Täydellisyyden tavoittelijana tunnetun Terrence Malickin seitsemäs elokuva sai ensi-iltansa yli vuosi sitten Berliinin filmijuhlien kilpasarjassa. Kaikkiaan peräti kaksi vuotta jälkituotantovaiheessa ollut teos pääsi kotimaassaan Yhdysvalloissa teattereihin vasta pari viikkoa sitten.

Ensi-illan lykkääntyminen kielii useimmiten surkeasti epäonnistuneesta hudista eikä suinkaan juhlitun mestarin työstä. Legendojen joukossakin Malick on erityistapaus, monen mielessä Teksasin myyttinen nero, jonka pintaan on vasta viime vuosina tullut säröjä äitelää kristillisyyttä ja ydinperhettä alleviivaavissa julistuksissa.

Peräti kahdenkymmenen vuoden katkoksen sisältävän uran jonkinlainen tasapainopiste on vahvasti omaelämäkerrallinen The Tree of Life (2011), jolle myönnettyä Kultaista palmua Cannesin elokuvafestivaaleilla pidetään yleisesti elämäntyötunnustuksena.

Ei epäilystäkään: Knight of Cups (2015) jatkaa erakkona tunnetun ohjaajan tietoista siirtymistä kohti amerikkalaisen elokuvan marginaalia. Vaikka se sijoittuu pääosin Los Angelesiin ja kuvaa eskapistisen yltäkylläistä elämänvalhetta, siinä ei ole Hollywoodia kuin niminäyttelijöidensä verran.

Nyt Malick nostaa esiin myös Brian Dennehyn, Armin Mueller-Stahlin ja Ryan O´Nealin kaltaisia unohdettuja dinosauruksia. Vielä vihlaisevammin puhuttelevat katujen armotonta todellisuutta ilmentävät statistit, joiden kaltaisiakaan ei näe kenenkään muun amerikkalaisen ohjaajan elokuvissa.

Voin siis vain kuvitella levittäjien epätoivoisuuden, kuinka myydä kronologiasta ja vuoropuhelusta lähes tyystin riisuttua, välähdyksen-, muiston- tai unenomaiseen kokeellisuuteen nojaavaa mielleyhtymäelokuvaa, jota julkisuudesta vuosikymmeniä sitten hävinnyt tekijä ei halua avata sanallakaan.

Knight of Cups on Malickin uskaliain ja myös paras elokuva sitten Uuden maailman (2005), monin paikoin jopa hänen klassikkojensa laatuluokkaa. Sen käsikirjoittajapäähenkilö on hukassa ja etsii pelastusta.

Kyse on taas ohjaajan ydinteemasta, viattomuuden kadottamisesta, jossa ihminen on menettänyt kosketuksen luontoon, itseensä ja lähimmäisiinsä ahnehtiessaan maallista mammonaa vain sadonkorjaajana. On suoranainen ihme, kuinka elokuva onnistuu muotoilemaan aiheessa pesivät kliseet uudenlaiseksi kokemukseksi.

Malickin taiteessa näyttelijät ovat täysin alisteisia ohjaukselle. Usein fyysisiä rooleja tekevä Christian Bale lähinnä kuljeskelee tukahduttavaa dekadenssia huokuvissa koristeellisissa palatseissa, haahuilee allasbileissä tai tuijottelee tyhjyyteen modernin elämäntyylin ontoissa monumenteissa, korkeuksiin kurottavissa pilvenpiirtäjissä.

Tarinantynkää tuovia entisiä vaimoja, seurustelukumppaneita ja seuralaisia riittää enemmän kuin tähän on syytä listata. He kaikki ovat vain palasia Malickin ja kuvaaja Emmanuel Lubezkin yhdessä kehittämässä estetiikassa, joka vihjaa sanojen, tekojen ja ajatusten takana olevasta korkeammasta totuudesta.

Malick osaa myös raivostuttaa. Seitsemänkymppinen uskovainen ohjaaja pystyttää opintauluja, joihin hän ripustautuu uskottavuutensa uhallakin. Tarot-kortteihin viittaavan elokuvan nimen taustalla on kristinuskon allegoria helmeä hakevasta mutta isänsä ohjeet unohtavasta prinssistä, jonka tulisi etsiytyä takaisin valoon. Näennäiseen paratiisiin on taas luikerrellut käärme häiritsemään maanpäällisten mielenrauhaa, ja Malick väläyttää ovea, josta käymällä kahleista riisuva vapaus voisi odottaa.

Läpinäkyvä Kristus-vertaus kivisessä erämaassa harhailevasta päähenkilöstä ei tunnu aineellisen hyvinvoinnin vetävimpänä vaihtoehtona ohjaajan aiempien luontokuvausten rinnalla.

Lisäksi Malick hämmentää amerikkalaisen nykyfiktion dokumentaarisimmilla otoksilla urbaaneista epätiloista, joista on tullut vähävaraisten ja muuten eksyneiden viimeisin turvasatama. Vastuuton menestyjä on niiden keskellä ilmeinen turisti, unissakävelijä ja oman elämänsä sivullinen huolimatta ympärillään pyörivistä liehittelijöistä ja väärän rahan kaupustelijoista.

Omaelämäkerrallisuutta lienee jo kolmatta kertaa Malickin elokuvissa leijuva kuolleen veljen varjo, joka painaa käsikirjoittajan harteita maahan.

Ristiriitaisessa suurpiirteisyydessäänkin intiimi Knight of Cups on anteeksipyytelemätön taideteos tyhjyydestä ja vakaumuksessaan vankkumaton. Teoksen pyhyyteen kurkottavaan maailmaan heittäytyville se on elämys.