jatkaa tutuksi tulleessa tyylilajissa. Mahtipontinen pessimismi vetoaa eniten ankaruuttaan alleviivaavien draamojen ihailijoihin. Musiikkivideoiden ohjaajana aloittaneella Jokisella on silmää hyvältä näyttäville kuville. Eväitä olisi paljon kouraisempaan, kansainvälisille verrokeilleen piiruakaan häviämättömään elokuvaan. Mutta kertojana Jokisella on pitkä matka huipulle.

Runoilijan opeissa

Pahan kukat (2016) alkaa mökämusiikilla ja verenpunaisilla, koko valkokankaan peittävillä tekijätiedoilla. Ranskalaisen provokaattorin Gaspar Nóen teokset tulevat mieleen. Nyt tehdään elokuvaa, joka hyökkää vasten kasvoja ja puhuttelee.

Seuraavaksi ollaan koululuokassa. Raskaana oleva opettaja (ohjaajan avovaimo Krista Kosonen) käsittelee oppilaidensa kanssa Charles Baudelairen runokokoelmaa. Sen nimi on Pahan kukat. Mitä kapinallisena taiteilijana pidetty runoilija haluaa sanoa? Opettele ajattelemaan itse.

Elokuva alkaa keriytyä auki Baudelairen opetus tai hänen sanoistaan tehty tulkinta mielessä. Mitä muuan pahoinvoivan helsinkiläisen betonilähiöperheen tulisi opetella ajattelemaan?

Pahan kukat on rajua marginaalielokuvaa esittävä viihdeluomus, joka ei uskalla pitäytyä todellisissa vahvuuksissaan.

Trendikkäät suomalaisohjaajat palkkaavat mieluusti ilman näyttelijäkoulutusta olevia amatöörejä, jotka tunnetaan muista yhteyksistä. Haetaan katu-uskottavuutta. Räppäri Mikael Gabriel oli äskettäin Taneli Mustosen Bodomissa (2016). Nyt hänen osansa on kapeampi, mutta myös parempi huumebisneksessä luimuilevana pikkutekijänä.

Yhden päärooleista tekee toinen räppäri Juno ja hyvin tekeekin. Hän on työläisperheen vanhempi, aikuinen poika, joka on eksymässä syvemmin pahoille teille. Aikuistumisen kynnyksellä oleva teinipunkkari pikkuveli (Viljami Nojonen) katsoo hampuusien kanssa veljeilevää esikuvaansa kaipaavasti ja huolestuneena. Punanaamainen duunari-isä (Eero Aho) tasapainoilee hermojensa menettämisen rajalla, ja hiljainen äiti (Alma Pöysti) seuraa synkkää kehitystä syrjässä. Kukin henkilöistä hapuilee metsässä etsien oikeaa ratkaisua. Kolkko bunkkerimaisema kehystää kipuilua.

Jokisen ote urbaaniin marginaaliin tuntuu pitkään toimivalta. Kuvat haukkovat katujen henkeä koetun oloisesti. Vuoropuhelu luistaa, ja näyttelijät ovat kautta linjan erinomaisia. Arkinen tarina väkivallan ja rikosten kierteestä näyttää kotikutoiselta. Älykkäät mestaririkolliset loistavat poissaolollaan. Siksi on sääli, ettei Jokinen luota sen nuhruiseen voimaan vaan lähtee lisäämään kierroksia, jotka luiskahtavat överisti yli äyräiden.

Päin pläsiä

ELOKUVA:
Pahan kukat
Ohjaus: Antti J. Jokinen
★★☆☆☆
Pääosissa: Juno, Viljami Nojonen, Diana Tenkorang, Eero Aho, Alma Pöysti, Mikael Gabriel, Krista Kosonen ja Tommi Korpela
2016, 105 minuuttia
Niin kauan kuin katsoja roikkuu lusmuilevan Junon seurassa pienten piirien surkeissa puuhasteluissa tai havainnoi vapisevan isän pettymystä poikaansa, elokuva tuntuu aidolta. Henkilöiden elämä koostuu fragmenteista, lujempi pysyvyys puuttuu. Isoveljeä epäillään kioskiryöstöstä ja pahoinpitelystä. Noin puoleenväliin saakka kiittelen mielessäni Jokisen kypsymistä aistimaan herkempiäkin nyansseja, esimerkiksi pikkuveljen hämillisyyttä ja Junon romanssia yksinhuoltajaan. Voisiko hyvä voittaa?

Ravintoketjun ylemmässä päässä olevien nahkapäiden ja tatuoitujen yrmyjen matkassa mennään reippaammin kliseet edellä. Murtaen suomea puhuvia gangstereita alkaa ilmestyä puskista. Takaa-ajoja ja kidutusta. Lopulta puhkeavat mellakat ja autot palavat. Elokuvan pudotus on melkoinen.

