The Post (2017): Steven Spielberg ohjasi Yhdysvaltoja ravistelleesta skandaalijutusta aikuiselokuviensa parhaimmistoon lukeutuvan lehtidraaman

Jymyjuttu. Kustantaja (Meryl Streep) ja päätoimittaja (Tom Hanks) koettavat ymmärtää, mikä on median tehtävä suuressa kuvassa.

Konservatiiviset Hollywood-elokuvat sovittavat kernaasti sankarin viittaa yhteiskunnallisia instituutioita edustavien ammattiryhmien, kuten poliisien, lääkärien, lakimiesten tai toimittajien harteille riippuen ajankohtaistrendien kulloisestakin aallonharjasta. Trumpin, valeuutisten ja propagandan zeitgeist nostaa tarvetta punnituille puheenvuoroille perinteisen median tehtävästä ja luotettavuudesta.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaama lehtidraama The Post (2017) edustaa selvästi samoja ihanteita kuin parhaan elokuvan Oscar-palkinnon pari vuotta sitten vienyt Todd McCarthyn reportaasiteos Spotlight (2015), tuntuu se vähemmän idealistiselta puhdasotsaisuudelta. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon vetävämpi ensin mainittu teos on.

Asiallisesti molemmat jatkavat Alan J. Pakulan Watergate-teos Presidentin miesten (1976) eetosta, jossa vallanpitäjien suosiosta riippumattomat tiedotusvälineet kyttäävät järjestelmää ja kaivavat esiin totuuksia, joita huiputtajat parhaansa mukaan kätkevät.

Yllättäen Spielberg kysyy elokuvassaan myös hankalia kysymyksiä muun muassa poliitikkojen ja median läheisistä suhteista, jotka mahdollistavat tiedonhankinnan mutta voivat toisaalta korruptoida toimittajat luulemaan, että vallanpitäjät ovat heidän esimiehiään tai ystäviään valvottavien sijasta. Ja mikä pahinta, kansan ja totuuden kustannuksella.

Kriittisyys on siksikin odottamatonta, että päärooleihin menestysohjaaja on valinnut nykyelokuvan pidetyimpiin lukeutuvat suuren yleisön suosikit Meryl Streepin ja Tom Hanksin, joista edellinen esittää leskikustantajaa ja jälkimmäinen haukkamaista päätoimittajaa. Mukavan miehen imagoaan varjeleva Hanks jopa tupakoi tähtikuvaansa vastaan.

Perimmäiseksi kysymykseksi Spielberg nostaa pohdinnan, ketkä päättävät ja millä perustein julkaisulinjasta.

Sotilaallinen tutkija Daniel Ellsberg vuoti Pentagonin papereina tunnetut salaiset asiakirjat New York Timesille Richard Nixonin ensimmäisen kauden loppupuolella vuonna 1971. Niiden mukaan maan presidentit olivat tienneet jo vuosia, ettei Yhdysvallat voi voittaa kaukana kotoa käytyä Vietnamin sotaa. Puhdas häpeä esti päättäjiä tunnustamasta tosiasioita ja lähettämästä nuorukaisia kuolemaan.

Spielbergin elokuva on jo ehtinyt sapettaa Timesin toimitusta, koska se keskittyy asiakirjat myöhemmin käsiinsä hankkineen The Washington Post -lehden toimintaan poliittisen skandaalin tultua julki. Nixonin hallinto nostaa oikeusjutun edellistä vastaan ja hankkii sille julkaisukiellon, jonka jälkeen Postin toimituksessa puntaroidaan median roolin suurta kuvaa.

(arvostelu jatkuu trailerin alla)

Spielberg, Hanks ja Streep ovat niin suuria Hollywood-vaikuttajia, ettei The Post tarvitse edes alkutekstejä. Elokuva on parhaimman luokan viihdettä: erinomaisesti kuvattu, leikattu ja lavastettu. Epookista puuttuu tyystin vastaaville yrityksille monesti ominainen tympäisevä kuivakkuus. Päinvastoin, jäntevä kerronta luistaa ja tapahtumat etenevät kellosepän tarkkuudella.

Tällä kertaa satusetä Spielberg ei väläytä edes vakavien historiallisten aikuisteostensa helmasyntiä, kaiken tietämistä ennalta oikeastaan kuin teoksen lähtökohdassa, jossa näkökulma ei ole paljastuksista ensin kertoneen kilpailijan vaan sen pahimman haastajan. Jälkimmäinen käyttää kaikki keinot päästäkseen kirittäjän rinnalle ja ohi.

