tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

TNL:n Murros-festivaali taas Teatterikesän avaajana – oiva warm up isoon teatterikatselmukseen

Kuva: Marcus Wahlroos
Q-teatterin nuorten ryhmän "Tyhmä, ruma, vaarallinen" oli kaiken kaikkiaankin raikkaan Murros-festivaalin virkeintä ja puhuttelevinta antia.

Työväen Näyttämöiden Liiton vakiintuneen festivaaliperheen kuopus, nuorisoteatterifestivaali Murros, juhli vuosi sitten kymmenvuotissynttäreittään uudessa ajankohdassa ja ihan uudenlaisessa ympäristössä. Tampere kyllä pysyi edelleenkin festivaalin kotikaupunkina, mutta se sai toiminnalliseksi kehyksekseen maan vanhimman ja merkittävimmän alan tapahtuman, Tampereen Teatterikesän.

TNL:n liike oli onnistunut. Murros sai elokuun alkupäivien lempeydestä uudenlaista virtaa verrattuna aiempaan ajankohtaan syvimmän kaamoksen sylissä marraskuun lopussa. Myös paikka Teatterikesän Off-ohjelmistossa toi sille uutta näkyvyyttä, vaikka se kuuluisa ”suuri yleisö” ei vielä festariesityksiin  tietään löytänytkään.

Kun Murros on saanut nyt toistamiseen olla koko teatterikesäviikon avaaja, se vetää edelleenkin aivan omanlaiseen imuunsa etupäässä vain tälle pikkufestarille saapuneita nuorisoteatterilaisia ja heidän lähipiiriläisiään. Katsomot täyttyvät tälläkin jengillä, mutta toki soisi, että näitä energisiä esityksiä näkisivät muutkin, esimerkiksi suuren festivaalin kaupunkiin houkuttamat teatterinystävät ja teatteriammattilaiset.

Sillä tarjottavaa Murros-ohjelmistolla on. Ei ehkä ihan loppuun asti hiottua ja teknisesti loistokasta teatteria, mutta sitäkin isommalla sydämellä ja vimmalla tehtyjä, työryhmälähtöisiä proggiksia, joissa aidosti kuuluu nuorten oma ääni.

Syrjäytymis- ja selviytymistarinoita 

Tämän vuoden Murroksen viidestä esityksestä neljä tuli pääkaupunkiseudelta. Se viides oli Joensuun Rantakylässä toimiva monikulttuurinen teatteriyhdistys RanKids, jonka esitys ”Pakko pärjätä” oli Murroksessa ehkä nyt ainoa, joka tuli lähelle perinteistä juonidraamaa. Kolmen eri syistä syrjäytymisvaarassa olevan tytön elämäntarinoista koostunut kokonaisuus sai lihaa tukirangan ympärille vielä musiikki- ja tanssiteatterin keinovalikoimista.

Joensuulaisryhmän nuorten esittäjien heittäytyminen sisään varsin kipeisiin aiheisiin teki vaikutuksen. Toisaalta se, että kaikille isossa, noin parikymmenpäisessä esiintyjäryhmässä mukana olleille oli pitänyt saada kirjoitetuksi näytelmään jotain kunnollista tekemistä, teki paketista hiukka sirpaleisen. Mutta ”kaikki pelaa” on totta kai kannustettava periaate erityisesti harrastajateatteritoiminnassa. Ja Joensuun isossa kentällisessä pelitaitoja riitti moneen lähtöön. Joku hallitsi jo ilmaveivit, joku toinen oli parempi peruspakkina. Pääasia oli, että pelattiin samaa maalia kohti. Ja osuttiin.

Monta kulmaa koulukiusaamiseen

Suurin piirtein yhtä isolla porukalla oltiin liikkellä Q-teatterin ”nuorisojaoston” esityksessä. Q:n nuorten teatteri on helsinkiläisteatterin yleisötyön osana toimiva, 15-20-vuotialle teatteriharrastajille suunnattu toimintamuoto, jonka tavoitteena on ”aktivoida nuoria tarkastelemaan maailmaa sekä löytää kanava ilmaista itseään teatterin kautta”.

Kylläpä ilmaisivatkin! Koulukiusaamisteeman ympärille koottu esitys ”Tyhmä, ruma, vaarallinen” sekoitteli rohkeasti erilaisia teatterilajeja satiirista sosiaalidraamaan ja parodiasta dokumenttiteatteriin. Iso poppoo loi esityspaikkana olleen Teatteri Siperian näyttämölle erittäin intensiivisen tunnelman, jossa koulukiusaamisen kirousta valotettiin monesta kulmasta. Oli hirtehistä ironisointia aikuisten ja päättäjien tutkimustyöryhmistä, oli koskettavaa metaforaa klovnin kyynelistä, oli iholle  tulevaa, ilmeisen kokemusperäistä draamaa kouluarjesta.

Vaikka lopun ”totuusteatteri”, jossa ryhmän jäsenet ikään kuin tulivat ulos rooleistaan omana itsenään, vanui ja venyi vähän pitkäksi, oli liki kaksituntinen esitys koko ajan otteessaan pitävä herkkupala. Maukkautta lisäsi, että ”Tyhmä, ruma, vaarallinen” oli kautta linjan hyvin esitetty ja dramatisoitu.

