Texiä ja mexiä, cumbiaa ja mamboa – rajamaan orkesteri antoi Huvilassa kunnon biletahdit

Kuva: Kari Hulkko

Torstaiseen Taiteiden yöhön taisi osua alkavan syksyn toistaiseksi kolein ilta. Varsin kylmää oli illanhämyssä Huvilateltan liepeilläkin, mutta onneksi julaviikkoillan pääesiintyjä pisti kamiinan niin tanakasti pökköä, että jäyhemmänkin suomalaisen bilejalka alkoi vipattaa. Orkesta Mendoza oli todellinen hyväntuulenorkesteri:  hauska, yllätyksellinen ja vielä pirun taitavakin.

Illan avasi kotimainen laatukokoonpano Janne Haavisto & The Shubie Brothers, jonka yhtymäkohta pääesiintyjään löytyi siitä, että bändin hybridimusassa kohtasivat hyvinmonenlaiset Amerikan mantereen tyylit. Janne Haaviston musiikilliseen karriääriin kuuluvat kuuluvat niin pitkäaikaiskiinnitykset J. Karjalaisen orkestereissa kuin surf-musiikille omistautuneen Laika & The Cosmonautsin perustaminen. Shubie Brothersien (perkussionisti Mamba Assefa, kitaristit Miikka Paatelainen ja Jussi Jaakonaho, basisti Jukkis Kiviniemi sekä Huvila-keikalla vierailijana Jannen veli Olli steel-kitarassa) kanssa soitannollinen kirjo laajenee perusamericanasta reggaen, soulin ja progen sfääreihin, mikä tietysti instrumentaalimusiikin kyseessä ollen aika äkkiä mieleen nouseva viiteryhmä.

Janne Haaviston (rumpusetin takana) luotsaama Shubie Brothers soitti verevää instrumentaalimusikkia.

Rumpali Haaviston johtamassa bändissä molemmat lyömäsoittimet ovat tietysti hyvin pinnassa, mutta komeasti saivat tilaa myös kitaristit eikä bassokaan jäänyt kuulumattomiin. Instrumentaalibiisit pääsivät tosiaan oikeuksiinasa, kun kaikki soittimet kuuluivat erinomaisesti.

Haaviston ja Shubie-veljien repertuaarin melodioissa kaikuivat vahvasti myös elokuva- ja tv-sarjatunnarien vaikutteet, useampikin biiseistä olisi voinut hyvin soida vaikkapa jonkun 70-luvun blaxploitaatio-leffan (muistattehan Shaftit) soundtrackilla tai tämän päivän laatutrillerin taustalla.

Indie-mamboa ja täyteläistä tanssimusaa

Orkesta Mendozan musiikin tarkka luokitteleminen on vähintään yhtä vaikeaa ja turhaa kuin Shubie Brothersin. Kahden musiikkikulttuurin rajamaalla liikkuva orkesteri on imenyt vaikutteita paitsi taas kuuman Meksiko-USA-rajan molemmin puolin, myös Karibialta ja muualta Väli- ja Etelä-Amerikasta.

Huippucombon kitaristiliideri Sergio Mendoza on kotoisin Nogalesin sekä Meksikon että Yhdysvaltain puolella sijaitsevasta rajakaupungista, bändin  maanmainio laulaja Salvador Duran syntyperäinen meksikolainen, trumpetisti-kitaristi Raul Marquez on syntyjään Portugalista ja muu miehistö lähtöjään eri puolilta Yhdysvaltoja. Bändi pitää nykyisin päämajaansa Arizonan Tucsonissa, joka muuten on aikoinaan kuulunut Meksikolle, kunnes liitettiin Yhdysvaltoihin 1800-luvun puolivälissä.

Maantieteellinen asemoituminen Amerikan kartalla antaa jo yhtyeelle omat musiikilliset koordinaattinsa: erilaiset tejan- eli tex-mex-musiikin elementit ovat musiikissa mukana, mutta koska Mendoza kokosi alunperin bändin vuonna 2009 mambokuningas Perez Pradolle omistettuun tribuuttiprojektiin, kaikuvat sen musiikissa myös Kuuban ja koko Karbian alueen rytmit. Mendoza on itse luokitellut bändinsä musiikin indie-mamboksi, joka mukavan väljärajaisena käyköön sekin genreksi.

Orkesta Mendozan eturivissä vauhtia pitivät mainiot keulahahmot Salvador Duran (keskellä) ja kitaristi Sergio Mendoza. Vasemmalla yhtyeen portugalilaisvahvistus Raul Marquez.