Mitä Suomea tai Helsinkiä elokuvassa oikein eletään? Henkilökohtainen ja yleinen karkaavat toisiltaan ulottumattomiin.

Pahan kukat on rajua marginaalielokuvaa esittävä viihdeluomus, joka ei uskalla pitäytyä todellisissa vahvuuksissaan. Pitää iskeä päin pläsiä. Ei varmaankaan yllätä, että elokuvan takana on Markus Selinin tuotantoyhtiö. Moraalista, oikeudesta ja vääristä valinnoista lopulta hidastettua showta ja uutisinserttiä tekevä syrjäytymiselokuva hukkaa ytimensä haluunsa ravistella.

Keskustelua aiheesta

Äkäinen saarnamies Oliver Stone julistaa nyt Edward Snowdenin sanomaa valehtelevista viranomaisista

Sankari vai konna? Joseph Gordon-Levitt näyttelee amerikkalaisten salaiset tiedustelumetodit paljastanutta datavelhoa.

Amerikan poliittista lähihistoriaa elokuvissaan jo neljännesvuosisadan ajan ruotinut Oliver Stone tunnetaan kriittisistä epäilyistään järjestelmän puliveivauksiin, jotka ulottuvat John F. Kennedyn murhasta Vietnamin hävittyyn sotaan ja 2000-luvun finanssikriisiin.

Vuorenvarmana esiintyvässä ohjaajassa on vimmaisen saarnamiehen äkäisen julistavaa nuottia, mutta poliittisen evankelistan ajatus on alkanut falskata entistä useammin. Välillä suoran sentimentaalisiksi käyneet opetukset ovat kuulostaneet vanhan ukon horinoilta. Uran huippuvuosista on aikaa pitkän matkaa kolmatta vuosikymmentä.

Maanpaossa elävän Edward Snowdenin kuuluisa tapaus tarjoaa 70-vuotiaalle Stonelle myöhäisen kunnianpalautuksen mahdollisuutta. Sananvapaustaistelija uhrautui suuremman asian edessä paljastamalla, että amerikkalainen turvallisuusvirasto NSA urkkii kansalaisten yksityistä viestintää vastoin perustuslakia.

Nobelin rauhanpalkinnon pokanneen Barack Obaman kaudella valvontaverkkoa ensin jopa kiristettiin. Snowden avautui medialle ja jämähti diktatorisen Putinin Venäjälle, häpeällisesti ainoaan maahan, joka suostui tarjoamaan tälle turvaa. Kotimaassaan Yhdysvalloissa Snodenia uhkaa edelleen syyte maanpetturuudesta.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen.

Elokuvaohjaaja Laura Poitras oli yksi hongkongilaisen hotellin uumenissa vaarallisista salaisuuksista kuulleista median edustajista. Hän ohjasi aiheesta Oscar-palkitun Citinzenfourdokumentin vuonna 2014. Stonen näkemys ihmisoikeuksien puolustajasta menee syvemmin yksilöön, jättimäisen koneiston pieneen palaseen, jonka omatunto ei enää kestä sen päälle kaatuvaa valheiden verkkoa.

Suomessa Snowden on “tietovuotaja”, mutta vika ei ole hänen. Englannin kielessä rikosten paljastaja on “whistleblower”, kuin erotuomari, joka puhaltaa pilliin virheen merkiksi.

Tämän vuoden Oscar-veikkailuihin mukaan nostettu Snowden (2016) kertoo lahjakkaan datanörtin kapuamisesta NSA:n ja CIA:n organisaatioissa. Moderni aihe ei kuitenkaan peitä kuvauksen perinteisyyttä.

Joseph Gordon-Levittin näyttelemä nimihenkilö ei ole sosiaalisten suhteiden mestari, mutta hallitsee työnsä paremmin kuin muut. Hän pääsee riittävän lähelle huippua havaitakseen puutteet, joilta ei voi sulkea silmiään. Takarivin tallaajasta tulee etusivun julkkis, tietoisesti mutta vastoin tahtoaan. Gordon-Levitt tavoittaa Snowdenin matalan äänen ja empivän varovaisuuden. Lopun juonikkuus ja kilohymyt muistuttavat fiktion laeista.

Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Amerikkalaisten ohjaajien ykkösrivistä pudonnut Stone on saanut mukaansa kovia näyttelijänimiä, mutta suuret studiot hylkivät aihetta ja tuotantobudjetti on sikäläisittäin maltillinen.

Rakkaustarina kähminnän takaa nostetaan teoksen toiseksi suureksi kysymykseksi. Parisuhde perustuu avoimuudelle, johon yhä sulkeutuvammaksi ja epäluuloisemmaksi käyvällä päähenkilöllä ei olisi varaa. Ainoa, musiikkivideomainen seksikohtaus Gordon-Levittin ja Shailene Woodleyn välillä näyttää juuri niin väkinäiseltä kuin se vain voi elokuvassa, joka ei sitä kaipaa.