Ryhmää on luotsannut Q-teatterin yleisötyötä kokopäivätoimisesti hoiteleva teatteriohjaaja Jaana Taskinen. Toivottavasti Q:ssa riittää intoa ja taloudellisia rahkeita jatkaa tällaisen nuorisoteatterityön tekemistä vaikka maailman tappiin.

Suomen tarina Korson vinkkelistä

Kahden edellä ruoditun lailla myös korsolaisen Lumon lukion esitys ”Hiihtäjät – tarinoita Suomesta” oli vahvasti työryhmälähtöinen teos, jonka ohjauksesta on vastannut näyttämötaiteiden moniosaaja Minna Puolanto.

Hiihtäjät mahdutti kolmen vartin kestoonsa yli 10 000 vuotta Suomen historiaa jääkauden väistymisestä 2000-luvulle. Hulppea suoritus. Siinä on varmasti jouduttu käyttämään säälimätöntä kill your darlings -giljotiinia, kun 18 hengen porukan ideoista on lähdetty kasaamaan lopullista käsikirjoitusta. Mutta paljon sinne mahtuikin: Lallin surmatyötä, Ruotsin ja Venäjän vallan aikaa, sisällissotaa, Stalin ja Hitler Suomesta tappelemassa, hyvinvointiyhteiskunna synty ja loppuun vielä Den glider inin tahdittama kiekkomestaruus ja hallelujaalla siunattu euroviisuvoitto.

Oli lystikästä ja avartavaa katsoa, miten alle  parikymppiset Suomen tarinan näkevät ja kertovat. Mainio vaihtoehto kaikelle virallisemmalle Suomi 100 -pönötykselle.

Keskustelua aiheesta

Naisohjaajat hallitsevat Kansallisteatterin syksyä – ohjelmistossa suuria tarinoita Saisiolta, Westöltä, Bulgakovilta

Kuva: Jari Soini
Mestari ja Margarita -näytelmän keskeisissä osissa nähdään Juha Varis, Saatanaa eli Wolandia näyttelevä Marc Gassot ja Maria Kuusiluoma.

Pääjohtaja Mika Myllyaho pääsi tiistaina hehkuttamaan näytäntökauden avajaispuheessaan, että kun tasa-arvokysymykset –  eli miesvaltaisuus – ovat viime aikoina jälleen puhuttanut suomalaista teatterikenttää, Kansallisteatterin syksyssä sukupuolivinoumaa tullaan omalta osaltaan korjaamaan näyttävästi. Kansallisen syksyssä on siis luvassa monien kiinnostavien naisohjaajien töitä.

Itse asiassa valtikka on Kansallisteatterissa jopa suvereenisti naisten kädessä: syksyn seitsemästä ensi-illasta kuudessa on nainen puikoissa. Heistä osa on talon ”omaa kalustoa” kuten vakinainen dramaturgi Minna Leino ja  kotikirjailijan statuksella teatterin kanssa yhteistyötä tekevä Laura Ruohonen tai sitten sen näyttämöillä aiemmin paljon työskennelleitä kuten Laura Jäntti. Anne Rautiainen ja Mikaela Hasan ovat  puolestaan ohjanneet Kansallisessa molemmat vain kerran.

Se kuudes eli Mari Rantasila on viime vuodet työskennellyt sekä näyttelijänä että ohjaajana elokuvan parissa, mutta pääsee nyt debytoimaan Kansallisteatterissa ohjatessaan pienelle näyttämölle  Jenni Toivoniemen ja Kirsikka Saaren kirjoittaman ”Masennuskomedian”. Se perustuu Rantasilan alkuperäisideaan ja kokemuksiin mielenterveyskuntoutujien työkeskuksen ilmapiiristä, johon hän pääsi tutustumaan käydessään hyödyntämässä laitoksen kopiokonepalveluja.

– Minuun teki ison vaikutuksen, miten siellä suhtauduttiin työhön, ja ajattelin, että tällaisia kaikkien työyhteisöjen pitäisi olla. Siitä lähti syntymään tämä surrealistinen komedia työstä, joka on myös arvonäytelmä: se pohtii, miten me arvotamme itsemme kilpailuyhteiskunnan kovettamassa työelämässä, kuvailee Rantasila.

Suurella näyttämällä Suomi-kuvaa ja nonsenseä

Suuren näyttämön ensi-illoista  ”Koivu ja tähti” (13.9.) on Kansallisteatterin panos Suomen itsenäisyysjuhlintaan. Pirkko Saision kirjoittama ja Laura Jäntin ohjaama juhlanäytelmä liikkuu kolmessa aikatasossa: ajassa ennen itsenäisyyttä, tässä ja nyt -hetkessä ja tulevassa, jossa itsenäisyys voi olla jo uhattuna.

Pirkko Saision ja Laura Jäntin uusi yhteistyö on Kansallisteatterin panos Suomi 100 -juhlintaan: neotopeliaaninen näytelmä katsoo nykysuomalaisuutta myyttien ja historian läpi.