Huvilan keikalta tarttuivat lähtemättämästi  mieleen kaihoisan svengaavat cumbia-rytmit, rock-vaikutteiset latinorallit kuten bändin hittibiisi ”Caramelos” sekä setin loppuun kuultu hurmaava kansanlaulumainen korvamato ”La Cucharita”.

Kuusihenkinsen orkesterin joka sauma piti. Soittajilla oli kullakin omat hetkensä antaa virtuoottisuutensa näkyä, mutta ennen kaikkea Mendozan pumppu soi koko ajan riehakkaana, kuulijansa kaikki aistit auki pitävänä orkkana, Orkestana. Harvoin jos koskaan on Huvilan lavan edustan kapoinen permanto täyttynyt tanssijoista jo keikan alkuvaiheissa. Yleisön pidäkkeet karisivat viimeistään siinä vaiheessa, kun orkesterinjohtaja Mendoza kolmannen biisin jälkeen vihjaisi, että tanssiakin saa. Siitä lähtien Huvilan katsomon laita- ja keskikäytävää pitkin vaelsi tasaisesti porukkaa ”parketille” bilettämään.

Huvilassa koettiin tunnelmaltaan unohtumaton ilta, vähintään samanvertainen kuin toisen ”rajaseutuorkesterin”, Los Lobosin keikalla pari vuotta sitten.

 

Keskustelua aiheesta

Maailmankuulu baritoni Dmitri Hvorostovski on kuollut 55-vuotiaana

Kuva: Lehtikuva

Maailmankuulu venäläisbaritoni Dmitri Hvorostovski on kuollut 55-vuotiaana, kertoo muun muassa uutistoimisto Tass. Laulajan edustaja vahvisti asian Tassille.

Oopperalaulajalla oli todettu aivokasvain. Hän kuoli syöpään varhain tänä aamuna Lontoossa. Hvorostovskin sairaus oli todettu 2,5 vuotta sitten.

Laulajan kuolemasta kerrottiin myös hänen Facebook-sivuillaan. Suomessa asiasta uutisoi aiemmin Helsingin Sanomat.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Hollywood-tähti Johnny Depp Suomeen bändinsä kanssa, jossa on muitakin huippunimiä

Hollywood-tähti Johnny Depp saapuu ensi kertaa Suomeen tulevana kesänä. Golden Globe -palkittu kolminkertainen Oscar-ehdokas tuo kesäkuussa maahamme rockmaailman legendoista koostuvan Hollywood Vampires -yhtyeensä.

Vuonna 2015 perustetussa kokoonpanossa ovat mukana Johnny Deppin lisäksi laulaja Alice Cooper sekä Aerosmith-yhtyeestä maailmanmaineeseen noussut kitaristi Joe Perry.

Hollywood Vampires nähdään Kaisaniemen puistossa, Helsingissä sunnuntaina 10. kesäkuuta.

Keskustelua aiheesta

Läheskään kaikki halukkaat eivät näe Cheekin viimeisiä keikkoja paikan päällä – ”Ostajia olisi riittänyt ainakin 100 000 lipulle”

Kuva: Lehtikuva

Cheekin molemmat jäähyväiskonsertit ensi vuoden elokuulle myytiin nopeasti loppuun tiistaina. Ensimmäinen konsertti myytiin loppuun alle minuutissa ja toinenkin keikka iltapäivään mennessä.

Kumpaankin konserttiin myytiin 30 000 lippua.

– Arvioisin, että ostajia olisi riittänyt ainakin 100 000 lipulle. Kovasta kysynnästä huolimatta emme ikävä kyllä pysty järjestämään Lahteen kolmatta konserttia, sanoo konsertin promoottori Juha Kyyrö tiedotteessa.

Myös Cheek kiittelee fanejaan:

– Oli hienoa huomata, kuinka monet halusivat tulla mukaan juhlimaan viimeistä keikkaa. Tätä ei voi koskaan pitää itsestäänselvyytenä, kiitos.

Cheekin Valot sammuu keikat ovat 24. ja 25. elokuuta Lahden Mäkimontussa.

AVAINSANAT

Hassisen Koneen basisti Jussi Kinnunen ryyppäsi itsensä lähelle kuolemaa: ”Mun mielestä juominen oli ihan idioottien touhua”

Muusikko ja päihdeterapeutti Jussi Kinnunen on omassa elämässä ja työssään kokenut päihteiden käytön koko kirjon. Mies kamppaili viitisentoista vuotta oman päihderiippuuvuutensa kanssa.

