Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Tiedän nyt, mistä äidit puhuvat perhekerhoissa — sain ”perstuntuman” lasten elämään

Se oli elämäni kovin talvi. Olimme juuri muuttaneet Helsingistä Ouluun, ja vaimo lähti töihin. Jo ensimmäinen aamu paljasti hengästyttävän arjen. Hoidettavanani oli vajaan vuoden ikäinen poika ja nelivuotias tyttö. Heräsin uuden kotimme ulko-oven kolahdukseen, johon myös pinnasängyn kasvatti havahtui. Säntäsin pikkumiehen sängyn viereen ja tarjosin tuttia. Vastaukseksi sain valloittavan hymyn ja hamuavat kädet. Tutti ei kelvannut vaan isin syli.

Siirryimme keittiöön lämmittämään maitoa. Valitettavasti unohdin kokeilla mikromaidon lämpötilaa, ja pikkumieheltä paloi kieli. Siihen meteliin heräsi sitten tyttärenikin. Seuraavien tuntien kulusta minulla ei ole tarkkaa mielikuvaa. Jotenkin hämärästi muistan, että ennen iltapäivää vaihdoin kaksi kertaa vaipat, puin lapset seurakunnan kerhoa varten, työnsin vaunuja tammikuun sohjossa, leikin muiden äitien ja lapsien kanssa eläinleikkejä, tein mikroruokaa ja lopulta sain tenavat päivä­unille. Sen jälkeen havahduin automaattiohjauksesta, keitin kahvit ja luin päivän lehden.

Vaikka kokemus oli rankka, en vaihtaisi sitä koskaan pois.

Oli vuosi 2008, ja minä vuorostani otin hoitaakseni vanhemmuuden velvollisuudet puoleksi vuodeksi. Vaikka kokemus oli rankka, en vaihtaisi sitä koskaan pois. Opin lasten hoivaamisen A:sta Ö:hön ja kasvoin päivä päivältä enemmän isäksi. Tiedän nyt, mistä äidit puhuvat perhekerhoissa ja ymmärrän, miten kovaa työtä lasten hoiva on. Samalla sain ”perstuntuman” lasten elämään.

Tämän viikon tiistaina Demarinuoret ilmaisivat vahvan tukensa uudelle perhevapaiden mallille, joka mukailee Ruotsin ratkaisua. Se kulkee nimellä 6 + 6 + 6 ja painottaa vanhempainvapaiden tasa-arvoisuutta.

”Suomen vanhempainvapaajärjestelmä on jäykkä ja ajaa naisia pitämään pitkiä vapaita. Muissa Pohjoismaissa 96–97 prosenttia 3–5-vuotiaista lapsista on päivähoidossa, kun Suomessa vastaava lukema on 74 prosenttia.Hallituksen päätös rajata lasten oikeutta päivähoitoon ajaa Suomea yhä kauemmaksi muista Pohjoismaista. Nyt olisi äärim­mäisen tärkeää tarttua vanhempainvapaauudistukseen, jolla uudistettaisiin nykyjärjestelmää joustavammaksi ja tasa-arvoisemmaksi.”

Näin kirjoittaa puheenjohtaja Mikkel Näkkäläjärvi Demarinuorten kannanotossa.

Kun nykyään monet avioliitot päättyvät eroon, isät jäävät usein erotilanteissa vaille oikeuksia ja kunnon yhteyttä lapsiin.

Demarinuorten malli lähtee siitä, että vanhempainvapaa rakentuu äidin ja isän kuuden kuukauden vapaalle, jonka jälkeen vanhemmat päättävät, miten kuusi viimeistä kuukautta jaetaan. Tämä malli tasaisi vanhemmuuden kustannuksia yhteiskunnassa, jotta työnantajat olisivat tasa-arvoisemmassa asemassa. Nykyhallituksen kaavailema 2 500 euron kompensaatio naisvaltaisille aloille on hyvä ajatus ja vastaantulo, mutta todellista vanhemmuuden kustannusten tasaamista tuolla summalla ei synny.