– Näytelmän fokuksessa on suomalainen keskiluokka, joka pyörii maailmassa, joka koostuu historiasta, globaalisuudesta ja luonnosta sekä myyttisestä alitajunnasta. Nämä luovat kokonaiskuvaa siitä, missä nyt mennään, Laura Jäntti kiteyttää näytelmän sisällön.

Jäntin ja Saision yhteistyötä nähtii Kansallisen päänäyttämöllä viimeksi paljon kiitoksia niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin keränneessä ”Slava!”-musiikkiteatterijärkäleessä.

Jos on Kansallisteatteri tänä syksynä kiitettävästi tasa-arvon asialla, myös lapset huomioidaan hienosti, kun suuren näyttämön valtaavat marraskuussa Laura Ruohosen nonsense-runojen hillittömät hahmot. Viime keväänä kirjana ilmestyneen ”Tippukivitapauksen” runojen pohjalta on sovitettu koko perheen musikaali, jossa seikkailevat muun muassa , diktaattorirouva Diktaatta, kävelevä viikuna, nirso ipana, joka syö vain lentäviä lettuja, rullaluisteleva portieeri sekä tietysti Seela Sellan esittämä Päätäi Väätäinen ja Vuokko Hovatan Seija Soija -niminen papu, jotka ovat  tuttuja jo Ruohosen ja hänen kuvittajakumppaninsa Erika Kallasmaan aiemmasta ilottelusta ”Yökyöpelit”.

Laura Ruohosen kirjoittama ja ohjaama koko perheen musikaali Tippukivitapaus tuo Kansallisen suurelle näyttämölle hillittömän hahmokavalkadin.

Musiikin Tippukivitapaukseen (kuten Yökyöpeleihinkin) säveltäneen Anna-Mari Kähärän mukaan esitys on ehdottomasti sallittu myös aikuisille. Kansallisteatterin avajaisissa nähdyn katkelman perusteella koukuttavaa nähtävää ja kuultavaa on tosiaan tarjolla koko perheelle.

Pienen näyttämön ensimmäisenä ensi-iltana (8.8.) nähdään odotettu dramatisointi Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon voittaneesta Kjell Westön romaanista ”Kangastus 38”. Hienon romaanin on sovittanut Michael Baran ja näyttämölle sen ohjaa Mikaela Hasán.

Westö kertoi näytäntökauden avajaisissa käyneensä juuri ensimmäisen kerran katsomossa näytelmän harjoituksia ja vaikuttuneensa näkemästään.

– Olin joskus nuorena Svenskanissa itse lähemmin tekemisissä teatterin kanssa, ja nyt harjoitusten seuraaminen palautti mieleen, kuinka hienoa työryhmässä työskentely voi olla. Tämä oma ammatti kun on aika yksinäistä touhua.

Ohjaaja Mikaela Hasánin mukaan Kangastus 38:n ydinkysymys on siinä, voiko yksittäinen ihminen vaikuttaa historian kulkuun tilanteessa, jossa kaikki näyttää luisuvan kohti katastrofia.

– Se on myös tarina Suomen haavoista, joihin ei ole haluttu katsoa, ei avata saati sitten ruveta hoitamaan, sanoo Hasán näytelmästä, jossa vuoden 1918 kansalaissodan vankileirien pitkät varjot tavoittavat päähenkilö Milja Matilda Wiikin  vielä 20 vuoden kuluttuakin vuonna 1938, jolloin uusi sodanuhkä leijuu koko Euroopan yllä.

Saatana saapuu Willensaunaan

Willensaunassa saa syyskuun 6. päivä ensi-iltansa teatterin eri lajeja fuusioiva Anne Rautiaisen ohjaus Mihail Bulgakovin järkälemäisestä klassikosta ”Saatana saapuu Moskovaan”, näyttämöllä originaalinimellään ”Mestari ja Margarita”. Toteutuksessa perinteinen puheteatteri saa rinnalleen visuaalisen ja fyysisen ja vaqhvasti myös nukketeatterin elementtejä. Bulgakovin huimassa Stalinin ajan Moskovaan sijouttuvassa satiirissa seikkailevat niin Saatana, Jeesus, Pontius Pilatus kuin luomistuskainen kirjailija Ivan Bezdomnyi, joiden polut risteytyvät mitä mielikuvituksellisemmilla tavoilla.

– Ihastuin teoksessa aikoinaan sen absurdiin hulluuteen, ja siitä tuli elämänmittainen suhde, koska teoksen tasot ovat aina vaan niin herkullisia, erityisesti Saatana ihmiskunnan peilinä. Ja kukapa ei haluaisi ohjata Jeesuksen ja Saatanan välistä vuoropuhelua, Rautiainen hehkuttaa.