Perimmäiseksi kysymykseksi Spielberg nostaa pohdinnan, ketkä päättävät ja millä perustein julkaisulinjasta. Suomessa Helsingin Sanomat on saanut juuri maistaa käräjöinnin uhkaa vähän vastaavasta salaisten tietojen julkistamisesta. Kumpi painaa enemmän, yleisön oikeus tietää vai valtion oikeus pantata tietoa maan turvallisuuteen vedoten?

Elokuva kuvaa uskottavasti eri näkemyksiä kuunnellen, millaisessa paineessa ratkaisevia päätöksiä on kuitenkin tehtävä odotusten ja uhkailujen ristitulessa. Kukaan tuskin yllättyy The Postin kaltaisen liberaalin Hollywood-draaman päätelmistä, mutta ohjaaja pitää pöyhkeät julistamiset kurissa miltei loppuun saakka.

ELOKUVA:
The Post
Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys
2017, 116 minuuttia
★★★★☆

Keskustelua aiheesta

Tänään Ylellä: 2000-luvun suomalaiselokuvan seuraavalle portaalle sinkauttava poliittinen jännityselokuva osuu hermoon

Yhteiskunnallisuus on tarkoittanut kotimaisessa fiktioelokuvassa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana lähinnä surkeasti motivoituja silmänkääntötemppuja.

Niistä usein löyhkäävä härski sensaatiomaisuus on koetettu suihkia raikkaan analyyttiseksi mainospuheilla. Vieraantumisen syistä ei vaikkapa Hymypoikien (2003) tai Game Overeiden (2005) kaltaisilla vedätyksillä tule hullua hurskaammaksi, ellei sitten kaksinaismoraalia alistu pitämään ohjenuoranaan.

Jättiläinen (2016) makaa toisella kyljellä. Se sinkauttaa 2000-luvun suomalaiselokuvan seuraavalle portaalle eikä yhtään liian aikaisin. Olen odottanut Aku Louhimiehen ohjaamasta Pahasta maasta (2003) lähtien sille vakavasti otettavaa seuraajaa, joka siirtyisi yksilöiden pahoinvoinnin läpileikkauksesta suoraan syiden ytimiin, politiikan ja talouden polttaviin kysymyksiin.

Tähdellisempää tai ajankohtaisempaa teemaa kuin salakähmäisen johtamisen kulttuuri, maan tapa, on tällaiselle teokselle vaikea keksiä, joten elokuvantekijöitä voi onnitella jo siitä syystä. Yhtä hyvin kuin Talvivaaraa, tämä elokuva voisi käsitellä saman teeman puitteissa esimerkiksi vaalirahaskandaalia.

Poikkeuksellisen vaativaa käsikirjoitusosaamista ja taustatyötä ei Suomesta ole tähän saakka löytynyt, eikä sille ole kenties ollut tilaustakaan tukijärjestelmässä, joka on tyytynyt nopeammin syntyviin ja varmimmin myyviin sepustuksiin.

George Stevensin öljymammuttiin Jättiläinen (1956) ajatukset vievä teos jäi teatterikierroksella paljon mitättömämpien teoksien jalkoihin, eikä se ole edes yllätys.

Käsikirjoittaja Pekko Pesosen kiinnostus aiheeseen virisi syksyllä 2012 samoihin aikoihin kuin valtakunnallinen julkisuus heräsi Kainuun metsissä uutta huomista rakentaneen kaivosalan yrityksen ongelmiin. Kipsisakka-altaan vuodot lähiluontoon herättivät huolta valtionkin puolella miljardilla tukeman hankkeen perimmäisistä taustoista ja vastuullisten valmiudesta puhdistaa mustaa valkoiseksi.

Pesonen on rakentanut muun muassa tutkivista toimittajista koostuvan kirjoittajatiiminsä kanssa reportaasinomaisen mutta liki jännityskaavalla etenevän skenaarion tositapahtumista, mutta käyttää uhkarohkeasti myös niiden ympärille rakenneltuja hahmoja, keskusteluja ja käänteitä, jotka ovat kokonaan keksittyjä.