Nykyisin Kinnunen on raitis. Hän työskentelee päihdeterapeuttina, muutosvalmentajana ja seksualineuvojana. Hän auttaa muun muassa yhtyeitä selättämään alkoholin aiheuttamia ongelmia.

Kinnusella on vankka muusikon tausta monissa suomalasissa huippuyhtyeissä. Hassisen Kone oli 1980-luvun alussa Suomi-rockin kovimpia juttuja ja Jussi Kinnunen soitti bändissä bassoa.

Viina virtasi 1980-luvulla sekä lauluissa kuin kansankuppiloiden ja soittajien pöydissä, mutta Jussi Kinnunen vierasti päihteiden ylistystä.

– Koin olevani erilainen kuin muut, Jussi Kinnunen sanoo.

– En aluksi edes juonut paljon, koska en nähnyt siinä mitään hienoa tai ylipäätään juomisessa muutenkaan mitään glamouria. Mun mielestä juominen oli ihan idioottien touhua, mutta jotenkin sitä vaan valahti siihen samaan showhun itse.

Vähitellen Kinnusen juominen muutti pakonomaiseksi.

– Olin tuurijuoppo. Juomaputket olivat ihan poissuljettuja aluksi. Alusta lähtien mun krapulat oli todella rankkoja. Sitten joku varmaan vinkkasi, että sillä se lähtee millä se on tullutkin.

Vähitellen kerta- ja rohkaisukännääminen muuttui kahden ja kolmen päivän juopotteluiksi, sitten viikon.

Elämyksellisesti ymmärsin, että nyt mä taidan ihan oikeasti kuolla, jos en lopeta juomista.

Kinnunen alkoi käyttää amfetamiinia krapulalääkkeenä, jotta olisi selvinnyt keikoista jotenkuten kunnialla.

– Se oli kauhea kemiallinen sekametelisoppa.

Vuonna 1997 Kinnunen hän makasi Helsingin Meilahden sairaalassa – ensin leikkaussalissa ja sitten teho-osastolla.

– Mun kohdalla viimeinen havahduttaja oli se, kun elämyksellisesti ymmärsin, että nyt mä taidan ihan oikeasti kuolla, jos en lopeta juomista. Maksa, ruokatorvi ja mahalaukku olivat kaikki paukahtaneet samaan hötäkkään. Olin sitä oikeasti kyllä toivonutkin viimeisen vuoden ajan, että jumalauta kun menisi sisuskalut, niin sitten mun on pakko lopettaa juominen.

– Halusin päästä päästä viinasta eroon, mutta kun en yhtään tiennyt miten se käy.

Kinnunen pääsi uuteen ja päihteettömään elämään vähitellen kiinni Kalliolan kuntoutusklinikalla. Heräsi kiinnostus jakaa ja hyödyntää omia kokemuksia. Kinnunen aloitti päihdeterapeutin opinnot 1990-luvun lopulla.

Häpeän voima asuu meillä suomalaisilla luissa ja ytimissä.

Kinnusen mielestä alkoholisti joutuu ennemmin tai myöhemmin suorastaan shakespearelaisen valinnan äärelle.

– Haluatko jatkaa juomista vai etkö halua? Se on kuin Hamletin esittämä ollako vai eikö olla -kysymys? Juoppo voi kysyä itseltään, haluaako hän elää vai kuolla. Minulle juomisesta tuli synonyymi kuolemalle.

Kinnusen asiakkaiksi hakeutuu päihdeongelmissa mitä erilaisimpia ihmisiä vaihtelevissa elämäntilanteissa. Eiran klinikan asiakkaat ovat keskivertoa parempaa toimentulevia ja monesti myös vielä työssäkäyviä.

Sen sijaan julkisen terveydenhoidon asiakkailla ongelmat ovat usein kasaantuneet ja solmuuntuneet pidempään.

Onko asiakkailla muita yhteisiä nimittäjiä kuin viina tai muut päihteet? Kysymys saa Kinnusen mietteliääksi.

– Jokin sellainen taitaa löytyä kaikilta, että heillä ei ole enää kyky tuntea iloa ja nautintoa saati lupaa ja vapautusta kokea itsensä eheäksi ja elämänsä riittävän hyväksi.

Kinnunen laajentaa ajatustaan.