Kansallisteatterin näytäntökauden spesialitettina nähdään Minna Leinon ohjaus Thomas Bernhardin romaanista ”Vanhat mestarit”. Se tulee ensi-iltaan syyskuun 7. päivä Taidemuseo HAMissa Tennispalatsissa. Taiteiden välillä älykkäästi ja ironisesti liikkuvan romaanin monisäikeiset keskustelut käydään Wienin taidemuseon Bordone-salissa, ja siksi ohjaajakin halusi viedä esitystapahtuman asianmukaiseen miljööseen.

Kansallisteatterin syyskauden ainoa miesohjaajan työ on Aleksis Meaneyn ohjaus Okko Leon tuoreesta tekstistä ”Pimeä huone”, joka liikkuu valokuvauksen ja sitä kautta taiteen tekemisen etiikan perimmäisten kysymysten äärellä: millä ehdoilla kuvia otetaan, mitä rajataan pois, miten kuvat määrittävät maailmaa?

Kiertuenäyttämön uutuusesitys on maastapoistokriittinen ”Toinen koti”, jossa kohtaavat pakolaisina tänne tulleet taiteilijat ja täkäläiset teatterintekijät ja muusikot. Dokumentaarinen näyttämöteos kyseenalaistaa Suomen nykyisen karkotuskäytännön, jolla voidaan lähettää joku taiteensa takia kotimaassaan vainon kohteeksi  joutunut ja maanpakoon lähtenyt takaisin lähtöpisteeseen. ”Vaihda ammattia ja palaa”, kuuluu tyly viranomaisviesti.

 

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Teatterikesässä nähtiin kahden sortin dokumenttidraamaa kipeää tekevistä aiheista

Kuva: Eeva Meusel
Karkotetut-esityksen toisessa runkotarinssa Ulla Raitio esittää kahden maahanmuuttajan Suomessa syntynyttä lasta Mariaa, Tomi Alatalo hänen irakilaista isäänsä Amiria.

Dokumenttiteatteri on 2010-luvun vahva trendi, joka on viime vuosina näkynyt myös Tampereen Teatterikesässä. Muun muassa kotimaisesta malliesimerkistä,  Ryhmäteatterin Eduskunta-trilogiasta, on festivaalilla nähty kaksi jälkimmäistä osaa, ja monien ulkomaisten vierailijateatterien tuomisina on ollut dokumenttiteatterin elementtejä

Kun Eduskunta-dokudraamat olivat faktalähteillä tuettua karnevalistista satiiria vallankäytön ytimistä, nyt Teatterikesässä nähdyt kaksi dokumenttiteatterillista esitystä eivät  paljon hilpeyttä herättäneet. Pikemminkin surullisuutta, voimattomuuden tunnetta, suuttumusta ja halua nousta vastarintaan, tehdä edes jotain väärin kohdeltujen ihmisten hyväksi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Rakastajat-teatteri: Karkotetut

Käsikirjoitus ja ohjaus Elina Izarra Ollikainen – Lavastus ja puvut Pauliina Koivunen – Rooleissa Tomi Alatalo, Miia Lindström, Angelica Meusel, Ulla Raitio

Belarus Free Theatre: Burning Doors

Käsikirjoitus ja ohjaus Nikolai Khalezin 

Maastahäätöpolitiikan kohtuuttomuuksia

Porilaisen Rakastajat-teatterin ”Karkotetut” kertoi parin dramatisoidun tositapauksen kautta siitä kylmästä todellisuudesta, joka nykyisin vallitsee suomalaisessa maahanmuuttopolitiikassa. Vai pitäisikö sanoa, että maastahäätöpolitiikassa? Tammikuussa kantaesitetty Elina Izarran  kirjoittama ja ohjaama näytelmä pohjautuu valokuvaaja Katja Tähjän ja toimittaja Kaisa Viitasen viime vuonna ilmestyneeseen samannimiseen, kirjaan, jossa kerrotaan eri Euroopan maista karkotettujen ihmisten todellisia tarinoita.  Joka vuosi kaikkiaan 160 000 Afrikasta, Aasiasta ja Amerikasta uuden toivon perään lähtenyttä ihmistä saa Euroopan unionin maissa karkotuspäätöksen.

Izarra on muovannut näistä ihmiskohtaloista draamamuotoon kaksi tarinaa. Toisen päähenkilöinä on nuori ugandalaisnainen Kabiite, joka kotimaassaan joutuu homoseksuaalisuutensa takia kuolemanvaaraan.  Hän pakenee Eurooppaan, aina Suomeen asti, löytää täältä työpaikan ja rakkauden. Kun kaikki näyttäisi oleva hyvin, hän joutuu sattuman kautta tekemisiin virkavallan kanssa, ja päätyy paperittomana maahanmuuttoviraston karkotusprosessiin.

Toisessa tarinassa keskiössä ovat kolumbialainen, tekstiilitaidetta Aalto-yliopistossa opiskeleva Salma ja irakilainen antropologian opiskelija Amir, jotka perustavat Suomessa perheen. Amir joutuu poliisin silmätikuksi järjestellessään paperittomille maanmiehilleen lentolippuja, ja niinpä hänkin löytää itsensä kohta saattopoliisin eskorteeramana yhdensuuntaiselta lennolta Bagdadiin. Amir on kurdi, joten  Irak ei ole hänelle järin turvallinen maa, vaikka suomalaisviranomaisten papereissa niin lukee.