ELOKUVA:
Jättiläinen
★★★★☆
Ohjaus: Aleksi Salmenperä
Pääosissa: Joonas Saartamo, Peter Franzén, Jani Volanen, Saara Kotkaniemi, Elena Leeve, Pertti Sveholm
2016, 97 minuuttia
Teos vertautuu dokumenttiteatterin ”totuustaiteeseen” mutta paino on jälkimmäisessä sanassa, elokuvallisen tulkinnan vapauksissa. Rajanveto on silti hankalaa. Voi tuntua hämäävältä katsoa Pekka Perän ja Paula Lehtomäen näyteltyjä rooleja rinnan Matti Vanhasen, Jyrki Kataisen ja muiden poliitikkojen kanssa, jotka vilahtavat uutisvideoissa omana itsenään.

Yhtä kaikki, Joonas Saartamo tulkitsee ympäristöluvista vastaavan perheellisen nuoren virkamiehen orastavan opportunismin, lankeemuksen ja syyllisyyteen havahtumisen häikäisevän sisäistyneesti ja pienin vedoin. Tällaista elokuvanäyttelemistä ei maassamme ole liikaa nähty.

Viimein suuria rooleja elokuvissakin tekevä Jani Volanen on hienovireisen Saartamon vastapaino, maakuntien uhmasta ja urbaanista ahneudesta opinkappaleensa valanut mahtava Perä, jolle harmaalla alueella liikkuminen on business as usual, tuttu juttu, kuten maan muillekin supliikkimiehille.

Moraalitutkielmassa ympäristö on alisteinen taloudelle ja korruptio mahdollisuuksien taidetta.

Ihmishahmoinen kaivosjätti haluaa Talvivaarasta ”hyvän tarinan” näyttääkseen epäilijöille. Kun alamäki alkaa, myös hermoileva Perä alkaa vuotaa. Yhtä suureksi ketkuksi piirtyy Peter Franzénin esittämä virkamiespomo, joka tekee vilpin mahdolliseksi.

Ohjaaja Aleksi Salmenperälle Jättiläinen on laadullinen läpimurto. Henkilöohjaus osuu prikulleen. Tuomo Hutrin huippukuvaus tuo ilmeeseen monumentaalisuutta, Samu Heikkilän leikkaus poliittiselle elokuvalle elimellisen kiihkeän, nykivän rytmin. Henkilöthän ovat hukassa ja vaarassa paljastua. Aavemainen äänimaailma enteilee pudotusta.

Moraalitutkielmassa ympäristö on alisteinen taloudelle ja korruptio mahdollisuuksien taidetta, jolle ei löydy lain kirjasta lukua. Tietonsa paljastavasta yksilöstäkään ei piirry sankaria. Tyylikäs lopetus välttää selittelyn. Kaikki olivat väärässä – tavalla tai toisella.

Yle TV1 25.2. sunnuntaina klo 21

Keskustelua aiheesta

Phantom Thread (2017): Daniel Day-Lewisin viimeinen rooli on vanheneva poikamies ja luova nero, joka voi olla myös manipulatiivinen hirviö

Sukupolvensa juhlituin amerikkalainen elokuvaohjaaja Paul Thomas Anderson rakentelee itsepäisistä pyrkyrimiehistä laveita aatepotretteja, joissa ei ole aiemmin juuri pelastukseen uskottu.

Hänen teoksissaan elämänvalheisiin kouristuksenomaisesti takertuvat henkilöt menettävät toistuvasti työnsä, ystävänsä ja terveytensä metsästäessään unelmiaan. Uuden amerikkalaisen elokuvan mammutit Magnolia (1999), There Will Be Blood (2002) ja Mestari (2012) loistavat klassisia teemoja menetyksestä, epätoivosta ja lunastuksesta.

Andersonin kahdeksaskaan ohjaus ei luovu rikkinäisen miesten kuvauksista. Phantom Thread (2017) ei läpäisisi Bechdelin testiä.

Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Reynolds Woodcock on menestynyt muotisuunnittelija 1950-luvun Lontoossa. Hänen ympärillään tärkeilevät kuninkaalliset ja muut palstamillimetrejä täyttävät julkisuuden henkilöt. Täydellisyyden tavoittelija on luopunut läheisistä ihmissuhteista, ellei sellaiseksi lasketa pitkäaikaista työkumppanuutta kulmiaan kurtistelevaan vanhapiikasisareensa Cyriliin (Lesley Manville), jonka kanssa hän jakaa ammatilliset arvostukset muttei juuri muuta.