ELOKUVA:
Snowden
Ohjaus: Oliver Stone
★★★☆☆
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Shailene Woodley, Melissa Leo, Zachary Quinto, Tom Wilkinson, Rhys Ifans, Nicolas Cage
2016, 135 minuuttia
Kenen tahansa ohjaajan kertojantaidot ovat koetuksella elokuvassa, jonka aihe edellyttää tietokoneen näytön tuijottelua ja ryppyotsaisia keskusteluja neljän seinän sisällä. Rhys Ifansin Nosferatu-henkinen kalpeilu luiskahtaa välillä vitsin puolelle. Nicolas Cagen sivuosa paitsioon joutuneena veteraanikouluttajana tuntuu turhalta ja häiritsevältäkin, jonkinlaiselta myyntipuolen myönnytykseltä.

“Snowden” pitää silti otteessaan. Etenkin toisella puoliskolla, kun sävyt synkkenevät ja tiedustelun todellisuudesta liikaa oppiva muukalainen huomaa ulkopuolisuutensa. Yksilönvapautta ja yksityisyyttä ei oikeasti enää ole, mutta lopulliselle tienjakajalle on pitkä matka.

Ihminen Snowden haluaa jokaisen miettivän tykönään, kumpi on tärkeämpää: turvallisuus vai vapaus? Stone ei peittelee omaa mielipidettään: Snowden on väärinymmärretty patriootti, joka ei halua hyötyä henkilökohtaisesti eikä sitä myöskään saa. Arkisen elämän tasoa ohjaaja ei saa yhtä lailla haltuun, mikä saa elokuvan tuntumaan ajoittain pinnalliselta. Trillerimäisyyden hyväksyy helpommin, koska kyse on ajojahdista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tähtinäyttelijälle syytös ex-kumppaninsa itsemurhasta

Kuva: Lehtikuva

Yhdysvalloissa näyttelijä Jim Carrey on haastettu oikeuteen ex-tyttöystävänsä kuolemaan liittyen.

Haasteen mukaan Carrey auttoi ex-tyttöystäväänsä Cathriona Whitea saamaan käsiinsä lääkkeitä ja yritti myöhemmin salata osallisuutensa Whiten lääkkeidenkäyttöön. Haasteen mukaan Carrey hankki lääkkeet väärällä nimellä.

White kuoli viime vuonna otettuaan yliannostuksen lääkkeitä. Viranomaisten mukaan kyseessä oli itsemurha.

Jim Carreyn haastoi oikeuteen Whiten aviomies Mark Burton, joka oli asumuserossa Whiten kanssa. Hän vaatii Carreylta korvauksia ja hautajaiskuluja sekä oikeudenkäyntikulujen maksamista.

Carreyn asianajajan mukaan haasteen ainoa tarkoitus on taloudellinen hyöty.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

KOM-teatteri: Näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut

Kuva: Lehtikuva/Roni Rekomaa
LKS 20160913  Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010. LEHTIKUVA / RONI REKOMAA
Näyttelijä Pekka Valkeejärvi KOM-teatterin Kone-näytelmän lehdistötilaisuudessa 6. lokakuuta 2010.

KOM-teatterin pitkäaikainen näyttelijä Pekka Valkeejärvi on kuollut tänä aamuna kotonaan vakavan sairauden murtamana.

Valkeejärvi oli 58-vuotias. Hän oli syntynyt 19. joulukuuta vuonna 1957 Helsingissä.

Teatterin ohella hän näytteli useissa elokuvissa. Näitä olivat muun muassa Paha maa, Helmiä ja sikoja sekä Vares – yksityisetsivä.

Keskustelua aiheesta

Amerikkalaislehti nosti suomalaiselokuvan Oscar-suosikiksi

Jarkko Lahti näyttelee Olli Mäkeä.

Tunnettu amerikkalainen elokuva- ja viihdelehti Hollywood Reporter on listannut tämän hetken suosikkeja Oscar-kisassa. Vuosi on vasta syyskuussa, joten ennustuksiin on suhtauduttava maltillisesti.

Parhaan vieraskielisen elokuvan veikkauksissa on mukana myös Juho Kuosmasen ohjaama Hymyilevä mies. Elokuva on niin sanotusti hyvässä putkessa, sillä se palkittiin jo viime keväänä Cannesin elokuvajuhlien kakkossarjan parhaana elokuvana.

Viime viikolla elokuva nimettiin ehdolle Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkintoon. Nyrkkeilijä Olli Mäestä kertova elokuva on myös Suomen tarjokas varsinaiseen Oscar-kisaan, jossa ehdolle pääsee lopulta viisi elokuvaa.

Hollywood Reporter nostaa sarjassa esiin suosikkien joukossa myös parhaillaan Suomen teattereissa olevan Pedro Almodovarin Julietan. Kategorian kenties suurin suosikki on saksalainen Toni Erdmann.

AVAINSANAT