Kun Amir tulee karkotetuksi, joutuu yksinhuoltajaksi tahtomattaan päätynyt Salmakin vaikeuksiin. Hän ei pysty täyttämään maahanmuuttoviranomaisten asettamia kohtuuttomia tulorajavaatimuksia, ja joutuu jättämään Suomen – päivää ennen yliopistosta valmistumisen vahvistavaa publiikkia.  Virallisten paperien mukaan hän lähtee ”vapaaehtoisesti”, jotta uuden elämän aloittaminen synnyinmaassa Kolumbiassa olisi helpompaa. Suomessa syntyneelle 15-vuotiaalle tyttärelleen se ei sitä kuitenkaan missään nimessä tule olemaan.

Karkotetut oli näytelmänä syvältä koskettava ja toi nämä todellisuuteen pohjaavat ihmiskohtalot hyvin lähelle. Esitys alkoi tosin vähän hapuilevasti, kun sen metatasolla hääräävä käsikirjoittajahahmo pelmahteliu katkaisemaan ja kommentoimaan kohtauksia – se oli katsojalle aika työlästä nieltävää, mutta onneksi ei jatkossa saanut enää niin suurta painoa. Alkua vaivasi myös jonkinlainen opetusteatterimaisuus, mutta viranomaiskäytäntöjen ja maahanmuuttopolitiikan koukerot ehkä vaativatkin rautalangasta vääntöä tullakseen ymmärretyksi.

Kun esimerkkitarinat nostettiin fokukseen, Karkotetut toimi patremmin. Väliin sujautellut dokumentaariset aineksetkin alkoivat tukea kokonaisuutta lonksumattomasti, ja esityksestä kasvoi värähdyttävä kokemus, joka herätti isoja tunteita ja myllersi mieltä pitkään. Myös näyttelijänelikko Ulla Raitio, Miia Lindström, Angelica Meusel ja Tomi Alatalo vaihtoivat notkeasti roolista toiseen ja olivat koko ajan hyvin läsnäolevia, todellisia.

Suljetut ovet

Lontoossa pakolaisstatuksella toimiva Belarus Free Theatre nosti esityksissään näkyviin asioita, joiden puolesta puhuminen on sekä Valko-Venäjällä että emo-Venäjällä tätä nykyä vähintäänkin riskialtista, pahimmillaan jopa kohtalokasta puuhaa. Tällä teatterityhmällä on filiaalinsa myös Minskissä, mutta se joutuu tekemään kirjaimellisesti underground-taidetta: se on esiintynyt salaa viranomaisilta muun muassa autotalleissa, metsissä ja muilla kätketyillä estradeilla. Kun viranomaiset ovat yllättäneet ryhmän esiintymässä, sen jäseniä ja myös esitysten katsojia on pidätetty.

”Burning Doors” oli moniaineksinen esitys, jossa kylmää, hyvin kylmää faktaa edustivat muun muassa kuulustelupöytäkirjat ja oikeudenkäyntiasiakirjat, haastattelut ja dokumenttiklipit. Sen keskeisiä liikkelle panevia voimia ovat olleet taiteensa ja mielipiteidensä vuoksi vangituksi joutuneet Pussy Riot -aktivisti Maria Aljoshina, ukrainalainen, venäläisten Krimin miehityksen yhteydessä pidättämä elokuvaohjaaja Oleg Sentshov sekä venäläinen performanssitaiteilija Pjotr Pavlenski, jonka provokatiivisesta videosta tämä esitys on napannutt nimensäkin.

Ovet tosiaan hallitsivat näyttämöä, siis rivi sellien ovia. Ne toimivat paitsi konkreettisena muistutuksena toisinajattelijoiden kohtalosta myös toiminnallisina elementteinä. Niistä yritettiin singahdella ikään kuin benji-köyden päässä vapauteen, niiden takaa kasvottomat hahmot kurottautuivat ottamaan kuristusotetta näyttämöllä esiintyvistä, ne myös paloivat visuaalisesti puhuttelevassa loppukohtauksessa.

Esityksen fyysisyys oli luonteeltaan aggressiivista, yksilön koskemattomuutta loukkuksesta muistuttavaa tiukkaa lähikontaktia. Riuskasta toiminnallisuudesta huolimatta katsomossa alkoi puuduttaa, kun toistot menevät turhan pitkäksi. Muutenkin Burning Doors jätti vahvemman jäljen painavan poliittisen viestinsä kautta kuin teatteriesityksenä. Sellaisena se oli liian yksioikoinen ja päällekäyvä, katsojille olisi voinut tarjota välillä jotain vapauttavaa vapaan ajattelun taiteensa tähden vangittujen  puolustamisen lomassa.

Tampereen esiintymisen jälkeen Belarus Free Theatre suuntaa Yhdysvaltoihin. Olisi kiinnostava tietää, millainen sen vastaanotto on maassa, jossa asenteet Venäjää kohtaan ovat juuri nyt mitä ovat. Niin, mitähän ne ovat, kun presidentti Trumpia epäillään milloin salasuhteista Venäjään, milloin lietsovan vähintään uutta kylmää sotaa?