Uurastavaa erakkotaiteilijaa esittää uransa lopettamisesta viime kesänä kertonut Daniel Day-Lewis, jonka viimeiseksi elokuvaksi Phantom Thread on siis jäämässä. Metodinäyttelijänä tunnettu, kolmesti miespääosan Oscarin historiallisesti voittanut Britannian ja Irlannin kaksoiskansalainen ei hae sympatiaa puolelleen sulkeutuneena ja sosiaalisesti estyneenä pukusuunnittelijana.

ELOKUVA
Phantom Thread
Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Daniel Day-Lewis, Lesley Manville, Vicky Krieps
2017, 140 minuuttia
★★☆☆☆
Onko vanheneva poikamies poikkeuksellisen lahjakkuutensa sisäistänyt sankari vai manipulatiivinen hirviö ja inhimillinen tragedia, joka on valmis uhraamaan nuoren tarjoilijan (Vicky Krieps) herkän rakkauden ylevän metodinsa alttarilla?

Sivistyneen Reynoldsin huomio ensin imartelee yksinäisen oloista ja työväenluokkaista Almaa, jolla ei näytä olevan ikäisiään ystäviä tai muitakaan sosiaalisia siteitä. Edes näennäisen kohteliaan liehittelijän pikainen paljastuminen työtään ensisijaisesti ajattelevaksi ja uutta muusaa etsiväksi orjapiiskuriksi ei saa rakastunutta naista hylkäämään tunnekylmää miestä.

Jos hulppean kartanon isäntä on tytölle jonkinlainen puuttuva isähahmo, elokuva jättää kysymyksen harmittavasti ilmaan. Vain hiljainen kuolema lähestyy.

Yhteisen kodin taiteilijan kanssa jakavien ja viime kädessä hänen menestyksensä mahdollistavien naisten kautta paljastuu etäisen miehen perimmäinen yksinäisyys. Vähän kuin Mestarin impulsiivisen Freddien (Joaquin Phoenix) Anderson jättää myös Reynoldsin ärsyttävän salaperäiseksi henkilöksi, josta on vaikea sanoa, onko hän surullisen hahmon ritari vai kurjalta näyttävän tulevan kohtalonsa ansaitseva julmuri. Luultavasti jälkimmäistä.

Phantom Thread sivuaa feministisiä päämääriä korkeintaan sekavasti laventaessaan psykologisia luonnehdintojaan jaetun sairauden suuntaan. Mies on tauti, jota nainenkin alkaa potea.

Omaehtoisuuttaan julistava Reynolds on todellisuudessa täysin sisarensa ja muusansa kärsivällisyydestä riippuvainen sosiopaatti. Alman keikauttaminen uhrista toimijaksi maistuu liian uskomattomalta henkiseltä kuperkeikalta. Erinomaiset näyttelijätkään eivät kykene peittämään käsikirjoituksen tympäisevää ongelmaa.

Luovuttuaan leveyttään pullistelevista ryhmävalaisuista ja Robert Altmanilta omaksutuista liukuvista kamera-ajoista Andersonin teoksiin on pesiytynyt myös kerronnallista puuduttavuutta ja tyhjäkäyntiä.

Keskustelua aiheesta

Lähes seitsemän vuotta sitten Utøyalla surmattiin kymmeniä nuoria – nyt ensi-iltansa sai elokuva Utøya 22. juli

Kuva: LEHTIKUVA / AFP PHOTO
Erik Poppe.

22. heinäkuuta 2011. Kyseinen päivämäärä on norjalaisille murheen murtama. Lähes seitsemän vuotta sitten tuona päivänä Anders Breivik avasi tulen Utøyan saarella, jossa oli käynnissä Norjan työväenpuolueen nuorten kokousleiri. 69 ihmistä sai surmansa, pääosa heistä oli nuoria.

Aikaisemmin samana päivänä Breivik räjäytti pommin Oslon keskustassa surmaten kahdeksan ja haavoittaen yli 200.

Nyt ohjaaja Erik Poppe ja käsikirjoittajat Anna Bache-Wiigin sekä Siv Rajendram Eliassenin ovat tehneet kyseisen päivän traagisista tapahtumista elokuvan, joka sai ensi-iltansa maanantaina Berlinale-elokuvafestivaalilla Saksassa.