– Suomessa ei ylipäätään osata hakea ja pitää hauskaa selvin päin. Ei ole sallittua riehaantua ja hupsutella. Häpeän ja häväistyksi tulemisen pelko on melkeinpä meillä kaikilla niin stydi. Häpeän voima asuu meillä suomalaisilla luissa ja ytimissä.

Teksti: Janne Ora

Henry Theelin syntymästä sata vuotta – ”Suomen Tino Rossi” oli sodanjälkeisen ajan ykköslaulajamme

Kuva: Kalervo Kärjen arkisto
Henry Theel levytyssessiossa Rytmi-studiossa 1949. Hänen oikealla puolellaan haitaria soittaa itse Topi Kärki ja pianoa Veikko Tamminen.

 

Henry Theel (1917-1989), jonka syntymästä on tänään 14.11. tullut kuluneeksi tasan sata vuotta, nousi sodanjälkeisen Suomen kevyn musiikin kentässä eturivin laulajaksi. Theel pääsi esiin jo sota-aikana aseveli-iltojen ja ensilevytysten myötä, mutta varsinainen suuruuden aika hänelle koitti rauhan palattua. Theel oli 1940-luvun jälkipuoliskolla ja 50-luvun alussa myös Suomen ahkerin levylaulaja.

Theel opittiin tuntemaan äänen värinsä ja hieman eksoottisen – ehkä flaamilaisilta esi-isiltä perityn – ulkomuotonsa takia lempinimellä ”Suomen Tino Rossi”. Rossi puolestaan oli kuuluisa ranskalainen laulaja, Theelin tavoin tenori. Theelin laulut sisälsivät tunnelmia kaukaisista maista sekä haaveita ja toiveita, jotka veivät kauas arjesta. Usein kappaleet soivat suomalaisten rakastamassa mollissa ja monet lauluista olivat tangoja.

Theel teki yhteistyötä Toivo Kärjen kanssa vuodesta 1942 lähtien, ja oli noin vuosikymmenen ajan tämän laulujen merkittävin tulkki. Kärjen tallin eri solisteista  juuri Theel levytti uransa aikana enitenhänen kappaleitaan, kaikkiaan 108. Niistä tunnetuimpia ovat esimerkiksi ”Liljankukka” (sanat Kerttu Mustonen), ”Köyhä laulaja” (Tapio Lahtinen) ja ”Eron hetki on kaunis” (Helena Eeva). Vuodesta 1946 lähtien Theel oli myös Kärjen kiertueyhtyeen laulusolisti noin kuuden vuoden ajan.

Theelin ohjelmistoon sisältyi vahvasti suomalaiskansallisten kappaleiden lisäksi ”O sole mion” kaltaisia italialaisia laulelmia sekä lattarisävyisiä sävelmiä kuten ”Panama”, ”Maria de Bahia” ja” Zacateca”.

Toivo Kärjen poika Kalervo Kärki on perehtynyt laajasti niin isänsä musiikkiin kuin muuhun kotimaisen kevyen musiikin historiaan.

– Henry Theelin merkitys on  erittäin suuri. Hän oli 40-luvulla ehdottomasti Suomen merkittävin  laulaja. Olavi Virran suuruuden kausi alkoi vasta 1950-luvun alkupuolella, mutta nuorempi polvi tuntee Virran huomattavasti paremmin. On hieman harmi, että Theel on jäänyt Virran varjoon.

Kalervo Kärki, joka tapasi laulajatähden pikkupoikana monesti, pitää  Theelin lauluääntä omaleimaisena

– Sen kyllä tunnistaa, vaikka kappaletta ei tuntisikaan. Hänen tenorinsa oli vahva, syvä ja kantava ääni kaikissa rekistereissä. Isä ei yleensä tuonut työtovereita kotiimme, mutta Theel kävi meillä useinkin. Hän oli reippaan ja ystävällisen oloinen mies, joka vaihtoi muutaman sanan lastenkin kanssa.

Theel oli myös elokuvatähti

Ajan hengen tapaan suursuositusta laulajasta tuli myös elokuvatähti. 1940-50 -lukujen vaihteessa Theel esiintyi neljässä elokuvassa, ja roolit tapasivat olla laulupainotteisia. Yleisön rakastaman Pikku-Pirkon revyyroolin takia Theel joutui korjauttamaan äänihuuliaan; hän olikin usein nähty vierailija helsinkiläisen revyyteatteri Punaisen Myllyn näyttämöllä. Aika ajoinhän kävi esiintymässä myös Ruotsin puolella.