Keskustelua aiheesta

Klemolan näytelmissä on aina sata lasissa – myös pihakaduilla ja kevytliikenteen väylillä

Kuva: Sami Tirkkonen
Meri-Maija Näykki (vasemmalla takana), Miko Kivinen, Seija Pitkänen ja Annukka Blomberg esittävät teatteriesityksen harjoitusta Leea Klemolan näytelmässä Vaimoni, Casanova.

 

Tampereen Teatterikesässä viime vuosina eniten esille päässyt kotimainen näytelmäkirjailija-ohjaaja lienee Leea Klemola. Hän on ollut 2000-luvulla festivaalin vakiovieras Tampereen Teatterille tekemästään arktiseksi tragediaksi nimetystä kolmen näytelmän sarjasta lähtien. Kuvaavaa on, että kun sarjan avannutta ”Kokkola”-näytelmää ei kantaesitysvuonnaan hoksattu ottaa festivaaliohjelmistoon, se nähtiin Teatterikesässä muutama vuosi myöhemmin virolaistotetuksena. Kaksi muuta osaa olivat sitten jo itsestään selvästi mukana festivaalin ohjelmakartalla kantaesitysversioina.

Viime vuosina Klemolalle on ollut  melkein ”kotikenttänä” Kuopion kaupunginteatteri, jonne hän kirjoitti ja ohjasi muun muassa kaksi Jessika-näytelmänsä (”Jessika – vapaana syntyny”t”, ”Jessikan pentu). Kuopiossa sai viime syksynä ensi-iltansa myös Klemolan viimeisin näytelmä ”Vaimoni, Casanova”, joka nähtiin nyt Teatterikesässä. Kaupunginteatterin ohella tätä hurjastelua on ollut toteuttamassa kuopiolainen tanssiteatteri Minimi.

TEATTERI

Tampereen Teatterikesä

Leea Klemola: Vaimoni, Casanova

Ohjaus Leea Klemola – Lavastus Erkki Saarainen – Rooleissa Seija Pitkänen, Annukka Blomberg, Miko Kivinen, Antti Lahti, Meri-Maija Näykki, Aki Pirskanen, Jussi Konttinen

Mukana on ollut myös näytelmäkirjailija-näyttelijä Miko Kivinen, josta näyttää tulleen Klemolalle luottomies. Hän oli keskeisissä osissa niin itse kirjoittamassaan, Klemolan Korjaamo-teatterille tekemässäohjauksessa ”Miehen kuolema” (nähtiin myös Teatterikesässä 2014) kuin Klemolan Kansallisteatteri-debyytissä ”Maaseudun tulevaisuus” (2014). Nyt Kivinen esittää surkuhupaisaa Antero Jokinen -nimistä teatterityöläistä, joka kiipii narikkapojan tehtävistä ohjaamaan omaa sekopäistä Casanova-muunnelmaansa  – hoitaa toki ne narikkahommatkin siinä sivussa.

Hillitön henkilögalleria

Klemolan näytelmän  pää-ja nimihenkilö on kuitenkin entinen teatterinjohtaja ja näyttelijädiiva Kyllikki Lalla (mainio Seija Pitkänen), joka on lähetetty sairauslomalle eli käytännössä hyllytetty seksuaalisesta häirinnästä epäiltynä. Ensisijaisena kohteena on ollut teatterin vieraileva koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti), mutta näyttämömiestenkin tiedetään olleen tulilinjalla.

Jokisen proggiksen apulaisohjaajana tekee opinnäytetyötään innokas ideatykki Maria Saarikettu (Meri-Maija Näykki) ja soppaa hämmentää myös Kyllikin aviomiesressukka Jukka (Annukka Blomberg), lääkäri, joka vähän mustankipeänä tulee valvomaan selkävaivaisen puolisonsa näyttämöllepaluuta.

Kaupunginteatterin  näyttämömiehistöön kuuluvat Ari Pirskanen ja Jussi Konttinen pääsevät tekemään myös puheroolit – tietysti näyttämömiehiä esittäen. Molemmat ansaitsevat täydet pisteet reippaasta heittäytymisestä mukaan Klemolan hurlu mheihin.

Tällaisella henkilögallerialla Klemola saa taas kerran viriteltyä  irrationaalisen teatterikarnevaalin, jossa melkein mikä vaan on mahdollista tai roolihenkilöille ei oikeasti mikään. Tragedia kääntyy vääjäämättä komediaksi ja joskus päinvastoinkin. Kovin järkeenkäypää juonta tai realismin itua esitystä seuratessa ei kannata kaivella, mutta teatteria teatterista -asetelma tarjoaa paljon satiirista ja parodista herkkua. Casanova-myyttikin saa perusteellista eli sekopäistä uudelleenarviointa, kun sukupuoliroolit ja historialliset faktat pannaan pyörimään Klemolan linkousohjelmassa 10 000 rpm.