Vanhempainvapaan jakaminen tarjoaa vielä yhden ikkunan. Kun nykyään monet avioliitot päättyvät eroon, isät jäävät usein erotilanteissa vaille oikeuksia ja kunnon yhteyttä lapsiin. Se, että yhteiskunta tukisi vanhemmuuden kustannusten jakamista, helpottaisi isien vastuunottoa lasten hoivasta erotilanteissa. Näin nainen ei ”automaattisesti” saisi oikeutta lähivanhemman rooliin, vaan vanhemmuuden jakamista pohdittaisiin paljon tarkemmin. Olennaista päätöksenteossa on lapsen oikeus molempiin vanhempiin elämäntilanteesta riippumatta.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Voiko feministipuhe mennä överiksi?

Tulin mukaan sosialidemokraattiseen liikkeeseen vuonna 2012 kuntavaalien alla. Innostus oli valtava, kun sain pukea punaiset ajatukset päälleni ja puhua ihmisten kanssa oikeudenmukaisuudesta, solidaarisuudesta ja vapaudesta puoluetunnukset päälläni. Olin ylpeä sosialidemokraatti.

Kuntavaalien jälkeen tulin valituksi Oulun kunnallisjärjestön puheenjohtajaksi. Ilmeisesti liikkeessämme on niin huutava pula uusista tekijöistä, että untuvikot nuijitaan johtopaikoille pikavauhtia. En liene ainoa tätä laatua.

Aika pian puolueen ”kantakirjademarit” alkoivat kysellä poliittisten ajatusteni perään. Kuulin jopa legendaarisen kysymyksen: ”Minkä sortin sosialisti oikein olet?” Vastasin silmät innosta palaten, että olen ”kultaisen säännön sosialisti.” Kaiken poliittisen päätöksenteon ja puoluetoiminnan pohjana tulisi olla Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumista: ”Kaiken, minkä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te heille.”

Kun olen sukeltanut syvemmälle demariperheeseen, myös puoluepolitiikan realiteetit ovat iskeneet tajuntaani entistä voimallisemmin. Joskus tunne siitä, että toveri on toisen pahin vihollinen, on valitettavasti todellisuutta. Kukaan ei lyö toista demaria voimallisemmin kuin toinen demari. Se on myös pelottavan yleistä.

Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää.

Muistan, kun Rion olympialaisten yhteydessä murjaisin puolueväen kokouksessa kunnon sovinistisen vitsin. Kukaan ei nauranut. Tiesin, että olin sanonut jotain peruuttamattoman typerää. Olin sohaissut liikkeemme suureen tabuun.

Antti Rinne päästi suustaan viikko sitten SDP:n kesäkokouksessa väärän sanan. Puhe synnytystalkoista sai liikkeemme feministit takajaloilleen. Palaute sosiaalisessa mediassa oli niin murskaava, että Rinne joutui pahoittelemaan sanavalintaa nöyrästi. Vaikka aito huoli Suomen syntyvyyden laskusta sai ansaittua huomiota, Rinne lynkattiin näyttävästi varsinkin omiemme taholta. Mietin, että jos liikkeemme taitavat sanankäyttäjät ruoskisivat yhtä ankarasti hallituksen epäoikeudenmukaisia toimia, SDP:n gallup-lukemat huitelisivat ihan eri tasolla.

Feministien kritiikissä Antti Rinteen viestintää kohtaan on paljon oikeutettua. Silti en liene ainoa, jonka mukaan osa kritiikistä meni överiksi. Kun europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari vertasi Rinteen sanomaa kolmannen valtakunnan toimintaan, ei kohtuudesta voida enää puhua.

Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa.