1950-luvun puolivälissä Theel toimi laulusolistina Pihlajamaan Pelimanneissa, jonka rumpalina toimi tuolloin 18-vuotias Arto Vainio. Yhtye keikkaili aktiivisesti ympäri Suomea Helsingistä aina Ivaloon asti. Esiintymispaikkoina olivat esimerkiksi tanssilavat ja ravintolat sekä seurain- ja työväentalot. Iltamakiertueet olivat vielä voimissaan.

– Henry oli hyvin ammattitaitoinen, karismaattinen ja varma esiintyjä. Hän hallitsi hyvin erilaiset äänenvärit. Hän pysytteli aina hyvin tarkasti sävelessä, eikä äänenkäytössä ollut mitään falskiutta, Vainio kuvailee.
Ajan hengen mukaisesti Theel esiintyi tyylikkäissä vaatteissa: tummassa puvussa ja kravatti kaulassa. Tummat hiukset oli kammattu aina siististi taaksepäin.

– Hän oli olemukseltaan ryhdikäs ja voimakasrakenteinen, hän kertoikin harrastaneensa painonnostoa. Esiintyessään hän otti lavan heti haltuun, eikä pyydellyt anteeksi, kuten ei pitänytkään. Esiintymisten ulkopuolella Henry ei yrittänyt asettua muitten yläpuolelle. Hän tunsi arvonsa, mutta arvosti myös muita, ja oli ystävällinen nuorellekin soittajakaverille.

Henry Theeliltä taittui myös lattarimeininki. Vuoden 1956 promokuvan bändissä ovat vasemmalta Lasse Pihlajamaa, Raimo Pihlajamaa, Seppo Lintunen, Arto Vainio Henkka itse sekä Mauri Mustonen. Oikealla laidalla puhaltava fonisti on jäänyt tuntemattomaksi.

Laulajanura kesti loppuun asti

1950-luvun puolivälin tienoilla Theel vetäytyi musiikkielämästä. Paluu tapahtui vuonna 1963. Yleisö otti vanhan suosikkinsa avosylin vastaan. Tuona vuonna Theel levytti muun muassa suuren suosion saaneen ”Metsätorpan Marjatan”, joka oli taattua Kärki-Helismaa -tuotantoa.

Paluun jälkeenTheelin ura jatkui vakaana kevyen musiikin uusista muotivirtauksista huolimatta. Hän keikkaili aktiivisesti ja uusia äänitteitä ilmestyi tasaiseen tahtiin. Theel esiintyi monesti myös televisiossa.

Theelin ja Arto Vainion tiet kohtasivat uudemman kerran 1970-luvun lopussa. Vuosien kuluessa musiikin ulkopuolisiin hommiin keskittynyt Vainio ja Theel olivat tuolloin samaan aikaan Jorma Juseliuksen yhtyeessä. Vainion mukaan mies ei ollut muuttunut vuosien mittaan paljoakaan. Kappalevalikoima oli vähän vaihtunut jonkin verran, mutta  muuten lavalla oli sama karismaattinen laulaja.

Vainio toteaa Theelin paneutuneen laulamiseen ja keikkailuun aina ammattimiehen ottein.

– Hän teki hommia täysipainoisesti. Tämä korostui etenkin 70-luvun kohtaamisessamme. Aiemmin Henryllä oli  saattanut olla työhönsä vielä nuoren miehen asennetta, mutta ei hän silloinkaan jättänyt mitään puolitiehen vaan halusi antaa yleisölle parastaan.

Theel tunnettiin jäyhästä esiintymistyylistään, johon ei liittynyt minkäänlaisia showmiehen elkeitä.

– Aika oli muutenkin toisenlainen kuin nykyään. Joka tapauksessa Henry oli jäykkä vain mikrofonin takana tai kameran edessä. Muuten hän oli paljon välittömämpi ja kertoi hyviä juttuja.

Helsinkiläinen, Kalliosta kotoisin ollut Theel piti itseään Stadin kundina.

– Henry puhui ruotsia paremmin kuin suomea. Arkisessa kielessään hän käytti slangisanoja. Se toi hänen hahmoonsa värikkyyttä.

Henry Theel teki vuosina 1942-1983 yli 500 levytystä. Keikkailu jatkui lähes kuolemaan asti.

Juhana Unkuri

Keskustelua aiheesta