Kaikesta järjettömyydestään ja poskettomista käänteistään huolimatta Vaimoni, Casanova on intensiivinen näytelmä. Klemolan kehittelemät kiharaiset  henkilösuhteet ja tutusti raisu eli roisi dialogi pitävät otteessaan eli viihdyttävät täydet kolme tuntia. Vauhdin tietoinen hidastaminen saa lopetuksen tuntumaan jopa vähän venytetyltä. Mutta niinhän se menee, että kun on vähintään sata lasissa tultu koko matka läpi valojen ja yli suojateiden, niin sääntöjen mukainen ajo tuntuu sen jälkeen pliisulta.

Klemolalla on nyt työn alla Aurinkoteatterin ja Teatterikorkeakoulun yhteistyönä toteutettava ”Baikal Brothers Ky”, jossa tehdään huimaa pakomatkaa Jumalan selän taa Siperiaan. Produktio on osa Teakin ”Lavat auki” -hanketta, jossa koulun opiskelijat pääsevät tekemään töitä yhdessä jonkun ”omakielisen ammattiohjaajan kanssa kansainvälisessä kontekstissa”. Tässä tapauksessa se on tarkoittanut eräänlaista leirikoulua eli koko  työryhmän yhteistä kaksiviikkoista reissua Siperiaan

.

 

 

Keskustelua aiheesta

Esa Leskinen ja Satu Linnapuomi ovat Kansallisteatterin uudet ohjaajakiinnitykset

Esa Leskinen tulee Kansallisteatteriin pääohjaajaksi, Satu Linnapuomi ottaa huostaansa uuden nuorten teatteriosaston.

Suomen Kansallisteatteri on nimittänyt pääohjaajakseen Esa Leskisen sekä tulevan nuorten teatteriosaston taiteelliseksi vastaavaksi ja ohjaajaksi Satu Linnapuomin. Leskinen aloittaa pääohjaajan toimessa toukokuussa 2018.

Nuorten teatteri käynnistetään Linnapuomin johdolla vuonna 2019.

Esa Leskinen on kansainvälisesti palkittu näytelmäkirjailija ja ohjaaja, joka on toiminut Ryhmäteatterin taiteellisena johtajana vuodesta 1997, jolloin hän otti teatterin komentoonsa yhdessä Kansallisteatterin nykyisen pääjohtaja Mika Myllyahon kanssa. Leskisen aikaisempia ohjauksia Kansallisteatterissa ovat muun muassa ”Equus” (1996), ”Rikos ja rangaistus” (2001) ja ”Neljäs tie” (2013).

Ohjaajantyön lisäksi Leskinen tulee osallistumaan ohjelmiston suunnitteluun yhdessä pääjohtajan ja dramaturgien kanssa.

– Olen työskennellyt Kansallisteatterissa säännöllisen epäsäännöllisesti vuodesta 1996, ja havaintojeni mukaan se elää tällä hetkellä hienoa taiteellisen kukoistuksen kautta. Olen erittäin iloinen, että voin tulla mukaan kantamaan oman korteni kekoon. Kansallisteatterin kaltaisella instituutiolla on mahdollisuus olla sivistyksen ja avarakatseisuuden majakka aikana, joka tuntuu uppoavan yhä syvemmälle tietämättömyyden ja itse itseään vahvistavien ennakkoasenteiden suohon, Leskinen linjaa.

Teatteriohjaaja Satu Linnapuomi on työskennellyt monipuolisesti niin vapaalla kentällä kuin kaupunginteattereissa. Linnapuomin innostus nuortenteatteriin syttyi Lahden kaupunginteatterissa ”Unelmanuoret”-esityksen (2013) myötä. Sen innoittamana syntyi Kansallisteatterin Omapohjaan ”Kaikki edessä” (2016). Työpaja ja esitys toteutettiin pääosin lastensuojelutaustaisten nuorten kanssa. Uudessa työtehtävässään Kansallisteatterilla Linnapuomi tulee kehittämään nuorten teatteriosastoa, suunnittelemaan sen ohjelmistoa sekä ohjaamaan.

– Minulle on suuri kunnia olla Suomen Kansallisteatterin nuorten teatterin ensimmäinen taiteellinen vastaava, ja tunnen suurta vastuuta tämän tehtävän edessä. Kaikki väylät, joiden kautta nuoret saavat omaa ääntään, kuuluville, ovat tervetulleita, sanoo Linnapuomi.

 

 

Keskustelua aiheesta

Kommentti: Homoseksuaalisuus – koko kansan ilo!

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Turun kaupunginteatterin viihdyttävä Tom of Finland -musikaali sai yleisön villiksi Tampereen Teatterikesässä.

Näyttämöllä riehuu iso liuta miehiä kireissä nahkahousuissa ja treenatun  yläkroppansa peittona vain nahkaremmit. Muutama nainenkin on joukossa samantyyppisissä, mutta vähän peittävämmissä vetimissä.