Myös sosialidemokraattisen feministiverkoston DemFemin lausunto Facebook-sivuillaan meni aggressiossaan kiusaamisen puolelle. Sivustolla oli listattu peräti yksitoista kohtaa, joissa ”synnytystalkoot”-termin käyttö täytti rakenteellisen syrjinnän kriteerit.

Lausunnon viimeinen kohta kiteyttää hyvin tyylilajin: ”On ongelmallista, että keski-ikäinen valkoinen mies kokee oikeudekseen kehottaa ja ”maan isänä sivistää” kansaa 1950-luvun hengessä ikään kuin uhrautumaan isänmaan puolesta. On ylipäätänsä ongelmallista, että keski-ikäinen mies (oletettavasti ilman kohtua) linjaa poliittisesti kohdullisten asemasta ja velvollisuuksista.”

DemFemin lausuntoa lukiessa tulee vahvasti mieleen, että nyt ammutaan singolla kärpästä.

Tasa-arvon edistäminen on minulle ja monelle muulle sosialidemokraattiselle miehelle sydämen asia. Joskus vuosisataisen rakenteellisen sukupuolisyrjinnän vuoksi emme vielä ole oppineet ottamaan jokaisessa sananvalinnassa tai tilantessa huomioon tasa-arvonäkökulmaa. Pyydän, että kultaisen säännön etiikka toimisi tässäkin asiassa. Hyvää asiaa voi edistää lempeäm­minkin.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kuolema on elämän pelastus

Tasa-arvoisimmat asiat ihmiselämässä ovat syntymä ja kuolema. Synnymme toki erilaisiin olosuhteisiin ja kuoleman kohtaaminenkin on kovin yksilöllistä, mutta kumpikin ovat vääjäämättömiä elämän kannalta. Juuri elämän rajallisuus tekee maanpäällisestä taivalluksestamme mielenkiintoisen. Elämä voidaan ottaa koska tahansa pois, emmekä varmuudella voi sanoa, mitä ”sateenkaaren päässä” on tarjolla.

Viime viikonloppuna satavuotias Suomi oli väärällään megaluokan yleisötapahtumia. Helsingissä heilutettiin lettiä Tuska-festivaaleilla ja marssittiin seksuaalisen tasa-arvon puolesta Pride-kulkueessa. Porissa taas veisattiin taivaskaipuun virsiä vanhoillislestadiolaisten Suviseuroissa.

Äkkiseltään voisi ajatella, ettei näitä tapahtumia yhdistä muu kuin Suomen kesä ja valtava ihmismassa. Tarkemmin katsottuna kaikissa tapahtumissa on nähtävissä yhteinen juuri, joka liittyy kuolevaisuuteen. Koska kuolemme, kysymme jatkuvasti elämän tarkoitusta. Jokainen tapahtuma antaa elämän tarkoitukseen erilaisen vastauksen.

Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan.

Suviseurat ovat kävijälle uskomaton kokemus. Kaikki kehuvat seurojen huippuunsa hiottua ruokahuoltoa ja rauhoittavaa tunnelmaa. Kännisekoilu on poissa ja ihmiset hyvällä tuulella. Ollaan Jumalan maanpäällisessä valtakunnassa, jonka rajat on piirretty tarkkaan. Tärkeintä on kuoleman jälkeinen elämä, jonne käy parannuksen armon saaneen Jumalan lapsen tie. Elämä ennen kuolemaa ei ole niinkään kiinnostavaa.

Viikonloppuna eräs seurapuhuja ihmetteli ääneen, miten taivaaseen pääsevien joukko voi ollakin näin pieni. Itselleen hän vastasi, että Nooan arkkiinkin pääsi vain seitsemän ihmistä. Parisataatuhatta vanhoillislestadiolaista on siis jo kelpo parannus Vanhan testamentin aikaan.