Elokuvan nimi on Utøya 22. juli, suomennettuna Utøya 22. heinäkuuta.

Uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Ohjaaja Poppe myönsi elokuvan ensinäytöksen jälkeisessä tiedotustilaisuudessa, että jotkut ovat pitäneet elokuvan ajankohtaa liian aikaisena.

– Sanoisin itse, että jos elokuvan katsominen ei satuta, se on tehty liian myöhään. Joten toteaisin, että elokuva on varmasti hyvin rankka kokemus, mutta se on myös osa tapahtumista selviämistä, Poppe sanoi Reutersin uutisen mukaan.

Hän kertoi tiedotustilaisuudessa, että elokuva on fiktio eettisistä syistä.

– Näin uhrien vanhempien ja sisarusten ei tarvitse miettiä onko kyseessä lapseni, veljeni tai siskoni.

Elokuvassa näyttelee pääosin amatöörinäyttelijöitä. Poppe kertoi, että kuvauspaikalla oli mukana psykologeja tukemassa näyttelijöitä sekä paikallisia asukkaita.

– Kun katsoo ympäriinsä Euroopassa, missä uusfasismi kasvattaa suosiotaan päivästä toiseen, meidän tulee muistaa mitä tapahtui kyseisellä saarella, miltä äärioikeistolainen terrorismi näyttää, Poppe perusteli elokuvan tärkeyttä.

Utøyalta selvinnyt Ingrid Marie Vaag Endrerud kertoi puolestaan tiedotustilaisuudessa elokuvan tarinan olevan sellainen, jonka moni norjalainen kokee mahdottomaksi kertoa.

– Kun yritän selittää mitä koin, kykenen puhumaan siitä vain suurpiirteisesti. Elokuva puolestaan voi kertoa tarinan siten, miten siihen ei pystytä kirjoittamalla tai puhumalla, hän totesi.

– Tapahtumat olivat vihaa sen puhtaassa muodossa. Yhteiskuntana meidän tulee taistella sitä vastaan.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta.

Elokuva on haluttu kuvata nuorten näkökulmasta, Episodin artikkelista selviää. Iskujen tekijän nimeä ei elokuvassa mainita lainkaan ja hänet näytetään vain muutamaan otteeseen etäällä olevana tummana hahmona.

– Kun Norjassa puhutaan aiheesta, puhe koskee yleensä esimerkiksi iskun tekijää, tämän oikeuskäsittelyä, vahinkojen korjaamista tai muistomerkin rakentamista. Vuosien aikana muisto itse tapahtumista on tuntunut hälvenevän, Poppe puolestaan totesi Helsingin sanomien mukaan.

– Utøyan saarelta selvinneet ihmiset ja heidän vanhempansa, joiden kanssa olen keskustellut, ovat olleet siitä huolissaan.

Elokuvan Suomen levityksestä ei ole vielä tietoa.

Presidentti Halonen oli todistamassa, kun kolmas Tuntematon sotilas -elokuva ylitti 1 000 000 katsojan rajan

Kuva: Foto: Juuli Aschan © Elokuvaosakeyhtiö Suomi 2017

Aku Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas -elokuva on ylittänyt miljoonan katsojan rajan. Rajapyykki ylitettiin tänään Helsingin Tennispalatsissa, jossa paikalla oli myös presidentti Tarja Halonen. 

Terveiset tilaisuuteen lähetti myös eurooppa-, kulttuuri- ja urheiluministeri Sampo Terho (sin.).

Louhimiehen ohjaama Tuntematon sotilas on katsotuin kotimainen elokuva sitten 1960-luvun lopun.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

The Shape of Water (2017): Tämän vuoden Oscar-suosikki on sokerinen fantasia hyljeksittyjen solidaarisuudesta

Kuva: Photo by Kerry Hayes. © 2017 Twentieth Century Fox Film Corporation

Tavanomaista sisäistyneemmin lajityyppiinsä suhtautuvalla meksikolaisella fantasiamaakarilla Guillermo del Torolla on kestänyt pitkään nousta Hollywood-ohjaajien ykkösketjuun. Kaksikymmentä vuotta Pohjois-Amerikankin markkinoita kolunnut elokuvantekijä on lähempänä jättipottia kuin koskaan aiemmin.

del Toro lukeutuu heikkouksineenkin genrensä tunnustettuihin velhoihin. Hänen visuaalinen ilmaisukielensä edustaa huomattavasti sävähdyttävämpää laatua kuin keskiverroissa kilpailijoissa.