Koko  näyttelijäjoukko laulaa biisiä, jossa musikaalisäveltäjät Jussi Vahvaselkä ja Jori Sjöroos ovat häpeilemättä lainanneet ja naittaneet yhteen kaksi 1970-luvun lopun ja 80-luvun alun  alun ikonista gay-hittiä, Tom Robinson Bandin ”Glad to Be Gay” ja Bronski Beatin ”I Feel Love” (alunperin Donna Summerin discohitti).

Tampereen Työväen Teatterin suuren näyttämön viimeistä sijaa myöten täysi katsomo – kahdeksisensataa henkeä siis – on hurmiossa. Osa kimpoaa taputtamaan seisaaltaan, osa laulaa mukana ”glad to be gay” -fraasia.

Eletään tämänvuotisen Tampereen Teatterikesän toistaiseksi latautuneinta hetkeä. Turun kaupunginteatterin ”Tom of Finland” -musikaalin encore-laulun synnyttymä hurmos on minusta pysäyttävämpi ja pohdituttavampi elämys kuin itse musikaali. Se kun oli enemmän viihdyttävä kuin  puhutteleva.

Gay-viihdettä kaikkien makuun

Vaikka Dome Karukosken ohjaamasta Tom of Finland -elokuvasta ei kohtalaisen hyvistä kritiikeistä huolimatta jättihittiä tullutkaan, osoittaa Turun musikaalin suosio niin kotikentällään Logomossa kuin nyt festivaaliesityksenäkin, että homoseksuaalisuus käy mainstream-viihteeksi. Enkä tarkoita sillä enää vain komedioiden hassusti aksentoivia hinttikarikatyyrejä, BB-talon ja muiden ”reality”-sarjojen kiintiöhomoja tai hörhelöistä drag queen -glamouria. Musikaalin salskeille nahkakundeille, Touko Laaksosen roolin taitavasti hoitelevalle Olli Rahkoselle ja siveyspoliisiiksi asti keplottelevalle kaappihomolle hihkuvat katsomossa kaikki kansankerrokset, kaikki ikäpolvet – no,  ala-aste- tai alle kouluikäisiä katsomossa  näkynyt, vielä.

Mikäpä hurratessa, mikäpä viihtyessä. Koreografitaustaisen Reija Wäreen ohjaama vauhdikas Tomppa-musikaali näyttää homoseksuaalisuudesta etupäässä vain heteronormatiivisen moraalin sietämiä asioita. Seksíkohtaukset ovat viitteellisiä ja Tomin pornoimmat kuvat korkeintaan vilahtavat esityksen dekoraatiossa. Näytelmän yleiskuvasto noudattelee 1960-luvun Suomenkin gay-kansan salaa plaraaman ”Physique Pictoral” -piilopornojulkaisun linjaa. On atleettista poseerausta, on Tomin nahka- ja univormukundeja ja skandinaavisen säväyksen tuovia tukkijätkiä. Pikkutuhmaa, ei isopahaa.

Tämäkään musikaali ei lajityypilliseen tapaan paljon vatvo aiheensa kipeimpiä tai mustimpia kohtia. Pirkko Saision Homo!-musikaali Kansallisteatterissa tämän vuosikymmenen alussa rohkeni kaiken karnevalisoinnin keskellä niihinkin tarttua. Siksi hiphurraat sen ympärillä eivät olleet yhtä raivokkaita kuin nyt TOF-musikaalin tapauksessa.

Ei siitä ole kuin…

Ei siitä ole kuin reilu 20 vuotta, kun Jyväskylän Kesän Tom of Finland -näyttely hämmensi ja vihastuttikin keskisuomalaisia. Nyt Tompan adoniksia painetaan lakanakuoseihin.

Ei siitä ole kuin reilu 30 vuotta, kun nuorena toimittajanplanttuna kävin jutunteossa Tampereen Hämeenpuistossa, vastapäätä TTT:n teatterikompleksia. Siellä, verhojen takana vielä piilotellen, piti majaansa SETAn pirkanmaalainen paikallisjärjestö Vagabondi. Elettiin aidsin maihinnousun aikoja; ”homorutto” sai gay-kansan pelkäämään tuolloin vääjäämättömään kuolemaan johtavaa sairastumista ja valtaväestön pelkäämään gay-kansaa. Sateenkaarihypetykset ja koko kansan pride-kulkueet musikaaleista puhumattakaan olivat noiden vagabondilaisten ajatuksissa vain unenhattaraa, jos sitäkään

Ei siitä ole kuin 36 vuotta, kun homoseksuaalisuus poistui Suomessa sairausluokituksesta

Ei siitä ole kuin 46 vuotta, kun  homoseksuaalisuus poistui Suomen rikoslaista.

Moni teatterikesän kahden Tomppa-esityksen katsomossa istunut eli jo siinä Suomessa. Moni varmasti oli silloin myös  niiden luokitusten puolella.

Monen mieli on muuttunut. Hyvä niin. Silti ihmettelen yhä, mikä saa heteron laulamaan ”glad to be gayta”. Ehkä se, että nyt se homon elo saadaan näyttämään  tosi riemukkaalta. Aina ei ole niin ollut, mutta siitä musikaalit ja muu mukava homohypetys eivät juuri kerro.

Keskustelua aiheesta