Pride-kulkueen viesti poikkeaa Suviseuroista radikaalisti. Marssijat ovat havahtuneet elämän ainutkertaisuuteen ja haluavat elää vapaina ulkopuolelta asetetuista normeista ja säännöistä. Jokaisen ihmisen ainutlaatuisuus hehkuu kulkueessa sateenkaaren värein. Ihminen ei ole vain osa massaa vaan yksilöllinen luomus, jolla on oma tahto ja päämäärä.

Raamatun ja muiden pyhien kirjojen vanhentuneet sukupuoliroolit halutaan paiskata roviolle. Koska kuitenkin kuolemme, on syytä välttää elämätöntä elämää. Pride-kulkueessa ei tekeydytä Jumalan lapsiksi vaan jumalattoman aikuisiksi. Jäljelle jää vain kysymys: miksi niin moni seksuaalisesta vapautumisesta täysin pihalla oleva ihminen marssii asian mukana? Joukkovoima saa joskus ihmisen näyttämään hämmästyttävän typerältä.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa.

Tuska-festivaalin tunnelmassa on salatulla tavalla paljon yhtäläisyyksiä Suviseurojen kanssa. Kun Suviseuroissa lempeäkasvoinen seurapuhuja latelee elämänkielteisiä ohjeita, Tuska-festivaalin pelottavat esiintyjät paljastuvat takahuoneessa mitä lempeimmiksi hahmoiksi. Tuskassa kuoleman kanssa flirttailu on avoimesti läsnä.

Sanoitukset vilisevät verimystiikkaa ja paholaisen kutsumista. Suviseuroissa verimystiikalla hekumoidaan, kun synninpäästöä tarjotaan katuville ”Jeesuksen nimessä ja kalliissa sovintoveressä”. Älytön päihteiden käyttö saa kuitenkin kysymään, onko Tuska-kävijän elämänpelko niin vakavaa sorttia, että kuolemakin on elämää parempi vaihtoehto.

Jokaisen elämä päättyy joskus. Uskon, että juuri kuoleman vääjäämättömyys antaa elämälle sen syvimmän merkityksen. Ilman kuolemaa elämän tarkoitus ei kiinnostaisi ketään; taide ja musiikki kamppailisivat olemassa olostaan, uskonnot typistyisivät filosofioiksi ja kirkkoon ei kuuluisi kukaan.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Kolumni

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Perussuomalaiset ja orpo katse

Tämän viikon poliittinen näytelmä hakee vertaistaan Suomen itsenäisyyden historiassa. Vaikka aseellisilta selkkauksilta on sentään vältytty, ei Uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmä voi kadulla liikkua sivuilleen katsomatta. Ryhmän ministerien turvamiehilläkin lienee perään katsomista entistä tarkemmin. Ministeriauton panssarilasitkaan eivät ole tämän päivän Suomessa liioittelua.

Ulkoministeri Timo Soini teki harvinaisen poliittisen loikan, kun hän riisui perussuomalaisten pinssin rinnastaan ja hylkäsi oman puolueensa. Soini yltyi tiistaina runoilemaan MTV:n haastattelussa tähän tyyliin: ”Kun koti ei tunnu enää kodilta, on etsittävä uusi koti.” Soinin arvio tilanteesta on yksi elämän keskeisimmistä opeista. Harmi vaan, etteivät perussuomalaiset ja sen Uusi vaihtoehto ole sitä aikaisemmin ymmärtänyt.

Perussuomalaisten politiikasta on puuttunut toisen ihmisen asemaan asettumisen näkökulma. Minä ensin – ja Suomi ensin – huudot ovat tukkineet maailman hädänalaisimpien suut. Turvapaikanhakijat tulevat Suomeen täsmälleen samasta syystä, jolla Soini perusteli kodista lähtemistään. Kun sodan, kurjuuden ja nälänhädän keskellä tajutaan, että tämä maa ei tunnu kodilta, on etsittävä uusi koti. Se koti voi olla Suomi. Toivottavasti Uusi vaihtoehto on todella uusi, eikä vanha ja vaihtoehdoton.