Toisaalta ohjaajan Hollywoodissa pyöräyttämistä sarjakuvafilmatisoinneista esimerkiksi Blade 2 (2002) on silkkaa tyhjäpäistä lahtaamista, mikä kielii tietystä alttiudesta miellyttää suuren yleisön makutottumuksia. Meksikolaisen tähän mennessä ylistetyin työ on hänen äidinkielellään tehty Pan’s Labyrinth (2008), joka kamppaili parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarista.

Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Espanjan sisällissotaan sijoittuvassa, poliittisiakin painotuksia sisältävässä rikkaan mielikuvituksellisessa teoksessa on joitain yhtäläisyyksiä nyt Suomessa ilmestyvään, Yhdysvaltojen elokuva-akatemian palkintogaalan ykkössuosikiksi nousseeseen elokuvaan The Shape of Water (2017), joka on teoksista kuitenkin selvästi sokerisempi.

Jälkimmäisen äskettäin saamat syytökset Paul Zindelin Pulitzer-palkitun näytelmän Let Me Hear You Whisper (1969) plagioimisesta voivat horjuttaa ennakkosuosikin asemaa. Sekä näytelmä että elokuva kertovat valtion salaisesta operaatiosta tarkoin suojellussa laboratoriossa 1960-luvulla.

(arvostelu jatkuu trailerin alla)

Teljetyllä otuksella halutaan teettää kokeita, joilla hallinto pönkittää maansa asemaa suurvaltapoliittisessa pelissä. del Toron sekä ohjaaman, käsikirjoittaman että tuottaman tarinan ytimessä on hyljeksittyjen ja hyväksikäytettyjen sivullisten solidaarisuus. Liki vasemmistolaisin painotuksin ladatun fantasian hyväntekijöitä ovat mykkä siivooja, hellyydenkipeä homo, väheksytty aviovaimo ja vangittu vesihirviö.

Tavoillaan kahlittujen vihollisiksi del Toro kuvaa kaksinapaista kylmää sotaa käyvät supervaltiot hämärine bunkkeritesteineen ja niitä toteuttavine likaisine kätyreineen, joista hyytävin on Michael Shannonin paatunut ahdistelijaeversti.

The Shape of Waterin itse aiheeseen nähden silotellun pinnan alla del Toro koettaa siis puhua myös paljon vakavammista asioista kuin hänen sittenkin mustavalkoinen, kenties laittomasti vaikutteensa kertomatta jättänyt tarinansa lopulta antaa myöten.

Yhteiskunnalliset teemat ulottuvat myös rasismiin mustan siivoojan hahmossa ja seksuaalisten vähemmistöjen asemaan vanhassa homoystävässä, jonka tielle osuu vain torjuntaa. Sally Hawkinsin esittämä päähenkilö ryhtyy puolestaan rajoja rikkovaan suhteeseen luolastoon teljetyn, ihmismäisen pedon kanssa. Näiden luontevimmaksi kommunikointivälineeksi muodostuu puhdas kehollisuus. Näyttävimmässä kohtauksessa ulkoisesti epäsuhtainen pari rakastelee vedellä täyttyneessä kylpyhuoneessa.

Kuten lukemattomat Hollywood-menestykset edellä myös The Shape of Water kalastelee päähenkilöilleen imelää sympatiaa syventävän rosoisuuden kustannuksella. Ristiriitaisemmat ja persoonallisemmat painotukset jäävät kahden tulen väliin jäävälle tohtorille (Michael Stuhlbarg), jonka on valittava puolensa. Kokonaisuutena hahmotukset luiskahtavat sinänsä herttaisen hännystelyn puolelle.

Luottoystävää esittävä Richard Jenkins antaa kertojaäänenä surulliselle elokuvalle alleviivatun lohdullisen auran.

ELOKUVA:
The Shape of Water
Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Sally Hawkins, Michael Shannon, Richard Jenkins, Doug Jones, Michael Stuhlbarg, Octavia Spencer
2017, 124 minuuttia
★★☆☆☆

Keskustelua aiheesta