Perussuomalaiset ja sen kaksi eduskuntaryhmää on hyvin arvaamaton puolue hallituksessa ja sen ulkopuolella. Äänestäjien kannalta on vielä pitkään vaikea hahmottaa, syntyykö Terhon ympärille kokonaan uusi puolue ja kuka lopulta käyttää todellista valtaa perussuomalaisten mandaatilla eduskunnassa. Tästä asiasta tekee päätökset perussuomalaisten puoluehallitus ja -valtuusto. Ei ole lainkaan selvää, että puoluevaltuusto on täysin uuden puheenjohtajan Jussi Halla-ahon sylissä.

Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu.

Pääministeri Juha Sipilä osoitti alkuviikon hallitussirkuksessa lentotaitojaan, kun hän matkalla tasavallan presidentin luo teki niin henkisen kuin fyysisenkin u-käännöksen. Hän toteutti Antti Rinteen toiveen u-käännöksestä, tosin Rinne edellytti suunnanmuutosta hallituksen politiikassa, jota tuskin tulevaisuudessa näemme.

On äänestäjien aliarvioimista, että suuren poliittisen keikahduksen jälkeen uusia vaaleja ei järjestetä. Isänmaan edusta puhuminen on valheellista, sillä vasta vaalien kautta todellinen isänmaan etu toteutuu. Nyt toteutuu vain keskustan ja kokoomuksen etu. Suomea viedään äänestäjiltä kysymättä kohti markkinaehtoista yhteiskuntaa, jossa kansallisomaisuus lahjoitetaan suuren rahan käsiin.

Istuin keskiviikkona Oulun kaupunginhallituksen konsernijaoston kokouksessa. Katsoessani perussuomalaisten edustajan kehonkieltä ja silmäpusseja mielessäni alkoi soida Juice Leskisen ikihitti Viidestoista yö: ”Silmissäni orpo katse lapsen eksyneen.” Kun isä on kodista lähtenyt, on vaikea oikein löytää suuntaa. Vapautta ja rahaa on paljon, mutta valtaa ja luottamuspääomaa kovin vähän.

Oikeastaan persuvaltuutettuja ympäri Suomen käy sääliksi. Juuri neuvotellut luottamuspaikat kunnissa eivät lämmitä, kun politiikan suunta on vailla kompassia. Vaikka Uusi vaihtoehto pelasti itsensä, jäivät kuntapoliitikot täysin heitteille. Kun Uusi vaihtoehto väitti peliliikkeensä yhteydessä olevansa uskollinen äänestäjilleen, perussuomalaisten kentän se petti täysin. Orpon tyytyväistä katsetta on oppositiosta rasittavaa tuijottaa.

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Itsekäs ihminen jää vanhana yksin

Tapasin viime viikolla ystäväni, joka tuskaili Helsingin Kalevankadun terassilla hankalaa elämänvaihettaan. Elämän keskipäivässä olevan toimittajan otsa meni erityisen kurttuun, kun hän alkoi kertoa vanhempiensa tilanteesta. Ennen niin hyvävoimainen äiti oli saanut keväällä aivoverenvuodon, ja sinnikkäästä kuntoutumisesta huolimatta voimat olivat edelleen vähissä. Huonokuntoinen, alkavaa dementiaa sairastava isä oli siirretty äidin sairauden ajaksi paikalliseen hoitokotiin.

Nyt oli suuren valinnan paikka: Voisiko sairastavaa isää laittaa enää toipuvan äidin huollettavaksi omaan kotiin, vai olisiko isä jätettävä pysyvästi hoitokotiin? Vaihtoehtona oli sekin, että molemmat siirtyisivät seniorikotiin parempien palvelujen äärelle.

Ystäväni tuskaili erityisesti isän hoitokodin ilmapiiriä. Hoitajamitoitus oli viety niin alhaiseksi, ettei sosiaalista elämää kaivannut isä ollut lainkaan tyytyväinen. Hoitohenkilökunta ehti vain huolehtia pakollisista päivärutiineista, eikä leppoisalle seurustelulle riittänyt aikaa. Vierailukäyntiensä aikana ystäväni oli erityisesti kiinnittänyt huomiota siihen, miten vähän muistisairaita ihmisiä käytiin katsomassa. ”On käsittämätöntä, miten tällaisessa sivistysvaltiossa ihmiset hylätään kuin rukkaset hoitolaitoksiin kuolemaan”, ystäväni tuhahti. Nyökkäsin, ja tilasimme toiset oluet.

Kotiin päästyäni mielessä soi edelleen ystäväni vahva puuskahdus. Onko todella niin, että meidän sukupolvemme ihmiset ovat näin julmia, että ihmisarvoinen vanhuus evätään omilta vanhemmilta ja läheisiltä? On ymmärrettävää, että muistisairasta isää tai mummoa on vaikea kohdata, kun elämän rajallisuuden kokemus lyö kuin nyrkki vasten kasvoja. Silti hoivakotiin hylkäämisessä täytyy olla kysymys jostain muustakin kuin muistisairauden aiheuttamasta hämmennyksestä.

Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Olen haastatellut tällä viikolla muitakin ystäviä heidän suhteistaan omiin vanhempiinsa. Havaintojeni perusteella suomalaisissa perheissä on voitu menneinä vuosikymmeninä yllättävänkin huonosti. Yksi ystäväni kertoi saaneensa vanhemmiltaan perinnöksi vain sata metriä etumatkaa. Toinen kertoi isäpuolensa hakanneen hänet lapsena niin moneen kertaan, että hänestä kasvoi olympiatason nyrkkeilijä. Moni kertoi kitupiikki-vanhemmistaan, jotka sodanjälkeiseen niukkuuteen vedoten säästivät vielä 1980-luvulla perhettään hengiltä.

Tuntuu, että tässä maassa riittää pilvin pimein näitä sodan runtelemia ankeuttajia, jotka eivät ole hakeneet apua ongelmiinsa, vaan ovat kaataneet ne seuraavan polven niskaan. Ei siis ihme, että nämä traumansa koteloittaneet tyypit istuvat märissä vaipoissaan hoitokodin jonossa ypöyksin.

Vaikka Suomessa on massoittain aivan ihania, empaattisia ja rakkaudellisia vanhoja ihmisiä, on toinenkin todellisuus tunnustettava. Ei itsetunnon murskannutta alkoholisti-isää tarvitse käydä hoitokodissa katsomassa. Se on liikaa vaadittu, kun elämän lähtökuopat on kaivettu liiankin syviksi. Sieltä ylös ponnistaminen on vienyt koko aikuisiän.

Aina puhutaan vanhusten inhimillisestä kohtelusta. Voisiko välillä pysähtyä kysymään, saako rikki revitty lapsi viimeinkin vapautensa, kun vanhuksen muistisairaus etenee? Eikö aikuisten lasten syyllistämisen voisi jo lopettaa?

Suomesta on kovaa vauhtia tulossa harmaapäiden valtakunta. Yksinäisyys on aikamme kansantauti. Jos omia vanhempia tai isovanhempia on mahdotonta käydä katsomassa, voisiko meidän sukupolvemme antaa aikamme ikäihmisille, joihin traumamme ei ole tehnyt allergiaa. Kesäillan lauluhetki vapaavalintaisessa vanhainkodissa voisi olla kova juttu.

Mikko Salmi

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Päätoimittajalta

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

Hellahuoneesta kansakunnan kaapin päälle

Vapun tienoilla vuonna 2013 presidentti Mauno Koivisto oli virkeällä päällä. Hän osallistui kunniavieraana Demokraatin lukijaristeilylle puolisonsa rouva Tellervo Koiviston kanssa. Turusta Tukholmaan matkasi 240 ihmisen lukijajoukko.

Presidentin katse oli vielä vuonna 2013 vahvasti kohti tulevaisuutta. Hän kommentoi toimittajallemme Anna-Liisa Blombergille risteilytunnelmaa näin:” Elän siinä toivossa, että uuttakin voisi oppia ja ottaa varteen.” Elinikäinen oppiminen olikin Koiviston keskeinen ajattelun osa.

Suomen kansa hiljentyi eilen helatorstaina muistelemaan rakasta johtajaansa. Kymmenet tuhannet ihmiset olivat saattamassa ”koko kansan presidenttiä” kohti viimeistä leposijaansa Hietaniemen hautausmaalla.

Suomen itsenäisyyden juhlavuosi taisi sittenkin saada odottamattoman kohokohtansa jo ennen itsenäisyyspäivää. Juhlavuoden teema ”Yhdessä” ei voi enää kerätä yhdistävämpää kansallista latausta kuin mitä eilen yhdessä koimme. Ei liene sattumaa, että Koivisto kuoli Snellmanin päivänä, jolloin liputetaan suomalaisuuden puolesta.

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen.

Presidentti Koiviston johdolla Suomi otti selkeän askeleen kohti läntistä Eurooppaa sekä vahvempaa kansanvaltaa. Koiviston presidenttikaudella eduskunnan rooli päivänpolitiikassa vahvistui selvästi. Presidentin valtaoikeudet rajattiin koskemaan pääasiassa ulkopolitiikkaa. Viimeisessä haastattelussaan Koivisto tosin kyseli itseltään: ”Mentiinkö sittenkin liian pitkälle?”

Presidentti Koiviston elämäntarina on monen draamaelokuvan arvoinen. Kymmenen ikäisenä äitinsä menettänyt Mauno-poika keitti ruokaa kahdelle sisarukselleen 12 neliön yksiössä Kerttulinkadulla Turussa. Oppikouluun hänellä ei ollut asiaa, mutta oppivelvollisuuden täytyttyä jatkokoulu tarjosi nuorelle Maunolle hämmästyttävän koulutuspolun, joka toi hänelle 33-vuotiaana filosofian tohtorin tutkinnon. Puusepän pojan elämänura hakee vertaistaan Suomen historiassa.

On ironista, että Mauno Koivisto saatettiin haudan lepoon juuri helatorstaina. Hän nimittäin kimpaantui vuonna 1986 hallituksen lakiluonnoksesta palauttaa loppiainen ja helatorstai alkuperäisille paikoilleen. Koivisto oli tarkan markan miehenä huolissaan rikkonaisista työviikoista ja asettui kiistassa ammattiyhdistysliikettä ja kirkkoa vastaan. Lopulta Koivisto käytti presidentin valtaa siirtää lain voimaantuloa aina vuoteen 1992.

Uskon, että pilven päällä Koivisto huumorimiehenä myhäilee huvittuneena hautajaistensa ajankohdalle ja kansalliselle vapaapäivälle.

Joskus 2000-luvun alussa istuin papin vaatteissani Kluuvikadun kahvilan terassilla. Yliopistonkatua pitkin käveli pitkä, hieman kumarainen ja karismaattinen hahmo. Tunnistin hänet presidentti Koivistoksi.

Yliopistonkadun jalkakäytävälle oli joku paikallinen pizzeria-yrittäjä sijoittanut jalallisen mainostaulunsa keskelle kulkuväylää. Koivisto pysähtyi kyltin eteen, nosti sen varmoin ottein ravintolan seinän viereen ja jatkoi eleettömästi matkaansa. Samalla hiljaisella, määrätietoisella ja luottamusta herättävällä tyylillä hän johti Suomea kohti syvempää demokratiaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa.

Rakas presidenttimme Mauno, ilta on laskeutunut ajan ylle. Lepää rauhassa, sillä aamu on kirkas!

Kirjoittaja on Demokraatin päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta